Ystävä kävi eilen vauvan kanssa kylässä ja se oli ihanaa. Syötiin päärynöitä ja kenkiä ja naureskeltiin. Pieni kiipesi syliin.
Tahaton lapsettomuus on oikukas. Välillä lasten seurassa oleminen aiheuttaa niin paljon surua, että sitä on pakko välttää, ja nyt näköjään nautin siitä valtavasti. Asiaan vaikuttaa varmasti se, että minulla on pieni toivo siitä, että saisin joskus omankin.
Oivalsin, että juuri nyt minulle tekee hyvää olla pienten kanssa. Vierailun jälkeen ailahteleva mieleni on ollut aivan varma siitä, että päätös lähteä yrittämään lasta on oikea. Aion siis hakeutua lähitulevaisuudessa mahdollisimman paljon lasten seuraan. Kuukausi sitten en halunnut missään tapauksessa nähdä yhtäkään alle kouluikäistä.
Ailahtelu ja eristäytymisen ja lasten seurasta nauttimisen vuorottelu on raskasta sekä itselle että muille. Koen, etten voi juuri koskaan ennakoida, miltä lasten kanssa oleminen minäkin päivänä tuntuu. Suru saattaa hyökyä yhtäkkiä yli niin voimakkaana, että itkua riittää useammaksi päiväksi, ja sitten toisena päivänä kaikki onkin hyvin.
Ystävä katseli vieressä kun leikin vauvan kanssa ja kysyi sitten: "Onks tää sulle ihan ok?" Kuinka viisas ystävä! "On se", sanoin. "Mutta sanothan sitten heti, jos on sellainen hetki, ettet jaksa, kyllä mä ymmärrän."
Siinähän se oli se oleellisin tuki, jota tahattomasti lapseton tarvitsee. Että joku sanoo ääneen, että saa olla surullinen, eikä aina tarvitse jaksaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti