Kun lasken Whatsappissa ja Facebookissa viimeisen viikon aikana suoraan itselleni tai erilaisiin ryhmiin saamani kuvat, niissä on mukana yhteensä 18 kuvaa tai videota vauvoista tai taaperoista. Osan kuvista olen pyytänyt itse (siskon vauva oppi konttaamaan, kuinka nerokasta!) osa on tullut muuten vain.
Omassa surussani on ollut sellaisia pitkiä vaiheita, jolloin en ole viestinyt sosiaalisessa mediassa juuri lainkaan. Kun kuuluu tarpeeksi moneen ryhmään, jossa on itse ainoa lapseton ja ainoa sinkku, saattaa tuntea olonsa ajoittain todella ulkopuoliseksi ja säälittäväksi. Kun yksi lähettää suloisen kuvan vauvastaan, toinen tietenkin vastaa siihen kuvalla esikoisen balettiesityksestä ja kolmas lähettää ultraäänikuvansa. Silloin minä ihastelen ihania ihmistaimia, mutta roolikseni jää todellakin olla vain ihastelija tai vaihtoehtoisesti lähettää muille kuva fiikuksestani. Ryhmä muuttuu kerhoksi, jossa minä saan olla mukana katselijana.
Kun tällaista kuvien vaihtoa ja lapsiperhe- ja parisuhdetarinoita on riittävän paljon yhtä aikaa eri puolilla, huomaan edelleen vaipuvani lähes katatoniseen suruun, jossa kaikki on merkityksetöntä ja minä totaalisen epäonnistunut, eikä tulevaisuudessa näy oikein mitään. Oltuani siellä riittävän pitkään nousen ylös, leivon leivän, otan siitä kuvan ja lähetän sen kaikille. Pyydän siskoa lähettämään kuvia vauvastaan ja olen iloinen niitä saadessani. Riittävä aika suremiseen voi olla mitä tahansa kahden minuutin ja kolmen kuukauden välillä, eikä sitä voi ennakoida, eikä sen alkupistettä voi tunnistaa.
Tahattomassa lapsettomuudessa vaikein asia itse lapsettomuuden jälkeen on lapsettomuudesta puhuminen. Puhuminen on vaikeaa ainakin seuraavista syistä:
1. Pelko siitä, ettei surua ymmärretä
Kiitoksena suuren surun avaamisesta toiselle voi olla leimaantuminen kateelliseksi, katkeraksi tai itsekkääksi. Lisäksi tahattomasti lapseton sinkku kohdataan usein ensisijaisesti vain sinkkuna, jonka keskeinen ongelma on se, että hän on vääränlainen, tai arvostaa tai tekee vääriä asioita, eikä puolisoa tämän vuoksi löydy. Ajatellaan, että lapsettomuus ei voi olla parisuhteettomalle ongelma, koska jos hän viitsisi ja osaisi olla toisenlainen, hänellä kyllä olisi puoliso.
2. Pelko siitä, että surua ymmärretään liikaa
Fiksut ja empaattiset ystävät saattavat joutua stressaamaan aivan liikaa siitä, mistä lapsettoman kanssa voi puhua, kuinka paljon omasta arjestaan voi jakaa, ja millaisia kuvia hänelle voi lähetellä. Tahattomasti lapseton ei halua olla se erityistapaus, jonka seurassa on hipsuteltava varpaisillaan, tai tunnettava syyllisyyttä omasta onnestaan.
Kummankin pelon takana on pohjimmiltaan syvä pelko ulkopuolisuudesta ja yksin jäämisestä.
Että tsemppiä vaan tahattomasti lapsettomien läheisille! Eläkääpä tämän kanssa sitten.
Jos nyt kuitenkin jonkun neuvon voisin antaa, ehkä pyytäisin kiinnittämään huomiota siihen, jääkö joku ryhmässä hiljaiseksi. Tämä koskee tietenkin some-ryhmien lisäksi myös kasvokkain tapahtuvia tapaamisia. Jos ryhmän jutut käsittelevät kovasti lapsia, ja joukossa on lapseton, joka häipyy pikku hiljaa taka-alalle ja vaikenee, voit olla melko varma, että hän suree lapsettomuuttaan ja kokee syvää ulkopuolisuutta. Ehkä ryhmään voisi silloin tuoda taas muitakin puheenaiheita ja lasten kuvien lähettelyssä voisi pitäytyä kohtuudessa.
Edit: Lapsettomien yhdistys Simpukalta tuli tällainen hyvä vinkki aprillipäiväksi. Lisäänpä sen vielä tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti