torstai 31. maaliskuuta 2022

Yhden vanhemman perheen unikoulu


En ollut alunperin suunnitellut, että nukkuisimme perhepedissä, mutta aluksi se oli meille ainoa mahdollisuus nukkua lainkaan, ja sitten me vain totuimme siihen. Nyt Pieni harjoittelee omaan sänkyyn siirtymistä, koska hän on nykyään öisin motorisesti niin levoton, ettei ole enää muuta vaihtoehtoa. Viime yö oli kolmas "unikouluyö". En ole ainakaan vielä noudattanut mitään varsinaista strukturoitua unikoulua, siksi lainausmerkit.

Ennen vanhemmaksi tuloa uniasiat huolettivat paljon. Mietin, millaista se on, jos ei saa nukkua ollenkaan, ja voiko unihommeleista selvitä yksinhuoltajana. Aivan valtava osa unikoulumateriaalista ja unipuheestahan on suunnattu kahden vanhemman perheille. Viesti meille muille on aika lannistava: Et selviä yksin.

Tiedän, että uniasiat mietityttävät tosi monia itsellisiä(kin), ja aloitin siksi instagramin puolella tarinan meidän unikoulustamme. Olen päivitellyt yön pimeinä tunteina, miten pinnasänkytreenit sujuvat. Toivon, että joku saisi tarinoistani tukea omaan tilanteeseensa, mutta yhtä lailla päivitän omaksi ilokseni, koska yöllä valvominen on aika tylsää. Olen saanut ihania tsemppiviestejä ja vertaistukea ihmisiltä, ja se on tuntunut tosi hyvältä. Tuntuu melkein, etten olisikaan hoitamassa hommaa yksin, kun meitä on kuitenkin jokaisessa Suomen kaupungissa silläkin hetkellä joku toinenkin valvomassa samoissa puuhissa, tai muuten murehtimassa uniasioita.

Tiivistelmänä instagramia käyttämättömille voisin kertoa, että ihan vielä kolmessa yössä emme ole päässeet maaliin, mutta toisaalta Pieni nousi ensimmäisen kerran seisomaan pinnasängyssä viime yönä kahdelta, että jotain kai sekin. Väsyttää hitosti ja on rankkaa, mutta edelleen tuntuu, että jaksan, ja tämä kannattaa. Koliikkihuutoon verrattuna tämä vielä toistaiseksi ollut aika helppoa. Olen tarkkaillut fiiliksiäni kiinnostuneena siltä kannalta, alkaako jossain vaiheessa tuntua erityisesti siltä, että haluaisin hommassa olevan mukana puolison, mutta ei ole vielä tullut sellaista tunnetta. Viime yönä kolmen aikaan mietin, että nyt jos tässä olisi joku mies vielä heilumassa, ihan varmasti riitelisin hänen kanssaan väsymyksissäni juuri tällä hetkellä.

Huh, kovaa hommaa! Mutta on sitä pahemmastakin selvitty!


lauantai 12. maaliskuuta 2022

Mitä me oikein ollaan?

Pankkivirkailija: Siviilisääty?

Minä: Naimaton.

Pankkivirkailija: Sinulla on siis yksi lapsi?

Minä: Kyllä.

Pankkivirkailija: Oletko parisuhteessa?

Minä: En ole.

Pankkivirkailija: Oletko siis yksinhuoltaja?

Minä: Kyllä olen.

Pankkivirkailija: Ahaa, olet siis eronnut!


Minusta nämä stereotypiat ovat jotenkin aika riemukkaita. Ajattelisin varmaan itsekin ilman sen suurempaa pohdintaa yksinhuoltajasta, että hän on eronnut. Jotenkin aika ankeaa, mutta kovin inhimillistä.

Tajuan kyllä, että pankin on lainaneuvotteluissa ymmärrettävä taloudellinen tilanteeni kokonaisuudessaan, ja siihen toki kuuluu se, onko taloudessani muita aikuisia vai ei, tai huolehtiiko lapseni kuluista minun lisäkseni joku muukin. Mutta mitä ihmeen merkitystä sillä on pankille, miten minusta tuli yksinhuoltaja? Onko itsellinen mutsi parempi vai huonompi lainakandidaatti kuin perinteisen mallin yksinhuoltaja?

Ja jatkuukohan tämä selitysvelvollisuus perhetilanteesta loppuelämän?

keskiviikko 9. maaliskuuta 2022

Ei meiltä puutu ketään, kiitos kysymästä

Avaan mahdollisesti tässä jonkinlaisen Pandoran lippaan, mutta sanon sen nyt: Itselliset ja muut yksinhuoltajat eivät ole kaikilta osin toisilleen vertaisia. En halua osallistua yh-ryhmiin, joissa joka toinen yh haluaa yhtäkkiä itseään kutsuttavan itselliseksi äidiksi, koska se kuulostaa kivalta. En myöskään halua osallistua ryhmiin, joissa esimerkiksi keskustellaan ammattilaisten johdolla puuttuvasta isästä vailla ymmärrystä lahjasolutaustaan liittyvistä erityiskysymyksistä.

Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, miksi kaikki yksinhuoltajat eivät ole itsellisiä vanhempia, joten keskityn nyt ns. "puuttuvan isän" problematiikkaan.

Monien tuntuu olevan hankalaa ymmärtää, etten koe tarvetta keskustella perheestämme puuttuvasta isästä, koska minun perheestäni ei puutu kukaan. Minun lapseni perheestä ei puutu kukaan. Me emme tarvitse tukea isättömyyden käsittelyyn, koska se ei ole meidän perheessämme suru, trauma eikä kriisi. Meidän perhemuotomme yksinkertaisesti on yhden vanhemman perhe, eikä siihen liity mitään erityisen dramaattista.

Meidän perheemme tarina menee näin: Lapsen syntymiseen tarvitaan paljon onnea, ja lisäksi kolme asiaa: munasolu, siittiösolu ja kohtu. Äidillä oli onnea, ja kaksi kolmesta, ja puuttuvan siittiön sain lääkäriltä. Sen oli lahjoittanut mies, joka oli halunnut auttaa. Emme tunne tätä miestä. Solut laitettiin yhteen, ja kasvamaan äidin kohtuun. Siellä sinä kasvoit, kunnes olit valmis syntymään.

Tästä eteenpäin tarina on avoin sille, mitä Pieni alkaa itse tuottaa. Hän saa kysyä, ihmetellä ja tuntea ihan mitä tahansa. Minun tehtäväni on vastata selvästi ja johdonmukaisesti kysymyksiin, jotta lapsella on eheä tarina omasta syntymästään. Jos lapselle tulee joskus sellainen olo, että häneltä puuttuu isä, on minun tehtäväni käsitellä tämä kysymys hänen kanssaan. Tutkimukset kuitenkin ovat osoittaneet, että näin ei todennäköisesti tule käymään. Itsellisten vanhempien lapset eivät koe kenenkään puuttuvan perheestään, ellei ympäristö sitten onnistu heille tällaista tarinaa syöttämään. Sellaisen tarinan syöttäminen lapselle väkisin on väkivaltaa.

Mitä vertaisryhmiin tulee, on hyvä ymmärtää, että kun yh-ryhmässä aletaan käsitellä "puuttuvan isän" kysymystä, läsnä on erittäin todennäköisesti myös joku, jonka perheessä traumanäkökulmasta lähtevät pohdinnat todellakin ovat relevantteja. Kuvitellaanpa, että olisi vaikka käynyt niin, että mies olisi lähtenyt menemään vauvan synnyttyä, ja äiti on jäänyt tällaisessa tilanteessa lapsen kanssa yllättäen yksin. Tilanne on tällöin mitä suurimmassa määrin kriisi, ja tämä äiti tarvitsee ja ansaitsee kaiken tuen tilanteen käsittelyyn. Jos käsittely tapahtuu ryhmässä, ryhmän on oltava turvallinen. Epäaito vertaisryhmä tuottaa potentiaalisesti lisää traumatisoitumista, jos kriisissä oleva ihminen ei tule aidosti ymmärretyksi vertaisuuden puuttuessa. Eivät itselliset kykene tällaisissa asioissa toimimaan vertaisina yllättäen yksin vauvan kanssa jääneelle.

Kaikista tärkeintä tässä kaikessa on tietenkin lapsen hyvinvointi. Jokaisella lapsella on oikeus siihen, että hän tulee tilanteessaan nähdyksi oikein. Jos lapsen perheessä on käynyt niin, että toinen vanhempi on hävinnyt kuvioista, ja on siten perheen elämästä puuttuva ihminen, jäljellä olevan vanhemman on hyvä saada tukea siihen, miten tätä hylkäämiskokemusta ja kiintymyssuhdetraumaa lapsen kanssa käsitellään. Se, että perheessä ei ole isää, ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita hylkäämistä. Ajatus siitä, että lapselta puuttuu varmasti joku vain siksi, että kyseessä on yhden vanhemman perhe, on meidän oman mielemme tuotetta, ei suinkaan välttämättä lapsen kokemus.

Olen kurkkuani myöten täynnä sitä normitarinaa, jossa kaikki lähtee aina siitä, että normaalissa perheessä on isä ja äiti, ja kaikki siitä eroava on aina hälyttävä poikkeama. Kun lahjasoluasioita ei ymmärretä, myös itsellisten äitien perheiden tilannetta lähdetään lähestymään kriisin, surun, puutteen ja trauman kautta. Se on paitsi ärsyttävää, myös potentiaalisesti hyvin haitallista, sillä itsellisille äideille ja varsinkaan heidän lapsilleen ei tule pakkosyöttää tällaista surullista tarinaa heidän perheestään, kun koko tarina on selvästi ihan toisten ihmisten tarina. On kaamean väärin aiheuttaa ihmisille välillisesti traumatunteita, kun heidän tilanteensa ei oikeasti sellaisia nostattaisi.

Ei ole universaali biologinen totuus, että vain yhdenlaiset perheet ovat normaaleja. Siinä vaiheessa, kun minun lapselleni aletaan väkisin tuottaa tarinaa traumataustasta, minä ärähdän.

lauantai 5. maaliskuuta 2022

Lahjasolulapsen taustasta kertominen perheen ulkopuolisille

"Mä sain hänet yksin hedelmöityshoidoilla", on se tilanneselvitys, joka vaikuttaa tulevan suustani helpoiten silloin, kun perhetilannetta pitää avata jotenkin. Se on useimmiten ihan hyvä, riittävä ja toimiva selvitys, mutta kuulen päässäni aina vähän naurua sanottuani sen.  Kuulostaa nimittäin aika helpolta: Halusin lapsen, menin klinikalle ja hups vain, sieltähän se sitten tulikin! Ärsyttää vähän, koska en halua ihmisten ajattelevan itsellisen äitiyden olevan helppoa ja itsekästä lapsishoppailua, mutta toisaalta en myöskään halua avata asian taustoja syvemmin ihan joka käänteessä, eivätkä ne varmasti esimerkiksi jotain viraston virkailijaa kiinnostaisikaan.

Todellisuudessahan tämä "hups vain" -polkuni äidiksi alkoi vuonna 2012, ja lapsi syntyi 2021. Lapsettomuus täytti lopulta koko elämäni, ja hoidot, ja erityisesti niihin jonottaminen, olivat hyvin raskas kokemus. Oli myös todella työlästä käsitellä omaa epänormatiivisuuttaan ja sitä, etten tulisi saamaan lapsia parisuhteessa, vaikka se olikin ollut haaveeni. Prosessin aikana oli kannettava myös sinkkuhäpeää ja raskaita kelpaamattomuuden, ulkopuolisuuden ja epäonnistumisen tunteita. Oli pohdittava oikeutta perheeseen, ja tietenkin myös mahdollisesti syntyvän lapsen oikeuksia ja hyvinvointia.

Mutta ketä tämä kaikki kiinnostaa, ja kenelle se kuuluu? Kenelle olemme selityksen velkaa, ja missä menee avoimuuden ja salailun raja? Mihin saakka minun tarinani on minun, ja missä kohtaa se onkin nyt jo muuttunut Pienen omaksi tarinaksi, jonka jakamisesta hänen tulee saada itse päättää?

Vaikka avoimuus tuntuukin lähtökohtaisesti hyvältä, riippuu kuitenkin paljon tilanteesta, miten olen milloinkin valmis asiaa käsittelemään. Olen omalla kohdallani päätynyt seuraavaan:

  • Ystävät, kaverit ja suku tietävät kaikki, että olen saanut lapseni yksin lahjasolulla.
  • Läheisimmät ihmiset tietävät, kuinka pitkä ja kipeä prosessi oli.
  • Mammakerhoissa tmv. en yleensä koe aiheelliseksi avata asiaa enempää, jos en tunne ihmisiä. Saatan sanoa vain, että elämme lapsen kanssa kahdestaan.
  • Päivähoidossa tulen kertomaan avoimesti mikä taustamme on, ja toivon, että erilaisia perheitä käsitellään lapsiryhmässä.
  • Lapsen virastoasioita hoitaessa kerron, ettei toista huoltajaa ole, koska olen saanut lapsen yksin lahjasolulla. Haluan tässä yhteydessä sanoa taustan ääneen, koska koen, että se lisää viranomaisten ymmärrystä erilaisista perheistä, mutta en kuitenkaan vaaranna lapseni oikeutta yksityisyyteen, sillä virkailijat eivät tunne häntä.
  • Tökerösti ja toistuvasti rappukäytävässä isästä utelevalle puolitutulle naapurille ilmoitin, että kyseessä on yksityisasiani, enkä aio sitä kommentoida.

Koen perheestäni puhumisen lopultakin hyvin luontevaksi, eikä minulla ole varsinaisesti mitään pidäkkeitä asiaan liittyen. Välillä pohdin, tuleeko lapsen tausta mainittua turhankin usein, ja miltä se mahtaisi Pienestä tuntua. Eiväthän heteropariperheetkään ole joka käänteessä tilivelvollisia siitä, miten heidän lapsensa ovat saaneet alkunsa. Normiperheen lapsen alulle saattamisen selostamista pidettäisiin todella outona, mutta epänormatiivisen perheen vanhempaan kohdistuu joskus ikään kuin selitysvelvollisuus. Miten te olette tuollaisia? Missä lapsen isä on?

Itsellisten piireissä tuntuu olevan vaihtelua sen suhteen, kuinka paljon ja missä porukassa kukakin on valmis perheensä taustaa avaamaan. Näin pitää ollakin, sillä jokaisen on saatava piirtää oman perheensä yksityisyyden rajat siihen kohtaan, joka tuntuu itselle sopivalta. Tärkeintä on, että lapsella on sellainen olo, ettei hänen taustansa ole salaisuus tai häpeä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että vanhemman pitäisi olla valmis julistamaan tarina jokaiselle uteliaalle. Jos häpeä ja salailu ovat avoimuuden janan toisessa päässä ja täysin rajaton avoimuus toisessa, hyvä piste itse kullekin perheelle löytyy jostain näiden välistä.

Tärkeintä on muistaa, että sen jälkeen kun lapsi syntyy, tarina on hänen tarinansa. Epänormatiivinen perhe ei ole vastuussa kenenkään vääristä mielikuvista, eikä sen tarvitse olla mikään kansanvalistaja ja --sivistäjä aiheeseen liittyen. Lapsesta ei pidä tehdä julistuksellista maskottia, vaikka kuinka tekisi mieli edistää ymmärrystä perheiden monimuotoisuudesta. Näyttämällä lapselle, että emme ole tilivelvollisia tökeröille kyselijöille sen enempää kuin muutkaan perheet, näytän hänelle, että hän on arvokas ihminen. Se on eri asia, kuin taustan salaaminen tai sen häpeäminen. Myös epätavanomaisella perheellä on oikeus normaaliin yksityisyyteen.

tiistai 1. maaliskuuta 2022

Haluatko kodin? Hanki parisuhde!

Olen ajatellut ostaa asunnon puoliksi lapseni kummisedän kanssa. Kummisetä haluaa sijoittaa, minä tarvitsen kodin. Asukkaiksi tulisimme minä ja Pieni, ja asunto myytäisiin sopivan ajan kuluttua. Sinä aikana minä pystyisin puolikkaan asunnon omistajana pelkän vuokranmaksun sijaan kartuttamaan omaisuuttani, ja voisin sitten toivottavasti seuraavaksi jo ostaa meille ihan itse oman kodin. Tällaisia kaveriasuntojärjestelyjä ihmiset varmasti tulevat tekemään tulevaisuudessa pääkaupunkiseudulla enemmänkin, koska asuntojen hinnat ovat karanneet käsistä jo kauan sitten, eikä kaikilla ole ollut mahdollisuutta päästä omistusasumiseen kiinni esimerkiksi vanhempien avulla.

"Tässä on nyt sellainen ongelma, että sinulla pitäisi kyllä olla parisuhde", sanoi Nordean asiakaspalvelija minulle puhelimessa eilen. Leukani loksahti niin, että se kuului varmaan linjoja pitkin toiseen päähän saakka. Ymmärrän kyllä hyvin, etten ole tällä hetkellä ideaalisin lainakandidaatti, koska olen äitiyslomalla, mutta sitä en ollut ymmärtänyt, että se varsinainen ongelma tässä asiassa onkin parisuhteen puute. Virkailija ei kysynyt omista säästöistäni tai taloudellisesta tilanteestani mitään, eikä edes vilkaissut tekemääni lainahakemusta, totesi vain, ettei tällainen järjestely oikein käy, koska olen sinkku.

Olemme joskus lapsen kummisedän kanssa vitsailleet naimisiinmenolla, kun olemme olleet oikein kyllästyneitä singlismiin. Kysyin nyt virkailijalta, muuttaisiko se tilannetta, jos kävisimme maistraatissa. "No sehän sitten olisi sellainen valeavioliitto", tuhahti hän. Niin, niinhän se olisi. Mutta kelpaisimmeko sitten? Vai onko ongelma nyt se, että tässä ollaan ostamassa nimenomaan kotia toiselle meistä? Entäpä jos kyseessä olisi joku muu sijoituskohde? Jospa haluaisimme ostaa vaikkapa yhdessä jonkun firman liiketoiminnan, olisiko silloin ongelma, ettemme ole parisuhteessa?

Että mitäköhän tästä nyt sitten pitäisi ajatella? Onneksi Danske Bank ei näytä ottavan moralistisia kantoja asuntoprojektiimme. Heidän virkailijansa totesi, ettei tällaista kuviota ole tullut vielä koskaan vastaan (koska ilmeisesti kahden ystävän yhteinen asuntohankinta on jotenkin ihan eri asia, kuin jos vaikka ostaisin kotia itselleni isäni tuella?), mutta lähti kuitenkin lähestymään asiaa ensisijaisesti taloudellisena kysymyksenä. Se tuntui meistäkin varsin järkevältä tulokulmalta näissä pankkiasioissa.