Avaan mahdollisesti tässä jonkinlaisen Pandoran lippaan, mutta sanon sen nyt: Itselliset ja muut yksinhuoltajat eivät ole kaikilta osin toisilleen vertaisia. En halua osallistua yh-ryhmiin, joissa joka toinen yh haluaa yhtäkkiä itseään kutsuttavan itselliseksi äidiksi, koska se kuulostaa kivalta. En myöskään halua osallistua ryhmiin, joissa esimerkiksi keskustellaan ammattilaisten johdolla puuttuvasta isästä vailla ymmärrystä lahjasolutaustaan liittyvistä erityiskysymyksistä.
Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä, miksi kaikki yksinhuoltajat eivät ole itsellisiä vanhempia, joten keskityn nyt ns. "puuttuvan isän" problematiikkaan.
Monien tuntuu olevan hankalaa ymmärtää, etten koe tarvetta keskustella perheestämme puuttuvasta isästä, koska minun perheestäni ei puutu kukaan. Minun lapseni perheestä ei puutu kukaan. Me emme tarvitse tukea isättömyyden käsittelyyn, koska se ei ole meidän perheessämme suru, trauma eikä kriisi. Meidän perhemuotomme yksinkertaisesti on yhden vanhemman perhe, eikä siihen liity mitään erityisen dramaattista.
Meidän perheemme tarina menee näin: Lapsen syntymiseen tarvitaan paljon onnea, ja lisäksi kolme asiaa: munasolu, siittiösolu ja kohtu. Äidillä oli onnea, ja kaksi kolmesta, ja puuttuvan siittiön sain lääkäriltä. Sen oli lahjoittanut mies, joka oli halunnut auttaa. Emme tunne tätä miestä. Solut laitettiin yhteen, ja kasvamaan äidin kohtuun. Siellä sinä kasvoit, kunnes olit valmis syntymään.
Tästä eteenpäin tarina on avoin sille, mitä Pieni alkaa itse tuottaa. Hän saa kysyä, ihmetellä ja tuntea ihan mitä tahansa. Minun tehtäväni on vastata selvästi ja johdonmukaisesti kysymyksiin, jotta lapsella on eheä tarina omasta syntymästään. Jos lapselle tulee joskus sellainen olo, että häneltä puuttuu isä, on minun tehtäväni käsitellä tämä kysymys hänen kanssaan. Tutkimukset kuitenkin ovat osoittaneet, että näin ei todennäköisesti tule käymään. Itsellisten vanhempien lapset eivät koe kenenkään puuttuvan perheestään, ellei ympäristö sitten onnistu heille tällaista tarinaa syöttämään. Sellaisen tarinan syöttäminen lapselle väkisin on väkivaltaa.
Mitä vertaisryhmiin tulee, on hyvä ymmärtää, että kun yh-ryhmässä aletaan käsitellä "puuttuvan isän" kysymystä, läsnä on erittäin todennäköisesti myös joku, jonka perheessä traumanäkökulmasta lähtevät pohdinnat todellakin ovat relevantteja. Kuvitellaanpa, että olisi vaikka käynyt niin, että mies olisi lähtenyt menemään vauvan synnyttyä, ja äiti on jäänyt tällaisessa tilanteessa lapsen kanssa yllättäen yksin. Tilanne on tällöin mitä suurimmassa määrin kriisi, ja tämä äiti tarvitsee ja ansaitsee kaiken tuen tilanteen käsittelyyn. Jos käsittely tapahtuu ryhmässä, ryhmän on oltava turvallinen. Epäaito vertaisryhmä tuottaa potentiaalisesti lisää traumatisoitumista, jos kriisissä oleva ihminen ei tule aidosti ymmärretyksi vertaisuuden puuttuessa. Eivät itselliset kykene tällaisissa asioissa toimimaan vertaisina yllättäen yksin vauvan kanssa jääneelle.
Kaikista tärkeintä tässä kaikessa on tietenkin lapsen hyvinvointi. Jokaisella lapsella on oikeus siihen, että hän tulee tilanteessaan nähdyksi oikein. Jos lapsen perheessä on käynyt niin, että toinen vanhempi on hävinnyt kuvioista, ja on siten perheen elämästä puuttuva ihminen, jäljellä olevan vanhemman on hyvä saada tukea siihen, miten tätä hylkäämiskokemusta ja kiintymyssuhdetraumaa lapsen kanssa käsitellään. Se, että perheessä ei ole isää, ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita hylkäämistä. Ajatus siitä, että lapselta puuttuu varmasti joku vain siksi, että kyseessä on yhden vanhemman perhe, on meidän oman mielemme tuotetta, ei suinkaan välttämättä lapsen kokemus.
Olen kurkkuani myöten täynnä sitä normitarinaa, jossa kaikki lähtee aina siitä, että normaalissa perheessä on isä ja äiti, ja kaikki siitä eroava on aina hälyttävä poikkeama. Kun lahjasoluasioita ei ymmärretä, myös itsellisten äitien perheiden tilannetta lähdetään lähestymään kriisin, surun, puutteen ja trauman kautta. Se on paitsi ärsyttävää, myös potentiaalisesti hyvin haitallista, sillä itsellisille äideille ja varsinkaan heidän lapsilleen ei tule pakkosyöttää tällaista surullista tarinaa heidän perheestään, kun koko tarina on selvästi ihan toisten ihmisten tarina. On kaamean väärin aiheuttaa ihmisille välillisesti traumatunteita, kun heidän tilanteensa ei oikeasti sellaisia nostattaisi.
Ei ole universaali biologinen totuus, että vain yhdenlaiset perheet ovat normaaleja. Siinä vaiheessa, kun minun lapselleni aletaan väkisin tuottaa tarinaa traumataustasta, minä ärähdän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti