Kuulun harvakseltaan kokoontuvaan pieneen harrastusporukkaan, jonka naisia yhdistää sama mielenkiinnon kohde. Kokoonnumme vuorotellen toistemme luokse treenaamaan. Olen iloinen siitä, että aikuisenakin on ollut mahdollista saada uusia kavereita.
Pikku hiljaa, kun olemme tutustuneet toisiimme paremmin, kokoontumisiimme on kuitenkin hiipinyt sellainen piirre, joka saa minut jälleen kerran tuntemaan oloni ulkopuoliseksi, ärtyneeksi ja väsyneeksi: Käytämme nykyään valtavan osan tapaamisistamme siihen, että ruodimme muiden perhe-elämää. Yksi on raskaana, toisella kotona pieni vauva ja muutamalla taapero. Kaikki ovat parisuhteessa. Puhutaan paljon lasten kasvamisesta, jaetaan vinkkejä ja päivitellään ruuhkavuosikiireitä. Puolen tunnin kuluttua en enää yleensä edes jaksa esittää kiinnostunutta. Ei minulla ole mitään sanottavaa, joten ryhdyn selailemaan kännykkää ja toivon, että voisin olla jossain muualla. Odotan sopivaa väliä, jossa voisin ehdottaa, että ryhtyisimme harjoittelemaan. Ehdotusta ei saa kuitenkaan tehdä liian pian, sillä se olisi epäkohteliasta. Äidit ovat väsyneitä, he tarvitsevat vertaistukensa.
Erityisen rankka oli se tapaaminen, jossa yksi naisista kertoi jokaiselle meistä yksitellen olevansa raskaana sitä mukaa kun saavuimme paikalle. Kuuntelin onnellisen paljastuksen ja siitä seuraavat kiljahdukset ja onnittelut uudestaan ja uudestaan. Ultrakuva pyöri kahvipöydällä kädestä käteen, puhe eksyi yhä uudelleen siihen, miltä raskaana oleminen tuntuu. Onneksi kokoonnuimme silloin minun luonani, saatoin paeta verukkeiden varjolla tämän tästä keittiöön pakottamaan kyyneleet takaisin silmäluomien sisään. Ja onneksi oli allergia-aikakin, eikä kukaan tiennyt, etten ole allerginen millekään.
Kerran kävi niin, että tapaamisessamme oli myös viiniä. Illanvietto venyi ja lopulta jäljellä olimme enää minä ja se ryhmän toinen nainen, jolla ei ole lapsia. Hän kertoi minulle, että on yrittänyt miehensä kanssa lasta jo pitkään ja tilanne on hyvin surullinen. Sen jälkeen olen huomannut, kuinka taitava hän onkaan peittämään oman kipunsa. Hänestä ei näe päällepäin lainkaan, kuinka jatkuvat lapsijutut häntä satuttavat. Urhea nainen.
Luulisin, että jos minulla olisi (olisi ollut?) lapsia, olisin ihan tyytyväinen päästessäni heistä hetkeksi eroon harrastamaan omia asioitani. Epäilen, etten haluaisi puhua heistä aivan koko aikaa sellaisessa kontekstissa, johon he eivät liity millään tavalla. Mutta mistäs minä tiedän, kun ei niitä lapsia ole. Voihan se sitten olla, ettei elämässä tosiaan ole lapsen saamisen jälkeen enää mitään muuta.
Viimeiseen tapaamiseemme en onneksi päässyt, koska tilanne on nyt edennyt siihen pisteeseen, että ihmiset ovat alkaneet tuoda lapsiaan mukanaan. Pieni vauva nyt vielä menee kopassa, mutta miten ihmeessä meidän pitäisi keskittyä, jos seinillä kiipeilee muutama uhmaikäinen?
Pitänee perustaa Urhean naisen kanssa harrastusporukkamme lapsettomien naisten oma alajaosto.