Y-sana

Mainitsin neuvolassa ohimennen, että meidän perheen unikoulu tyssäsi toistaiseksi uskonpuutteeseen. Kerroin, että kun kaikki materiaali on suunnattu kahden vanhemman perheille, meinaa välillä tulla epäusko, että hommasta voi selvitä yksin. "No siitä nyt ei kannata ottaa itseensä", totesi hoitaja. Yritin selittää, etten ole varsinaisesti loukkaantunut materiaalin parisuhdeoletuksista, ainoastaan hämmentynyt, koska en tiedä, miten vaikkapa unikoulun kaltaisia asioita voisi hoitaa yksin, kun siihen ei ole olemassa ohjeita.

"Ei pidä jäädä yksin!", hihkaisi hoitaja, ja tökkäsi käteeni perhetyön esitteen ja psykologin puhelinnumeron. "Muista, koskaan ei pidä jäädä yksin! Etkä sä olekaan yksin, aina voit pyytää apua!" Mutta yksinhän minä sitä lasta olen iltaisin nukuttamassa, ajattelin, ja taisin sanoakin. Ja tavallaan kai tässä pyydänkin apua, että olisiko mitään vinkkejä hommasta selviämiseen, kun vanhempia nyt tosiaan on vain yksi. "Olisi hyvä, että haet tukea omaan vanhemmuuteesi", hoitaja totesi, naputti perhetyön esitettä, ja minä hämmennyin entisestäni. En tiennyt, että vanhemmuudessani olisi jotain tuettavaa. Koko tilanne oli yhtäkkiä mennyt ihan kummalliseksi, ja se oli y-sanan vika.

Monien on vaikeaa kestää, että joku hoitaa lasta yksin. Se on monista ihan kauhean surullista, ahdistavaa ja pelottavaa. Siitä ei kai oikein voi puhua rauhallisesti ja neutraalisti ilman, että kuulijassa herää kauhea hätä. Mutta minä en ole surullinen siitä, että nukutan lasta yksin. Se ei ole minulle trauma, suru eikä tragedia. Olen ollut koko ajan täysin tietoinen siitä, että asiat tulevat olemaan näin. En myöskään odota tai edellytä, että yhteiskunta järjestäisi minulle nukutuskaverin illoiksi kotiin. Uskon ja tiedän, että selviän kyllä, vaikka meillä onkin unen kanssa hankaluuksia. Ei meillä ole mitään hätää, ja vanhemmuuteni on käsittääkseni ihan kunnossa.

Parasta tukea minun perheelleni olisi vain saada joskus kuulla, ettei kaikesta selviämisen edellytys ole aina kaksi vanhempaa.