sunnuntai 30. tammikuuta 2022

Ei normipoikkeama, vaan ihan oikea perhe

Odotin valtavasti ensimmäistä raskausneuvolakäyntiäni, sillä olin haaveillut neuvolaan pääsystä pitkään. Olin toivonut kovasti, että saisin joskus päästä osaksi tätä maagista instituutiota, joka tekee ihmisistä vanhempia. Olin surrut lapsettomuutta kymmenisen vuotta, joten jo ajan varaaminen oli tunteellinen ja juhlallinen hetki. Neuvola tekisi raskauden ja lapsen tulon paljon konkreettisemmaksi, ja minä laskin malttamattomana päiviä ensimmäiseen käyntiini. Otin itsestäni kyynel silmässä hississä kuvan muistoksi. Tässä sitä nyt mennään, enpä olisi ikinä uskonut!

Hoitaja oli kokenut, lämpimän oloinen ja turvallinen, jotenkin sellainen, kuin olin toivonutkin, joten pitkän ensikäynnin loppupuolella uskalsin tunnustaa hänelle: Perhevalmennus jännittää. Kerroin pelkääväni, että jos valmennuksessa neuvottaisiin kaikki asiat vain pariskuntien näkökulmasta, ahdistuisin. Minua jännitti, kuinka selviäisin raskaudesta ja lapsen hoidosta yksin, ja olin lukenut jo netistä aivan liikaa sellaisia neuvoja, kuten "Työpäivän jälkeen toinen vanhempi viettää aikaa lapsen kanssa, jotta kotona oleva vanhempi saa myös aikaa itselleen ja mahdollisuuden rentoutua." Tai "Yövalvomisissa vuorotellaan, sillä on liian rankkaa, jos toinen vanhempi joutuu hoitamaan ne kokonaan yksin." Alahuuli väpättäen kerroin hoitajalle toivovani, että yksin odottajat huomioitaisiin valmennuksessa myös, ettei tulisi sellainen olo, ettei tästä voi selvitä yksin. 

Tuntui helpottavalta saada sanottua pelko ääneen. Olin aivan varma, että hoitaja sanoisi jotain lohduttavaa ja huojentavaa. Että eipä hätää, tottakai valmennuksessa ymmärretään, että on monenlaisia perheitä. Valitettavasti sain kuitenkin järkyttyä kovasti. "Sinun ei ehkä kannata osallistua valmennukseen, sillä ne on tarkoitettu tavallisille perheille. Kaikkia erikoistilanteita ei voida valmennuksissa ottaa huomioon, ja on harvinaista, että joku saa lapsen yksin. Valmennukset on suunnattu tavallisille pareille. Siis heteropareille."

Olen vieläkin ylpeä itsestäni, että sain sanottua jotain näin mielettömän loukkaavassa ja julmassa tilanteessa, enkä mykistynyt järkytyksestä. Ilmoitin, etten ymmärrä, miksi verovaroin maksettua valmennusta ei kyetä järjestämään siten, että siellä huomioitaisiin perheiden moninaisuus. Totesin napakasti, että yksin lapsen saaminen ei voi enää vuonna 2021 olla sellainen asia, joka nähdään jotenkin erikoistilanteeksi, ja vaikka nähtäisiinkin, ei vaatisi muuta kuin hyvää asennetta, että valmennukset laadittaisiin siten, että ne sopivat kaikille odottajille. Kysyin, miksi yksin odottaville ei voisi olla omia valmennuksiaan, kuten joissain kaupungeissa on, mutta hoitaja vetosi jälleen siihen, että yksin odottavia on niin vähän (Helsingissä!), ja ettei neuvoloissa toisaalta voida kysyä ihmisiltä, odottavatko he yksin. Näistä väitteistä ensimmäinen menköön tietämättömyyden piikkiin, mutta jälkimmäinen on selkeä valhe, ja hoitaja tiesi sen varmasti itsekin.

Lähdin siis ensimmäiseltä neuvolakäynniltäni pettymyksen, pelon, kiukun ja hämmennyksen vallassa kädessäni tällainen vihkonen:


Meille tulee vauva. Kenelle meille? Minusta tuntui, ettei minua oltu nähty ollenkaan. Minä saatoin olla raskaana, mutta minun perheeni oli jo heti lähtökohtaisesti vääränlainen, systeemille aivan kummallinen poikkeus, joka sai armosta osallistua palveluihin, vaikka ne eivät tällaisiin tapauksiin oikeastaan olleetkaan tarkoitettuja. Tuntui todella todella pahalta.

Sitten raskauden loppupuolella, kun olin viettänyt muutaman päivän sairaalassa monitoreissa vauvan sydänäänien poikkeamien vuoksi, samainen hoitaja vielä kertoi minulle, että olen huolissani vauvan sydänäänistä vain siksi, että minulla on liikaa aikaa huolehtia asioista yksin, koska minulla ei ole miestä. Kuten jo monesti aiemminkin, tälläkin kerralla varasin käynnin jälkeen välittömästi ajan yksityiseen neuvolaan, jossa sain purkaa sydäntäni ja tulin kohdelluksi asiallisesti. Kalliiksi tuli, mutta ei ollut vaihtoehtoa. Yksityisiä neuvolakäyntejä tuli raskauden aikana useita, ja jokaisen niistä syy oli se, että minun oli pakko mennä hakemaan korjaava kokemus julkisen neuvolan karmeuksien jälkeen.

Uudessa neuvolassani olen onneksi saanut ainoastaan asiallista kohtelua. Nyt olen jo myös tottunut siihen, että valtaosa materiaalista ja puheesta on pariskunnille suunnattua. En kai huomaa enää edes aina reagoida siihen. Onneksi meillä jaksamiskyselyt tehtiin paperilomakkeella, jolloin saatoin vain ohittaa pitkän litanian kysymyksiä parisuhteen tilasta. Olen kuullut, että näitä kyselyitä teetetään myös sähköisenä siten, ettei parisuhdekysymyksiä ole mahdollista ohittaa. Näin jokaisen sinkkuäidin on pakko vastata jotain jokaiseen parisuhdeväittämään päästäkseen etenemään kyselyn loppuun saakka. Näin kerrotaan rakenteellisesti, että sinkkuäidin perhe on kummallinen erikoistapaus.

Vaikka aina en enää edes huomaa reagoida siihen, kuinka outona perhettäni pidetään, uutena vanhempana olen kuitenkin edelleen usein sellaisessa tilanteessa, että tarjottu tukimateriaali aiheuttaa pelkoa ja kauhua. Esimerkiksi nyt kun uniasiat ovat meillä erittäin ajankohtaisia, tuntuu aika kauhistuttavalta lukea tästä Thl:n uniohjeesta jälleen kerran, ettei tästä kaikesta oikein voi selvitä yksin.

On äärimmäisen mykistävää, kuinka systeemi edelleen tunnistaa niin huonosti erilaisia perheitä, että jopa yhden vanhemman perheet, joita kuitenkin on 23 % suomalaisista perheistä, ovat näkymättömiä. Olisipa mukavaa yksinhuoltajana joskus lukea tai kuulla jotain kannustavaa, huomioivaa ja voimavarakeskeistä. Jospa saisi osakseen vaikka jonkun pienen kannustavan lauseen parisuhdepuheen jälkeen, sellaisen, että kyllä tästä kaikesta voi selvitä myös ilman puolisoa. Olisi valtavan merkittävää yksinhuoltajan hyvinvoinnin ja jaksamisen kannalta, että tulisi rakenteen tasolla huomioiduksi ja nähdyksi hyvänä, pystyvänä ja selviävänä vanhempana. Ja kun erilaiset parisuhteen kriisit ja hankaluudet osataan jo niin hienosti huomioida neuvolassa, olisiko älytön ajatus, että yksinhuoltajuuttakin huomioitaisiin jotenkin erityisesti, eikä vain ohitettaisi asiaa? Ehkä mekin ansaitsisimme oman kysymyspatteristomme hyvinvointikyselyihin.

Lähetän tämän kirjoituksen palautteeksi neuvolalle, jossa itse raskausaikana asioin.  Toivon, että asiasta keskustellaan, ja tarvittaessa haetaan lisätietoa ja ohjausta esimerkiksi Helminauha-hankkeelta, joka lähettää mielellään materiaalia aiheesta, tai ehkäpä järjestää koulutustakin. Monimuotoisten perheiden näkymättömyys, ohittaminen ja väheksyminen rakenteissa ei kuitenkaan ole vain yhden neuvolan tai työntekijän asia, vaan yhteiskunnallinen kysymys, jota todella toivoisin pohdittavan laajemminkin.

2 kommenttia:

  1. Tosi hyvä kirjoitus. Herää kysymys (hieman asian vierestä tosin), että onko vielä 2022 heteroperheissä kovinkin yleistä, etteivät molemmat vanhemmat osallistu, kun THL:n ohjeessa on pitänyt korostaa, että on hyvä, että molemmat vanhemmat osallistuvat. Luulisi sen olevan itsestään selvyys..?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No juuri näin! Vaikuttaa todellakin siltä, että ainakin neuvola olettaa, että isät eivät osallistu, jos heille ei nimenomaisesti koko ajan nalkuta, että pitäisi. Toisaalta varmasti on kyse siitäkin, että systeemissä koitetaan huomioida myös isät, ettei koko vanhemmuuspuhe olisi vain naisten naisille kohdistamaa puhetta, jolloin miehet jäävät ulkopuolisiksi. Ihan sympaattista sinänsä, mutta kyllä edelleen ihmettelen esimerkiksi sitä neuvolan imetysvalmennusta, että kuinka sielläkin saatiin yksin odottajalle sellainen olo, että isällä olisi imetyksessäkin niin keskeinen rooli, ettei siitäkään tule ilman miestä mitään.

      Yksi tuttu mies kertoi taannoin, että hänellä oli ollut koko raskaus- ja pikkulapsiajan todella ärsyyntynyt olo siitä, kuinka koko järjestelmä olettaa miehen olevan kykenemätön osallistumaan perhe-elämään tasavertaisesti, ja aina löytyy joku brosyyri, jossa sitten kerrotaan, että myös isä voi joskus tiskata äidin avuksi, ettei äiti väsy liikaa.

      Poista