Usein sanotaan, että lapselle on traumaattista, jos hänellä ei ole toista vanhempaa. Esimerkiksi evankelisluterilaisen kirkon virallinen kanta on, että maailmaan ei saisi tehdä isättömiä lapsia, koska isättömyys on lapselle karmea kohtalo ja suru. Juuri näin arkipuheessa usein sekoitetaan kaksi asiaa: isättömyys ja hylkäämiskokemus. Uskonnollisesta dogmista yritetään väkisin tehdä biologinen ja psykologinen totuus, vaikka tiede todistaa aivan muuta.
Ihmisvauvat eivät synny sellaisilla tehdasasetuksilla, että heillä kuuluu olla täsmälleen kaksi vanhempaa huolehtimassa heistä. Nykyisen kaltaisen ydinperheen historia on itse asiassa hyvin lyhyt. Kahden vanhemman ydinperhemalli ei ole muita perhemuotoja vanhempi, oikeampi tai parempi. Todellisuudessa lapsen on vain saatava hoivaa ja rakkautta, ja hänellä tulee olla elämässään yksi tai useampi pysyvä, hoivaava kiintymysobjekti. Se riittää terveeseen kasvuun ja kehitykseen.
Salattu isä, poissaoleva isä, hylännyt isä tai isä, joka on haluton tai kykenemätön pitämään lapsestaan huolta ovat erittäin potentiaalisesti trauman lähteitä. Näitä tilanteita ei pidä sekoittaa itsellisen äidin perhetilanteeseen, jossa isää ei ole koskaan ollutkaan. Lapsi ei sure, koska kukaan ei ole poissa. Nämä lapset eivät ajattele lahjoittajaa isänään, eikä heitä ole kukaan hylännyt, vaan päin vastoin he ovat äärimmäisen toivottuja ja rakastettuja. Se on mitä mainion lähtökohta terveeseen kasvuun ja onnelliseen elämään.
Jos ympäristö ja yhteiskunta kuitenkin tarpeeksi tehokkaasti toitottavat itsellisen äidin lapselle, että hänen isättömyytensä on kovin surullista ja valitettavaa, lapselle kyllä saadaan aikaiseksi trauma, tai ainakin iso hämmennys ja hyvin paha mieli, ja outouden ja ulkopuolisuuden kokemus. Olisi äärimmäisen tärkeää ymmärtää, ettei isättömyys ole se tragedia, hylätyksi tuleminen on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti