Mitä tapahtui?

En ole ollut surullinen pitkään aikaan. Outoa. Ymmärrän edelleen biologiset faktat, ja olen edelleen sitä mieltä, että haluan (olisin halunnut) lapsia. Suru on nyt tässä kohtaa surtu loppuun. En tiedä miksi on näin, enkä tiedä kuinka kauan tätä suruttomuutta kestää, mutta en ole ollut näin onnellinen muutamaan vuoteen, eikä siihen ole edes mitään syytä. Onkohan tämä normaalia? Jokin piste, tai ainakin puolipiste, on nyt suremisessa saavutettu. Hyvä niin, koska sureminen on kovaa työtä. Onneksi suoritin sen osion huolellisesti loppuun saakka, nyt voin tehdä taas muuta. Nyt haluan miettiä sitä, miten minun elämäni voi olla hyvää ilman omaa perhettä. Elämä ei ole tilaustavaraa, kaikkea ei voi saada. Olen silti onnekas, tiedän sen.