Oi mikä juttu Hesarissa tänään! Nyt kaipaisin vertaisryhmää, koska haluaisin palavasti keskustella tästä! Hihkun täällä nyt kuitenkin taas ihan yksikseni läppärille keittiön pöydän ääressä, koska en tiedä kenen kanssa tästä puhuisin.
Harmillisesti juttu on netissä luettavissa ainakin tällä hetkellä vain tilaajille. Se on tänään kuitenkin myös julkaistu paperilehden torstailiitteessä, joten ehkä teillä muillakin olisi mahdollisuus saada se käsiinne jostain. Jutun otsikko paperilehdessä on Lapsen aika ei koskaan tullut. Yritän sanoa jutusta nyt tässä jotain, mutta se voi olla hieman vaikeaa, koska lähes jokainen lukemani lause herättää äärettömän määrän ajatuksia, enkä jaksa innostuksissani nyt editoida itseäni järkeväksi.
Jutussa haastatellaan siis kahta naista, jotka ovat elämäntilannelapsettomia. Toinen heistä, 47-vuotias, sanoo: "On vapaaehtoisesti lapsettomat ja ne, jotka eivät biologisista syistä voi saada lapsia. Tämä ´välivaihe´, jossa itse olen, usein unohtuu. Se ärsyttää."
Aivan niin, tämä "välivaihehan" on nimeltään vaikkapa elämäntilannelapsettomuus. Se on tahatonta lapsettomuutta, joka johtuu elämäntilanteesta, esimerkiksi siitä, ettei ole kumppania, jonka kanssa tehdä lapsia. Elämäntilannelapsettomuus voi olla aivan yhtä kipeä asia kuin mikä tahansa muukin tahaton lapsettomuus. Sen sosiaaliset ja mielenterveydelliset seuraukset vaikuttavat myös olevan hyvinkin vastaavia. Ihmiset saattavat kokea musertavaa surua, yksin jäämistä, häpeää, epäonnistumisen tunteita ja joutua eristetyiksi tai eristäytyä itse.
Minun ajatukseni on, että myös elämäntilannelapsettomuus on tunnistettava ja tunnustettava, jotta ihmiset saavat mahdollisuuden työstää asiaa ja rakentaa elämäänsä surun ja kaipauksen kanssa ja sen ohi ja yli. Tahattomasti lapsettomia ei saa jakaa "oikealla" ja "väärällä" tavalla lapsettomiin.
Haluaisin lähettää kukkia jutussa esiintyville psykologeille, jotka kertovat, ettei niillä naisilla, joita he työssään tapaavat, ole kovinkaan usein vaikeuksia käsittää hedelmällisyytensä rajallisuutta. Psykologit huomauttavat, ettei naisten syyllistäminen ole oikea tapa puuttua laskevaan syntyvyyteen. He toivovat lisää hedelmällisyystietoutta myös miehille, koska kukaan ei ole tainnut muistaa kertoa heille tarpeeksi vakuuttavasti, että naiset eivät voi lykätä lapsen tekoa loputtomiin. Jutussa haastateltu nainen pohtii aiempia parisuhteitaan: "Olen myöhemmin järkeillyt itselleni, että olin näiden miesten kanssa heidän kypsyytensä kannalta väärään aikaan." Toinen nainen pohtii ymmärtävätkö vanhemmuustoiveisiin viisikymppisinä heräävät miehet, että heidän on toiveensa toteuttaakseen löydettävä siinä vaiheessa itselleen selkeästi itseään nuorempi kumppani.
Olen ollut jo pitkään aivan totaalisen tuskastunut siihen, että syntyvyydestä kirjoitettaessa mediassa nousevat esiin yleensä naisten itsekkyys ja heidän ongelmansa ymmärtää hedelmällisyytensä rajat. Aivan varmasti on niitäkin naisia, jotka eivät tajua ettei lapsia voi saada koska tahansa huvittaa, mutta minun on hyvin vaikeaa uskoa, että tämä olisi keskeinen syy syntyvyyden laskuun.
Voisin kirjoittaa tästä ehkä romaanin, mutta taidan nyt kuitenkin mennä lenkille. Luitteko juttua? Olisi ihanaa kuulla muidenkin ajatuksia tästä.
Edit: Jos et pääse lukemaan tuota alkuun linkkaamaani juttua, tämän pitäisi ainakin olla kaikille luettavissa. Jutussa viisikymppinen sinkkunainen kertoo siitä, kuinka yksin asuminen ja parisuhteettomuus saattavat tehdä yksinäiseksi.
Kiitos kun nostit tuon yksinäisyysasian esille. Itse olen elämäntilannelapsettomuuteni jo aikalailla käsitellyt ja surrut ja tuo yksinäisyys on nyt enemmänkin elämässäni pinnalla. Varsinkin näin viikonloppuisn ihmettelen, että miten tässä näin kävi. Minulla on kyllä ystäviä, mutta he ovat perheellisiä ja viettävät viikonloppuja perheidensä kanssa. Olen kyllä tervetullut mukaan, mutta kaipaan sinkkuystäviä, joiden kanssa viettää aikaa. Mistä heitä löytäisi?
VastaaPoistaSiinäpä kysymys. Mä olen välillä aina puolitosissani pohtinut että meidän pitäisi pitää porukalla joku miitti, mutta sitten mua alkaa ujostuttaa liikaa ja luovun ajatuksesta :) Onhan se tosiaan ihan käsittämätöntä, että me ollaan niin yksin kun meitä on kuitenkin niin paljon. Oon joskus nähnyt että jollain seurakunnalla olisi sinkkutoimintaa, mutta se ei ole mulle oikea paikka. Ja sittenhän on näitä Eurosinkkuja ja ilmeisesti monenlaisia sinkkutapahtumia ainakin Helsingissä, jos vain osaa etsiä. Musta on oikeastaan aika kiinnostavaa, miksi tuollaiseen toimintaan osallistuminen tuntuu itsestä niin hankalalta, kun kuitenkin olisi niin kova halu löytää elämäänsä sitä vertaisryhmää. Joku stigma siinä sinkkuudessa edelleen on, ja mieleen nousee itsellekin kaikenlaisia stereotypioita. Ja eihän se tietenkään ole vielä riittävä peruste ystävyydelle, että osapuolet ovat parisuhteettomia. Äh, teen tästä mielessäni nyt varmaan ihan liian vaikeaa. Minkähänlainen sinkkutoiminta tuntuisi jotenkin luontevalta?
PoistaMä olen myös ilolla huomannut, että Hesarilla on ollut jokin yksinäisyysviikko menossa. Monet artikkelit on koskettaneet mua. Itselle tämä lapsettomuus ja yksinäisyys ovat juuri nyt todella kipeitä asioita. Tässä sinkun lapsettomuudessa on jotenkin tuskallista, miten ulkopuoliseksi joutuu ja miten tästä ei oikein voi puhua kenellekään. Ei ole edes sitä puolisoa, jonka kanssa tätä voisi yhdessä käsitellä. Yksinäisyyskin entisestään korostuu, kun siitä ei voi edes kenellekään puhua. Osittain puhumista vaikeuttaa mulla se, että aihe on niin arka ja jotenkin häpeällinen, etten ihan hevillä uskallakaan puhua, mutta osittain myös se, ettei muilta oikein tule ymmärrystä, jos on vähän yrittänyt avata tuntemuksiaan. Jos yrittää ystävilleen kertoa surustaan, tulee yleensä vain latteuksia, kuten "kyllä sä vielä jonkun tapaat". Ehkä tapaan tai ehkä en. Ja se jälkimmäinen on niin pelottava ja musertava ajatus, etten aina tiedä, miten sen kestän. Onko se muillekin niin vaikea ajatus, ettei ne kestä edes puhua siitä? Elättelen vielä pientä toivoa puolisosta ja omasta perheestä ja samalla pelkään, mitä jos mä olen niitä, jotka jäävät lapsettomiksi ja yksin. Ja todellakin - ymmärrän varsin hyvin iän tuomat rajoitteet ja sehän se vasta sitä tuskaa aiheuttaakin, kun tuntuu, että aika loppuu ihan kohta enkä minä pääse edes yrittämään. En jaksaisi lukea enää yhtäkään syyllistävää artikkelia (tai niiden kommenttiosioita) syntyvyyden laskusta.
VastaaPoistaSyyllistyin juuri itse hetki sitten tuohon virheeseen: Eräs ihminen manaili mulle kuinka hankalaa on löytää kumppani ja epäili surullisena jäävänsä ikuisesti yksin. Minä kuulin sanovani, että olen ihan varma että hän löytää vielä jonkun, koska hän on ihana tyyppi. Ei tuollaisesta kommentista ole mitään apua! En voi uskoa, että päästin sen suustani. Kun haluaa piristää ja ilahduttaa toista, noin siinä sitten käy. On paljon vaikeampaa oikeasti kuunnella ja kestää se tunne, että toinen on surullinen, yksinäinen ja pettynyt.
PoistaMietin, mitä itse haluaisin kuulla, jos uskallan jollekin tästä asiasta avautua. Ensinnäkin haluaisin että minua kuunnellaan, eikä yritetä väkisin piristää. Toiseksi haluaisin kuulla, että olen tärkeä ystävä riippumatta siitä olenko sinkku vai en. Yhtäkään neuvoa asiaan liittyen en halua enkä tarvitse. Ja kaikista kauheinta on tietenkin se, jos toinen alkaa tuollaisessa tilanteessa kritisoimaan tai mitätöimään mun tunteita asiaan liittyen. (En ole vieläkään päässyt yli siitä traumasta kun kaveri tokaisi kesällä etten mä saa surra lapsettomuutta, koska en ole oikea lapseton! En varmaan toivu siitä ikinä!)
Toisen oikea kuunteleminen on ihan kauhean vaikea taito ja ihmiset on varustettu hyvin eritasoisilla empatiakyvyillä.
Ja joo, ne kommenttiosiot ovat kyllä aivan kauheita :D. Mä yleensä kiellän itseäni lukemasta niitä.
Tuosta sinkkutoiminnasta. Olen itsekin huomannut nuo mainitsemasi Eurosinkut ja seurakunnan, mutta en saa itseäni lähtemään mukaan edes kerran kokeilumielessä. Yritän aina vakuutella itselleni, että eihän se nyt paljon vaadi, jos käy edes katsomassa, mutta kyllä vaatii. Jotenkin alkaa ujostuttaa, eikä rohkeus riitä. Joskus harvoin teen myös sitä, että lähden vain johonkin tapahtumaan yksin. Keskiviikkona olin Oodin avajaisissa ja huomasin, että siellä oli useampikin ihminen yksin liikkeellä. Joku reipas olisi ehkä mennyt juttelemaan, mutta en minä.
VastaaPoistaJos päätät järjestää jonkun tapaamisen, niin olen kyllä mukana - jos uskallan :D
Joo, Näkymättömät sinkut ry:n tapaaminen :D
PoistaJust! NS-tapaaminen sinkuille, jotka eivät uskalla tulla paikalle :D Mä oon niin mukana!
VastaaPoista