Kuka tukee yksin elävää?

Pitää ehdottomasti lukea Sisko Savonlahden uusi kirja Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu. Olen aika innoissani kirjan aiheesta, mutta olen kai silti vähän lykännyt kirjakauppaan menoa, koska aihe tuntuu liippaavan ehkä hieman liiankin läheltä. Pitää odottaa sopivaa hetkeä.

Savonlahti on toimittaja, ja kirjoittaa myös ainakin Hesariin. Tänään julkaistussa kolumnissa hän pohtii ihmisen tarvetta turvautua toisten apuun. Savonlahti on tehnyt mielenkiintoisen huomion: "Aikuinen ihminen saa olla Suomessa riippuvainen tasan yhdestä ihmisestä -ja se on hänen oma kumppaninsa."

Tämän viikon alku on ollut dramaattinen. Minulla on olemassa tasan yksi sinkkuystävä, ja maanantaina hän sairastui äkillisesti ja vakavasti ja virui koko päivän päivystyksessä. Lähettelin hänen kanssaan viestejä koko päivän ja tarjouduin tulemaan seuraksi. Vasta alkuillasta hän sai sanottua: "Olisi ihan kiva jos tulisit".  Vietin yön ystävän kanssa päivystyksen penkeillä ennen kuin huonepaikka löytyi. Hän saa nyt hyvää hoitoa ja toipuu kyllä, mutta kukaan muu ei ole lisäkseni käynyt häntä sairaalassa katsomassa. Olen tästä raivoissani. Hän on hyvä ystävä monelle, mutta ei kenellekään näköjään kuitenkaan se, jonka vuoksi omaa viikkorytmiä voisi muuttaa sen verran, että kävisi piristämässä pelokasta ja huonossa kunnossa olevaa ihmistä.

Heikkous, sairaus, köyhyys, surut ja pelot kuuluvat Suomessa tosiaan kai ydinperheiden sisälle. En pelkää mitään enemmän kuin sairautta ja vanhuutta yksin ja unohdettuna. Toivoisin, että kulttuurimme muuttuisi vähemmän ydinperhekeskeiseksi. Mitä vanhemmaksi tulen, sitä harvempiin asioihin uskon, mutta varmuus yhdestä asiasta vahvistuu koko ajan: Ketään ei saa jättää yksin. Ohitetuksi ja unohdetuksi tuleminen, hoivan, läheisyyden ja välittämisen puute tuhoavat ihmisen mielen ja kehon tappavan tehokkaasti.