Blogi on ollut horroksessa maaliskuusta lähtien. Olen potenut siitä huonoa omatuntoa. Olisi ollut kohteliasta saattaa prosessi päätökseen ja hyvästellä lukijat. Olen saanut teiltä paljon ihania kommentteja, tukea ja ajattelemisen aihetta. En tainnut oikeastaan missään vaiheessa tietoisesti päättää, että lopetan kirjoittamisen, se vain tapahtui. En ole aivan varma, miksi näin kävi.
En kai vain ole jaksanut ajatella tämän blogin teemoja kovinkaan paljon. Toisaalta olen ollut niiden kanssa niin solmussa, etten ole pystynyt niistä edes mitään järkevää sanomaan tai kirjoittamaan. Olen edelleen sitä mieltä, että elämäntilannelapsettomuudesta puhutaan aivan liian vähän. Tiedän, että meitä on paljon, mutta me olemme aika hiljaa, koska meidän surumme ajatellaan olevan vähäpätöisempää kuin biologisista syistä tahattomasti lapsettomien pariskuntien lapsettomuussuru. Meillä ei oikein ole itsellämmekään sanoja, eivätkä muutkaan sitten oikein osaa puhua meistä.
Minun elämäntilanteeni on viimeisen postauksen jälkeen muuttunut siltä osin, että erosin jälleen kerran aluillaan olevasta parisuhteestani keväällä. Kirjoittaminen loppui suunnilleen samoihin aikoihin. Olen siis edelleen samassa tilanteessa, kuin aloittaessani tämän blogin vuosia sitten. Tahattomasti parisuhteeton, tahattomasti lapseton. (Tekee mieli kiroilla hieman, kun kirjoitan tämän!)
En ole tilanteeseen tyytyväinen.
Kaveri kävi kylässä kesällä ja kysyi, miksi olen ollut niin etäinen. Hän ihmetteli, etten käy enää harrastusporukan illanvietoissa. Kiertelin asiaa aikani ja sanoin sitten lopulta suoraan, etten jaksa tällä hetkellä tapaamisia, joissa puhutaan ainoastaan parisuhteista, raskauksista tai lapsista. Kerroin, että suren lapsettomuutta ja parisuhteettomuutta juuri nyt niin paljon, että joudun jättäytymään pois tilaisuuksista, joiden puheenaiheet kiertävät aina ainoastaan näitä teemoja. Ihmettelin ääneen, miksi meille oli käynyt niin, että yhteiseen harrastukseen liittyvät jutut ovat jääneet kokonaan. Kaveri suuttui. Hän oli yrittänyt raskautta kumppaninsa kanssa muutaman kuukauden ilman tulosta, ja hän tiuskaisi minulle, etten voi koskaan tajuta miltä oikeasti lapsettomista tuntuu. Hän nimitti minua kateelliseksi. Toivun tästä tapaamisesta edelleen. En muista, koska minuun olisi viimeksi sattunut niin paljon.
Ajattelin, että tästä pitäisi kyllä jaksaa puhua edelleen. Katsotaan, jaksanko. Oletteko te vielä siellä?
Hei vaan, kiitos kun kirjoitit. Ja toivottavasti vielä kirjoitat, teet sen hyvin ja olet ottanut kantaa tärkeisiin asioihin. Täällä toinen tahattomasti lapseton ja parisuhteeton, joka taisi päätyä blogiisi aikoinaan VL:n sinkkusivujen kautta. On kovin tärkeää, että meistä kirjoitetaan, jotta saadaan yhdessä luotua niitä sanoja, joilla tätä kokemusta kuvailla. Jotta sinkut, itselliset äidit, elämäntilannelapsettomat, yksin asuvat eivät jäisi aina ja kaikkialla heteroparien jalkoihin. Jospa kokemusten jakamisen avulla meidän tunteiden vähättely ei joku päivä olisi enää niin yleistä. Marraskuut eivät taida päästää ketään erityisen helpolla, mutta välillä on vaikeaa repiä huumoria kun tuntuu että puuttuu niin paljon. Kaikkea hyvää! Ehkä tämä tästä vielä iloksi muuttuu.
VastaaPoistaOi! Kiitos viestistäsi! Ihanaa, en ole kadottanut teitä kaikkia. Teitä nimittäin on ollut vuosien saatossa ihan mukava määrä ottaen huomioon, että tämä on aika marginaaliaihe. Harvat kommentoivat, mutta olen jokaisesta lukijasta iloinen. Kaikkea hyvää myös sinulle ja voimia tähän typerään marraskuuhun!
PoistaEi tässä olla mihinkään kadottu! Aika ajoin olen käynyt kurkkaamamassa onko uusia tekstejä ja nyt ilokseni oli :) Todella julma tuo kaverisi kommentti. Voimia ja toivottavasti jaksat vielä kirjoittaa!
VastaaPoistaKiitos! Voimia syksyyn myös sulle!
PoistaKiva kuulla sinusta pitkästä aikaa, vaikka toki toivoin, että tilanteesi olisi muuttunut toivomaasi suuntaan. Tästä aiheesta ei todellakaan kirjoiteta liikaa, joten kiva, kun olet kirjoittanut. Minä pidän elämässäni (ja blogissa) tästä aiheesta matalaa profiilia enkä oikein enää tiedä edes, että miksi. Ehkä on helpompaa, kun muut ajattelevat minun olevan "tyytyväisesti ja vapaaehtoisesti" lapseton.
VastaaPoistaHuh, kun tuo kaverisi kommentti on karmea. Minusta he ovat onnekkaita, jotka ylipäätään pystyvät yrittämään lasta luomusti (riippumatta lopputuloksesta). Näin kun sekin askel jää tässä elämässä saavuttamatta, niin kyllä se on minusta SE suuri suru. Vaikka en oikeasti haluakaan verrata suruja, koska ei niitä voi verrata.
Kaikkea hyvää sinulle!
Kiitos kun kirjoitit! On ihanaa kuulla taas teistä muistakin. Olen miettinyt paljon tuota surujen vertailua minäkin. Se ei tietenkään oikeasti kannata, eikä siinä ole mitään järkeä, mutta pimeällä hetkellä se on kai silti aika inhimillistä. Voisinkin kirjoitella tästä vaikka jonkun postauksenkin jossain vaiheessa jos innostun. Mietityttää, aiheuttaako pelko vertailusta sen, että me vaikenemme. En tietenkään menisi koskaan sanomaan biologisesti lapsettomalle parisuhteessa elävälle, että onhan sinulla sentään kumppani. En toivo myöskään, että minulle tullaan sanomaan etten voi olla surullinen, koska lapsettomuuteni ei tietääkseni ole biologista laatua (tosin todisteita ei ole suuntaan eikä toiseen). Tärkeä aihe, ja aika tulenarka.
PoistaNiin, ja kaikkea hyvää myös sinun syksyysi :) !
PoistaHei! Juu, täällä ollaan! Ilahduin kuin näin Bloglovinissa että sinulta oli tullut uusi postaus. Eli olen mukana jatkossakin! Mutta siis tuo kaverisi kommentti??! "Oikeasti" lapsettomat? Siinä tilanteessahan olisi voinut odottaa ymmärrystä, kun hän ilmeisesti tiesi miltä tuntuu kun haluaa lapsen mutta ei saa. Hirveä kommentti! Juuri tästä syystä tällaista blogia tarvitaan!
VastaaPoistaHei, jipii, sinäkin siellä :) ! Pitääkin käydä kurkkaamassa mitä teille kuuluu myös! Kiitos ymmärryksestä ja tsempistä.
PoistaAikamoinen kommentti kyllä. Olisin itse aivan rikki tuollaisen jälkeen. Itse suren kovasti sitä, että en (ole saanut) koskaan ihan aidosti miettiä haluanko lapsia, koska seurustelusuhteet eivät ole edenneet niin pitkälle (oikeasti tiedän haluavani, mutta on helpompaa väittää itsellenikin, etten tiedä). Nyt uudessa suhteessa ollessani on paine ihan valtava; meillä menee varsin huonosti, mutta tämä alkaa ikäni suhteen olemaan last chance, mutta onko mies mitenkään oikea (ja hänkin miettii samaa). Ei ole ihme, että unettomuus ja ahdistuminen on vaivannut jo kuukausia. Tämä blogi on ollut tosi hyvä ja tärkeä itselleni, vaikka todella harvoin (ja anonyymisti) kommentoinkin.
VastaaPoistaKiitos kommentista! Olinkin kyllä aivan rikki, ja olen vähän edelleen. Se oli tosi kova kolaus. Haluaisin lisätä ymmärrystä asiasta ja haluaisin puhua siitä reippaasti, mutta on pakko tehdä jonkinlainen riskianalyysi aina ennen kuin avaa suunsa, ettei käy sitten pahasti.
PoistaTunnistan nuo kuvaamasi paineet suhteessa. Päädyin itse kaikesta huolimatta eroon puolivillaisesta suhteesta viime keväänä, vaikka miehelle olisi ollut ihan ok yrittää lapsiakin. En vain ollut onnellinen. Sitä, oliko päätös oikea, ei voi arvioida mitenkään. Tsemppiä sinulle! Ihanaa kuulla, että olet saanut jotain irti kirjoituksistani.