Viitisen vuotta sitten tiesin haluavani lapsia. Nyt en ole enää ollenkaan varma. Ikää on sen verran, että internet ja lääkärit kertovat minulle jatkuvasti kuinka myöhäistä jo onkaan. Lapsettomuus ahdistaa, lapsiperhe-elämä ahdistaa, yksinäinen vanhuus ahdistaa, Prismaperheily ahdistaa, yhteiskunnan paineet ahdistavat. Välillä on niin helppoa elää ihan tyytyväisenä elämäänsä juuri niin kuin tuntuu hyvältä, välillä sitten ei niinkään. Niin kuin esimerkiksi tänään. Tänään on taas hyvin vaikeaa. Katselin kauhun- ja ihastuksensekaisin tuntein kaverin vauvaperhe-elämää. Se vauva on ihan älyttömän hauska tyyppi ja vanhemmat näyttävät selviävän jotensakin järjissään hommasta, mutta kukaan ei ole nukkunut taloudessa puoleentoista vuoteen ja elämä on supistunut kotipihaan. Vanhemmat ovat olleet yhdessä yli kymmenen vuotta ja se varmasti on isona apuna tässä vaiheessa. Jos nyt edes voisin tulla raskaaksi, sellaista tilannetta en kuitenkaan voi saada, että lapsi syntyisi pitkään ja vakaaseen suhteeseen, jossa alkukriisit on jo kriiseilty. Ja haluanko edes sitä? Keksisin itselleni paljon muutakin tekemistä tässä elämässä kuin lapsenhoito.
Tuntuu siltä, että mitä vanhemmaksi tulen, sitä kauemmas elämäni liukuu siitä "sopivasta hetkestä", kun kaikki on jo niin hyvin, että olisi aika hankkia lapsia. Että mitäköhän tässä nyt sitten?
#firstworldproblems
Tunnistan tilanteesi oikein hyvin. Itselleni oli vielä muutama vuosi sitten maailman tärkein asia saada oma lapsi. Kävin hedelmöityshoidot yksin, mutta lasta en niiden avulla saanut. Asia oli silloin valtavan suuri suru minulle. Nykyään suru nousee hetkittäin pintaan, mutta ei hallitse elämääni. Pääasiassa elän tyytyväisenä omaa elämääni ilman parisuhdetta ja perhettä ja hetkittäin jopa mietin, että hyvä kun asiat menivät näin. Elämässä on tosiaan paljon arvokkaita asioita, vaikka lapsettomaksi jäinkin. Mikään kevyt prosessi tämä ei ole ollut, mutta ihana huomata, että elämä ei loppunutkaan lapsettomuuteen, vaikka se mustimmilla hetkillä siltä tuntuikin. Ja olen siis jotensakin hämmentynyt, että miten oma ajattelu voikin muuttua lapsiasiassa niin paljon.
VastaaPoistaKiitos kommentista! Tää kosketti mua tosi paljon. On mieletöntä kuinka joskus voi tuntua ettei elämässä ole enää yhtään mitään hyvää odotettavaa, ja sitten kun muutama vuosi kuluu, huomaa että olipa siinä sittenkin. Siihen pisteeseen pääseminen vaatii todella kovaa työtä ja se sattuu joskus niin paljon että sikiöasennossa itkeminen on ainoa relevantti toimenpide eteenpäin pääsemiseksi. Huh. Ollaan me kovia.
Poista