Blogin alkuaikoina melkein neljä vuotta sitten olin ollut pari vuotta yksin ja selvitellyt mahdollisuutta saada lapsi ilman miestä. Kävin psykologin juttusilla lahjasolukonsultaatiossa ja puhuin myös lääkärin kanssa mahdollisuudesta säilöä munasoluja. Lääkäri ehdotti tarkempia tutkimuksia, joista voisi saada viitettä siitä, onko jo kiire. En mennyt, koska tutkimukset olivat hirmuisen kalliita enkä toisaalta edes halunnut tietää. Olin selvittänyt myös adoptiota ja halusin miettiä kaikkea saamaani informaatiota rauhassa.
En ole vieläkään varma, olenko päätynyt mihinkään. Olen näiden vuosien aikana käynyt tapaamassa erilaisia asiantuntijoita välillä tiheämmin ja välillä harvemmin. Olen todella yrittänyt parhaani ratkaistakseni asian jotenkin. Eniten olisin toivonut löytäväni hyvän miehen jo kauan sitten, mutta kuten tiedämme, sitä ei tapahtunut. En ole valmis yrittämään lasta nykyiseen parisuhteeseeni ainakaan tässä vaiheessa, koska me vielä hädin tuskin tunnemme toisiamme. En ole kovinkaan varma suhteen tulevaisuudesta tällä hetkellä. Myös lapsettomuus on alkanut tuntua välillä jopa ihan hyvältä vaihtoehdolta.
Aamun Hesaria lukiessani tajusin, että yksi ovi on nyt ainakin sulkeutunut: Olen liian vanha pakastuttamaan munasolujani. Yllätyin siitä, kuinka voimakkaasti reagoin tähän asiaan surulla. Nyt kun mietin asiaa, pelkäänpä olevani jo liian vanha adoptoimaankin, mutta en uskalla juuri nyt tarkistaa asiaa. Jos tämä nyt menee näin, on armollista että aikarajat tulevat vastaan vähitellen hivuttaen. Näin on helpompi harjoitella sitä tilannetta varten, kun käy viimein lopullisesti selväksi, ettei lapsia tule.
--
Editoin tämän verran vielä: Jutun otsikko on: Lasten hankintaa lykkäävät naiset selvittävät nyt hedelmällisyyttään yksityisklinikoilla - "Vasta lähempänä neljääkymppiä hakeudutaan arvioimaan, missä mennään" Jälleen kerran ihan loistava esimerkki siitä, kuinka naisia syyllistetään syntyvyyden laskusta. Meistä tehdään itsekkäitä typeryksiä, jotka eivät vain viitsi lisääntyä kun on niin paljon muuta kivaa, tai käyvät niin hitailla etteivät edes tajua hedelmällisyyden olevan rajallista. Viitsisiköhän sitä pilata päivänsä lukemalla artikkelin kommentit? Ei ole kovinkaan vaikeaa arvata, mitä sieltä löytyy.
Voimia ajatustyöhön! Itse kävin tuota samaa piinaa läpi useamman vuoden ja se oikeasti vie voimia sekä on välillä hyvinkin tuskaista. Kyseessä on niin äärettömän suuri asia, johon liittyy paljon tunteita ja odotuksia. Ajatus lapsen saamisesta yksin oli pelottava, mutta vielä pelottavampaa oli ajatus siitä, että jää lapsettomaksi. Lopulta sitten jäin lapsettomaksi, vaikka vieläkin joskus mietin, että entä jos sitten kuitenkin alkaisi vaikka sijaisvanhemmaksi. Toiveissa kuitenkin on, että tämä ikuinen jossittelu loppuisi ja onneksi se on jo paljon vähentynyt. Vaikeaa on/on ollut hyväksyä, että minusta ei tullutkaan kenenkään äiti.
VastaaPoistaKiitos! Välillä huomaan toivovani olevani jo jokusen vuoden vanhempi, jotta pääsisin suremaan kunnolla eikä tarvitsisi pyöritellä tätä päässään. Se on aivan hullu ajatus monella tavalla. Eihän minulla ole mitään takeita että voisin saada lapsia nytkään. Ja sitten on tietysti myös aivan hullua elää niin, että valmistautuu pahimpaan koko ajan. Kuulen päässäni jonkun pirtsakan elämäntaitovalmentajan äänen: "Ne asiat, joihin uskot, tulevat luoksesi!" (Sitten kuulen päässäni sen läpäsyksen, kun mäjäytän tätä valmentajaa poskelle avokämmenellä.) Olen viimeksi tänään miettinyt päässäni lausetta "Minä en ole kenenkään äiti". Siihen kiteytyy niin paljon, etten osaa edes pukea sitä sanoiksi.
PoistaJos sinusta joskus tuntuu siltä että haluaisit kirjoittaa enemmän siitä miten selvisit tai olet selviämässä, olisi ihanaa kuulla siitä.
Moikka! Tuolta voit lukea minun tarinani siitä, miten minustakaan ei tule äitiä, vaikka melkein tulikin. Jokaisen pitää nämä ajatukset käydä jollain tasolla läpi ja lopputulos voi yllättää. Oma ns. lopulta vapaaehtoinen ja toisaalta ei vapaaehtoinen lapsettomuuteni yllätti minut - todella positiivisesti. http://mitatekisinjos.blogspot.de/2018/01/2017-minusta-ei-tullutkaan-aiti.html
VastaaPoistaOlen tuo ensimmäinen kommentoija, pienellä viiveellä tämä teksti. Sanoisin tosiaan että olen jo voiton puolella oman lapsettomuussuruni kanssa. Tosin en ole ihan täysin poissulkenut ajatusta sijaisvanhemmuudesta. Mutta mitä tulee biologiseen lapseen, niin enää en edes heikkona hetkenä mieti, että lähtisin vielä hoitoihin. Sen asian olen saanut käsiteltyä loppuun ja ikävä kyllä en voi sanoa, että se olisi ollut mitenkään helppoa tai nopeaa. Olen siis käynyt hoidot yksin ja kun ne eivät onnistuneet olen surrut asiaa ihan valtavasti. Kävin myös itkemässä ja puhumassa suruani terapiassa, koska koin suruni niin yksityiseksi, etten halunnut käydä sitä paljoakaan läpi ystävieni kanssa. Mitkään vertaisryhmät eivät ole minun juttuni, kuin ehkä vähän näin virtuaalisesti. Suruprosessini aikana minua ärsytti ja jopa raivostutti, kun minulle sanottiin, että surulle pitää antaa aikaa ja aika myös auttaa suruun. Ajatus kuulosti korvissani jopa vähättelyltä, vaikka tiedän, ettei se ollut sanojan tarkoitus. Niin se kuitenkin lopulta meni, että aika ja sureminen auttoivat. Ymmärrän oikein hyvin, kun kirjoitat, että haluaisit olla tämän asian takia muutaman vuoden vanhempi. Itse olen 40+ ja asia tosiaan on nyt paljon helpompi hyväksyä kuin niinä viimehetken vuosina, kun tuntui, että nyt se lapsi on vain saatava. Toki jotkut käyvät vielä minun ikäisinäkin hoidoissa, mutta itse päätin jo kauan aikaa sitten, että 42v on minun rajani ja jollain lailla helpotti, kun se ikä tuli täyteen ja pystyin pysymään päätöksessäni. Tiedän, että suru tulee jossain muodossa kulkemaan mukanani koko elämäni, mutta ainakaan tällä hetkellä se ei ole millään lailla vahvana minussa. Satunnainen haikeus saattaa iskeä, kun näen raskausmahan tai pienen vauvan, mutta sitäkään ei tapahdu kovin usein. Toivon, että uskot minua kun sanon, että jonain päivänä ei satu enää niin paljon. Jos siis jäät/päätät jäädä lapsettomaksi. Tiedän - tuo jos saa ajatukset kieppumaan...
VastaaPoista