Pienin epäilyksin aloin eilen kuunnella äänikirjana Outi Mäkisen upouutta teosta Karu planeetta. Epäilykset johtuivat siitä, että usein nämä "sinkkukirjat" päätyvät toistamaan väsyneitä Bridget Jones -tyylisiä "sinkku sekoilee ja bilettää" -stereotypiota tai sitten ovat vain jotenkin muuten niin loputtoman ankeita ja kirjallisesti ala-arvoisia itkuvirsiä, että mielenkiinto loppuu alkuunsa. Kirjallisuudessahan sinkun kaiken toiminnan esitetään useimmiten keskittyvän ainoastaan parinetsintään ja hän on olemassa ihmisenä muissa konteksteissa vain hyvin ohuena, ikään kuin odottelemassa jäähypenkillä sen oikean elämän alkamista puolison löydyttyä. Tämän genren kirjallisuus aiheuttaa minussa useimmiten lähinnä ärtymystä ja vierauden tunnetta. En useinkaan pidä siitä, miten parisuhteetta elävät nähdään ja esitetään.
Nyt kun olen kuunnellut Karusta planeetasta noin kolmasosan, vaikuttaa kuitenkin siltä, että Mäkinen on välttänyt kliseeansat hienosti. Kirja toki keskittyy parittomuuden pohtimiseen ja sen suremiseen, mutta tyyli on kriittinen ja pidäkkeettä omia ja kulttuurisia ajatuskulkuja syväluotaava. Kerronta on riipaisevan avointa ja rehellistä olematta silti tunkkaisen itkuvirsimäistä. Olisikohan tämä nyt vihdoin se kirja, joka kuvaa ilman omaa toivettaan tai muuten vain yksin elävän ihmisen elämää jotenkin kunnioittavasti ja todellisesti kaikkine puolineen? Teos lupaa käsitellä myös yksinelävän lapsitoivetta, mutta en ole vielä päässyt niin pitkälle.
Taidan olla itse nyt sellaisessa elämänvaiheessa, että tarkastelen vahvaa kaipuuta parisuhteeseen vähän ulkopuolelta, mutta vielä muutama vuosi sitten olisin varmasti saanut tästä kirjasta mielettömästi vertaistukea. Uskon, että teos toimii monille juuri näin. Upeaa, että Outi Mäkinen on uskaltanut kirjoittaa tämän!
..
Joku kyseli kuulumisia. Huomaan, että on aika vaikeaa kirjoittaa niistä, koska en oikein enää tiedä, mikä tämä blogi on. En taida osata kirjoittaa raskausblogia tai vanhemmuusblogia ollenkaan, eikä tuntuisi reilulta muuttaa tätä nyt sellaiseksi, kun tiedän monien toivovien ja surevien lukevan. Vauva- ja perheblogeja taitaa olla ihan tarpeeksi jo muutenkin. Mitähän nyt pitäisi tehdä, kun kaikki onkin yhtäkkiä aivan toisin?
Jonkinlaisena yleishämmentyneenä tiivistelmänä voisin ehkä kertoa, että minulle ja Pienelle kuuluu hyvää. Näytän vähän lihavalta ja etsin meille uutta kotia. Toivoisin voivani muuttaa sellaiselle alueelle, jossa sattuisi olemaan omassa pihapiirissä vaunulenkki- tai hiekkalaatikkoseuraa. Olen taas ajoitukseni kanssa aivan pielessä, nekin viimeiset ystävät, jotka olivat vielä iltatähtiensä kanssa äitiyslomalla palailevat töihin siinä vaiheessa kun minä jään kotiin. Pelottaa aika paljon se, kuinka paljon tulen lopulta olemaan konkreettisesti aivan yksin vauvan kanssa. Pohdin välillä myös takaisin kotiseudulle muuttamista ollakseni vanhempieni lähellä, mutta pikkukaupunkielämä ei oikein houkuttelisi.
Kaiken kaikkiaan olen kauhean onnellinen ja äärimmäisen pihalla. Koitan sosiaalistua uuteen rooliini pääasiassa itsekseni, koska tämä aika ei juurikaan tarjoa mahdollisuuksia livekohtaamisiin, ja haluan pysyä kaukana netin raskaus- ja vauvaryhmistä, koska kaikenlainen aiheen ympärillä hössöttäminen tuntuu vastenmieliseltä. Menisin kyllä mieluusti vaikkapa johonkin mammajumppaan, jos sellaisia olisi. Kadehdin ennen sitä, kuinka kaverit saattoivat mennä mahojensa kanssa jumpalle yhdessä, ja minä en päässyt mukaan. Nyt olisi minun vuoroni, mutta jumppaseurana on vain youtube-video ja koira. Tällaista tämä nyt on kaikilla, vähän ankeaa, mahalla tai ilman.
Enpä silti valita. Olen maailman onnekkain, niin onnekas, että itken sitä kirjaimellisesti joka päivä. Muistan, kuinka jossain vaiheessa hedelmöityshoitoja yksityisen klinikan lääkäri joutui katastrofiskenaarioitani aikansa kuunneltuuan muistuttamaan minua: "Muistathan, että kaikki voi mennä myös ihan hyvin?". Se oli erittäin aiheellinen muistutus. Sellainen vaihtoehto todella pääsi unohtumaan jossain matkan varrella ihan tyystin.
Pieni jälkilisäys: Nyt kun olen kuunnellut koko kirjan, on pakko todeta, että rakastan sitä! Haluan paitsi kuunnella sen uudestaan myös ostaa itselleni paperiversion. Tämä on parasta ja fiksuinta mitä sinkkuudesta on kirjoitettu ikinä. HS:n arvostelu kirjasta.
Moi Viuhti! Suuret onnittelut pikkuisesta, aivan mahtava uutinen!! Ja kiitos blogista, olen saanut täältä hyvää peilaamispintaa omiin lapsimietintöihini.
VastaaPoistaItse sain ilokseni aivan mahtavan lapsen, mutta kuten sinullakin, ystäväpiirissäni ei ollut ketään, joka eläisi samaa vaihetta. Netin mammaryhmät ja hössötys aiheuttivat myös minussa pakokauhua, mutta joku pieni ääni takaraivossani sanoi, että vauva-aika jos mikä on vaihe, johon tarvitaan vertaistukea. Joten niin vain menin kuukautta ennen laskettua aikaa odottavien facebookryhmään, ja löysin lähes samasta korttelista useamman äidin. Joten kannustan rohkeasti heittämään somessa verkot vesille ja kartoittamaan muutamia samassa elämäntilanteessa eläviä tuekseen joko livenä tai edes ruudun välityksellä. Lisäksi ainakin Helsingissä leikkipuistot järjestävät vauva-aamuja, jotka ovat ilmaisia kohtaamispaikkoja ja oman kokemukseni mukaan sisällöltään todella laadukkaita ja sinne kokoontuu nimenomaa lähialueiden vanhempia. Että jos tämä pandemia helpottaa vauvavuoden aikana, niin niitä voin suositella! Rutkasti onnea vauva-arkeen, olet mahtava vanhempi!
Kiitos :)! Onneksi olenkin löytänyt muutaman itsellisesti odottavan vertaistukikaverin, joiden kanssa ulkoilla. Se on ollut todella tärkeää, samoin kuin ne ihmiset, joiden kanssa voi muuten vain jakaa elämäntilannelapsettomuuden kokemusta. Ainakaan vielä ei mieli taivu kuitenkaan esim. facebookin odottajien ryhmiin menemiseen, jotenkin uuvuttaa ajatuskin jostain masukuvien, oireiden ja vauvarekvisiitan vertailusta, joita oletan ryhmien sisällön pääasiassa olevan. En myöskään jaksa ajatella raskautta koko aikaa, ja veikkaan, että ryhmä päätyisi blokkiin pian, ja sitten unohtaisin kokonaan olevani edes jäsenenä sellaisessa. Toivottavasti ensi syksynä pääsisi jo tosiaan vaikka johonkin ryhmäjuttuihin mukaan. Siellä voisi olla luontevampaa tutustua asuinalueen ihmisiin. Ensin pitää tietysti keksiä, että missähän sitä sitten asuisikaan :D!
PoistaSuosittelen myös FB.n xxxkuiset2021-ryhmiä, kunhan löydät sopivan asunnon. Parasta antia on ollut, että loimme kaupunginosan oman whatsapp-ryhmän, jotta ex-tempore kävelyt, kahvit jne. onnistuvat helpommin. Sitten ei sitä varsinaista fb-ryhmää tarvitse enää seurata.
VastaaPoistaHyväksi osoittautunut vinkki: suhtaudu mammakavereihin kuin kollegoihin eli sama elämäntilanne yhdistää tietyn aikaa. Loppuelämän ystäviä ei tarvitse kaikista saada.
Olen miettinyt paljon sitä, mikä mulla tökkii näissä ryhmissä. Se on varmaan se, että kun on kokenut todella vahvaa ulkopuolisuutta kaikissa tämän tyyppisissä konteksteissa, ei pysty yhtäkkiä muuttumaan sellaiseksi ihmiseksi, joka noihin ryhmiin kokee kuuluvansa. Jossain määrin olen kokenut myös torjutuksi tulemista kaikenlaisissa vauva- ja perhekuvioissa, ja tuntuu vielä aika hankalalta omaksua sellainen ajatus, että nyt minä kuuluisin tällaisiin ryhmiin. Lisäksi en ole yhtään kiinnostunut vertailemaan masukuvia tai kilpavarustelemaan vauvaa varten. En muutenkaan halua, että elämä pyörii liiaksi raskauden ja äidiksi tulon ympärillä, enkä oikein koe aiheelliseksi kuulua mihinkään ryhmään vain siksi, että satuin tulemaan raskaaksi ja minusta tulee äiti.
PoistaJa samaan aikaa ymmärrän täysin, että vertaistuki on aivan korvaamatonta, ja nämä ryhmät ovat paras mahdollinen keino löytää sitä. Hieman pitää vielä työstää omaa päätään kyllä asian suhteen. Kaikki on niin kovin kummallista juuri nyt.