perjantai 27. maaliskuuta 2015

Uni 2

Olen työmatkalla rantakaupungissa. Istun ison hiekkarannan laiturilla  auringonpaisteessa ja liotan varpaita kirkkaassa vedessä. Sitten nousee myrsky. Se on sekunneissa päällä. Muut ihmiset juoksevat sisälle, mutta minua ei pelota. Jään laiturille. Tuulee kovaa, ja vesi muuttuu mustaksi. Aallot nousevat hurjiksi, ja vaahtopäät kiitävät ohi. Horisonttia ei enää näy, sitten ei taivastakaan, sillä aallot yltävät taivaaseen asti. Minä olen kuitenkin rauhallinen ja turvassa laiturilla ja ilma on lämmin. 

Katson vaahtopäitä tarkemmin, ja huomaan, että jokaisessa niistä on vauva. Vauvat itkevät aaltojen pauhuessa ja kiitävät ohi suunnatonta vauhtia. Tajuan, että ääni, jonka kuulen, ei lähdekään aalloista, vaan se on vauvojen itkua. Vauvoja on satoja, ehkä tuhansia, eikä missään ole ketään, joka voisi pelastaa ne. Huudan vauvojen perään äänellä, joka on eläimen, ei ihmisen, mutta ne menevät ohi liian nopeasti. En voi tehdä mitään, en voi saada niitä kiinni.

Myrsky on nopeasti ohi. Aurinko tulee taas esiin. Istun laiturille ja lasken varpaat takaisin kirkkaaseen veteen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti