Rinsessan masukipsi ja Tarzan

Kaveri otti mineraaliveden ja minä punaviinin. Katseltiin ultraäänikuvia ja mietittiin, minkälainen ihminen tämä uusi on. Kaveri oli lakannut oksentelemasta aamubussissa ja jaksoi jo pohtia pinnasänkyjä ja vaunuja. Yhdessä harmiteltiin, ettei lempparilounaspaikkaan taida päästä vaunujen kanssa. Kahden tunnin ja kolmen viinin jälkeen uskalsin sanoa, etten oikeastaan halua tulla baby showeriin. Kaveri ymmärsi, ja minä olin äärettömän helpottunut.

Kotona mietin, haluaisinko osallistua baby showeriin, vaikka en surisikaan omaa lapsettomuuttani. Lyhyen pohdinnan lopputulos oli kirkas ja selkeä: En haluaisi. Voisin, mutta en haluaisi. Haluanko tavata ystävääni, iloita hänen kanssaan vauvasta, halata kun häntä väsyttää, jännittää yhdessä tulevaa? Kyllä, ehdottomasti haluan. Haluanko ostella vaipoista tehtyjä kakkuja, leikkiä pöhköjä vauvaleikkejä, askarrella, no, ylipäänsä yhtään mitään, saatika kuunnella tarinoita välilihan leikkaamisesta syödessäni macaroon-leivoksia lounaaksi? Ei, en missään tapauksessa. Luulin, etteivät ystävänikään haluaisi, mutta tähän asti he ovat kaikki halunneet. Useimmat ovat kuitenkin vetäneet rajan masukipsiin, koska se olisi jo hullua. (Oksennan vähän suuhuni, kun kirjoitan "masukipsi".)

Kun naiset menevät naimisiin, heistä tulee prinsessoja. Siitähän kaikki pienet tytöt ovat aina haaveilleet, päivästä prinsessana. Tiara päähän, tylliä helmaan, tukka tötterölle ja punaa huuliin. Ja sitten kun ollaan menty naimisiin, vatsasta tulee masu ja masussa oleva vauva on sen masun asukki. Kodista tulee pesä, jota rakennetaan viettien vallassa. Miehestä tulee lakas-isi-isukki, ja nainen on mamma-mami, jonka masuvaavi vaatii kaupasta nannaa, kun nälkä on kahden edestä, vaikka neuvolan tätyli sanoi, ettei saisi olla. Kun se pikkuihminen sitten tulee ulos sieltä yksiöstään, sitten vaunutellaan ja  aletaan pikku hiljakseen makustella soseita. Äityli-ryhmä netissä jakaa riemun, kun rakkauspakkaus oppii vihdoin pottailun salat.

Mikä on tämä jännittävä kulttuurinen ilmiö, joka tekee aikuisista naisista kolmevuotiaita, kun on aika perustaa perhe? Onko henkinen taantuminen varhaislapsuuteen välttämätön vaihe perheytymisessä? 

Minä en ole koskaan haaveillut päivästä prinsessana. Pienenä kiinnostivat ihan muut leikit. Juoksin metsässä, keräsin kiviä, rakensin majoja. Vaikka en halua leikkiä prinsessaa, kai silti saan viettää päivän elämästäni satuhahmona, olenhan sentään nainen? Olen päättänyt, että tuleva lauantai on se päivä, jota olen odottanut koko elämäni. Olen valmistautunut huolella ja lukenut aiheeseen liittyviä lehtiä ja kirjoja. Olen koko talven harjoitellut ahkerasti juoksemista, kiipeilyä ja karjumista. Olen paininut koiran kanssa parempien villipetojen puuteessa.  Olen lakannut meikkaamasta. Olen antanut tukkani kasvaa valtoimenaan ja rajoittanut kommunikaation ulkomaailman kanssa minimiin. Tänä viikonloppuna se tapahtuu, lapsuuteni haave. Aion vihdoinkin viettää päiväni Tarzanina.