Kirjoittelin Väestöliitolle siitä, kuinka minusta tuli elämäntilannelapseton, ja miltä se on tuntunut. Käykäähän lukemassa!
Elämäntilannelapsettomuudesta Sinkut-sivuilla by meitsi.
Kertokaahan ajatuksianne ja ehdotuksianne siitä mistä haluaisitte lukea seuraavaksi! Omille jutuilleen tulee vähän sokeaksi, uudet näkökulmat ovat aina tervetulleita!
Luin! Miten joku voi olla noin törkeä toista kohtaan? Ihan pahaa teki puolestasu. Naiset kun vielä miettivät usein paljon asioita ja tuska olisi varmaan ollut edes vähän pienempi, jos mies olisi siitä keskustellut aikuismaisesti.
VastaaPoistaToivottavasti mies kohtaa joskus kaltaisensa..
Kiitos fb-linkkauksesta :)!
PoistaMua naurattaa ja hämmentää hieman täällä kotisohvan uumenissa, kun eri mediossa haukutaan nyt kirjoituksen johdosta mun ex-miestäni :) Onkohan multa jäänyt vielä joku raivon vaihe käymättä läpi? En ole jotenkin jaksanut tästä asiasta hänelle katkeroitua. Sikatemppuhan se kyllä oli. Moni muu asia suhteen päättymisessä hiertää silti enemmän. Ehkä juuri se, ettei asioista voinut muka puhua. Vaan mitäpä minä sellaisella miehellä?
Kiitos jutusta, se oli ihana. Tässä vaihtari: http://vaestoliitonblogi.com/2013/03/27/herra-pekoni-ja-mina/
VastaaPoistaJäin miettimään katkeruutta. Itse olin tosi katkera tosi pitkään. Siihen kyllä liittyi se, ettei mies ollut varma, haluaako minua ylipäänsä. Olen kiitollinen hänen avoimuudestaan, mutta aika oli elämäni raskainta. Olisin toivonut, että hän olisi jättänyt minut.
Nyt alan into piukena lukea blogiasi taaksepäin ja palaan aihe-ehdotusten kanssa. Ehdin lukea vasta Asiantuntijahommissa-postauksesi ja se oli loistava.
Huh, Hilkka! Mieletön teksti, timanttinen! "TILA, Miesten etujärjestö!" Olen lukenut juttujasi aiemminkin Väestöliiton sivulta, mutta tätä nimenomaista en. Nyt sanon saman, minkä joku sanoi minulle koskien exää: Jos tuo äijä tulisi kadulla vastaan, mäjäyttäisin käsilaukulla. Kiukuttaa!
PoistaHei! Kolahti juttusi syvästi. Kuukauden päästä olen kolmevitonen minäkin ja minua on juuri syyllistetty siitä etten halunnut osallistua babyshowereille. Kiitos kirjoituksesta. Jaoin sen julkisesti facebookissa. Nyt on minunkin suruni julkista.
VastaaPoistaTämä on minun toiveeni. Ettei meidän tarvitsisi surra salaa silloin kun surettaa. Olisi hauska kuulla, reagoitiinko postaukseesi jotenkin.
PoistaKiitos teksteistäsi! Tekee hyvää lukea että on muitakin, jotka kokevat ja ajattelevat samallalailla, käyvät läpi samoja tunteita.
VastaaPoistaElämäntilannelapsettomuus - se on sana jota olen etsinyt
Kiitos! Sitä sanaa minäkin etsin ja teitä muita, jotka olette samassa tilanteessa.
PoistaHieno teksti! Samaistun tähän, vaikka itsellä onkin lapsi. Muistan tuon tunteen jonkun vuoden takaa..
VastaaPoistaKiitos kommentista. Ilahduttaa kuulla, että sinulle kävi hyvin. :)
PoistaTuttuja tunteita vuosien takaa tulvahti mieleeni lukiessani kirjoituksesi. Minäkin halusin perheen, ihmiset kuvasivat minua usein luonteeltani "äidilliseksi". Sopivaa miestä en löytänyt mistään. Jokin sisälläni sanoi etten voinut tehdä lasra yksin. Aika kului, vastaavia uudenvuoden juhlia tuli vietettyä kissa kainalossa. Tein surutyötä perheettömyydestäni. Sitten kun vähiten osasin enää mitään odottaa soi ovikello. Naapurissa asunut mies haki minut kirjaimellusesti kotoani. Rakastuimme, olimme rohkeita elämän aiemmin satuttaneita. Ja niin minusta sitten lopulta tuli äiti 44 vuotiaana! Nyt olemme onnellisesti naimisissa ja vilkkaan taaperoiässä olevan pojan vanhempia. Joten luottakaa ihmiset tulevaisuuteen ja uskaltakaa tarttua hetkeen.
VastaaPoistaNo siinähän sinä nyt olet! Se, joka odotti vähiten, ja mies tuli sitten hakemaan kotoa. Nyt meillä on todiste.
PoistaHassua, meni ihan vilunväreet, kun luin Anonyymin tarinan naapurinmiehestä ( tosin ei taida enää asua naapurissa:)
VastaaPoistaIhana tarina! Mullakin on naapurissa yksi ujo mies....
Mullakin on. Se on viisikymppinen ja kuuluu johonkin lahkoon.
Poista:-D
PoistaLuin jutun, itkin kovaan ääneen ja sitten vasta löysin tieni tänne blogiin. Kiitos sinulle, sain viimein pätevän nimen tälle tuskalle. Toki olen sillä tavalla onnekas, että minulla on 13-vuotias lapsi, jonka isästä olen eronnut. Isä ei pidä yhteyttä lapseen. Olen seurustellut 10 vuotta miehen kanssa, joka on väitellyt keskustelua lasten hankkimisesta, eikä ole halunnut ryhtyä isäpuoleksi. Olen tavallaan lapseton totaaliyhäri, jolla on yhteishuoltajuus ja avopuoliso. Olen lapsesta saakka tiennyt tahtovani monta lasta, mutta nykyinen mies ei halua ehkä koskaan lapsia ja vaikka siihen suostuisi, ei hänellä olisi aikaa olla meidän kanssa. Elämäntilannelapseton kuulostaa sopivalta. Kai tässä pitäisi vaan rohkeasti sinkkuuntua ja toivoa, että onni tulee nurkan takaa vastaan. Ikää jo kuitenkin 35, alkaa olla vähän kiire.
VastaaPoistaKiitos tekstistäsi, Viuhti. Kirjoitetuksesi käsitteli paljon niitä samoja tuntoja, surua ja turhautumista, joita olen itse kokenut ystävien ja tuttujen perheellistyessä viime vuosien aikana samaan aikaan, kun omat parisuhteeni ja niiden yritykset ovat yhä uudestaan valuneet hiekkaan. Yrityksen puutteesta ei minua voi syyttää, mutta liiankin tuttuja ovat nuo kommentit nirsoudesta, yksin olemisen arvostamisesta, itseensä tutustumisesta, parisuhteen etsimisen luopumisesta ("se tulee sitten kun se tulee") jne. Välillä hyvää tarkoittavat kommentit vain vihastuttavat ja ystävien vauvauutisten jälkeen joudun aina nieleskelemään salaa kyyneleitä. Enhän toki heitä halua loukata omalla surullani.
VastaaPoistaKolmekymppiä tulee täyteen ensi viikolla, mutta en itse koe mitään aihetta juhlaan. Lähinnä ahdistaa ja pelottaa se, jäänkö aina yksin. Aika kuluu niin nopeasti, ja se tärkein eli perhe vain puuttuu.
Mulla on ihan melkein identtinen kertomus. Kaikki piti olla hyvin, usean vuoden suhde takana, kihlat, kirkko varattu, juhlapaikka mutta vaistosin miehestä, että joku mättää. Lopulta mies kävi entistä ahdistuneemmaksi ja vaikeammaksi, emme puhuneet enää kuin viikon ruokaostoksista, vähän kärjistääkseni. Lopulta sai kakaistua ettei ehkä sittenkään halua lapsia ollenkaan. Oli neljä vuotta väittänyt, että haluaa lapsia ja lopulta 4v jälkeen selvisi että mieli olikin muuttunut. Näin olin sitten 34-vuotiaana yhtäkkiä sinkku kun luulin olevani siinä iässä äiti. Nyt sitten pyörin tinderissä, treffipalstoilla ja missä milloinkin. Huoh!
VastaaPoistaHei Viuhti! Löysin blogiisi, kun ystäväni julkaisi facebook-seinällään tuon Väestöliiton sivuille kirjoittamasi tekstin.
VastaaPoistaItse markkinoin Lapsettomien lauantaita omalla seinälläni ensimmäistä kertaa tänä keväänä. Minulle Lapsettomien lauantai oli yhdeksäs. En oikein tiedä olenko elämäntapalapseton vai se ns. "oikeasti lapseton", mutta joka tapauksessa lasken itseni lapsettomaksi ilman sen tarkempaa määritystä. Ex-mieheni kanssa yritimme saada lasta 3,5 vuotta. Kunnes inseminaation jälkeen mies sanoikin, ettei ole rakastanut minua enää 1,5 vuoteen. Päätimme erota. Pari päivää myöhemmin tein positiivisen raskaustestin. Raskaus kuitenkin keskeytyi. Olin nuori (ja kaunis) ja rikki sisältä. Kolme vuotta myöhemmin päätin aloittaa hedelmöityshoidot, yksin. Toistaiseksi tuloksia ei ole näkynyt. Paitsi puntarilla, hormonit ovat nostaneet painoa (tosin en ehkä voi pelkästään hormoneihin vedota, ehkä ne ovat ainakin osittain ikärenkaita).
Ja blogisi otsikkoon viitaten: olen yrittänyt odottaa erittäin vähän. Ei ole ketään ilmaantunut. Tinderiä olen vältellyt, konsepti tuntuu ahdistavalta. Niin kuin ajatus parisuhteesta muutenkin. Kun on ollut aikuissinkku yli viisi vuotta, niin ajatus miehestä sekoittamassa nurkkia tuntuu hyvin kaukaiselta.
Lapsettomana sinkkumiehenä toivon yhtä asiaa, älkää kaatako katkeruutta tai nykyistä epätoivoa uusien mahdollisuuksien niskaan. Vastentahtoinen sinkkuus, epämääräiset suhteiden viritelmät, turhat treffit ja muut yritykset kuluttavat myös meitä miehiä
VastaaPoistaOmasta yhdeksän vuotisesta suhteesta on aikaa viisi vuotta. Pelissä oli talot, lemmikit, ajatus perheestä, naimisiinmenosta. Samana kesänä kun kosin toista, sain märkää rättiä kosinnasta ja lapsista. Eihän sitä siinä hetkessä edes tajunnutkaan kunnolla. Myöhemmin kaivoin itse selville exän aloittaneen rinnakkaisen suhteen toisen miehen kanssa. Ei katumusta, ei anteeksipyyntöä. Oli tyytyväinen että oli tavannut toisen.
Vaikka miehelle perheen perustaminen ei ole fyysisesti ongelma, ei asia ole niin yksioikoinen. Asiat joiden eteen tein vuosia töitä, tajusin vasta myöhemmin olleeni suhteessa yksin. Ja tuon kaiken jälkeen, nyt vasta yksin olenkin. Yksin pelkojeni kanssa, uskallanko enää yrittää, muistanko enää miltä tuntuu olla rakastunut. Onko yrittäminen enää vaivan väärti. Jos suhde olisi päättynyt edes reilusti, eikä selän takana kyräillen ja satuttaen, ehkä uskaltaisin unelmoida samasta. Mutten enää. Pelko hallitsee mieltä, sekaannun aina vääriin ihmisiin. Milloin olen kostona, milloin, lohtuna, huvituksena..
Unelmoin perheestä, lapsista, mutta ennenkaikkea rehellisestä ja rohkeasta kumppanista. Ihmisestä jonka kanssa on vain hyvä olla. Ei kulisseja, ei mitään naamioita, vain yksi ihminen, johon uskaltaisin luottaa myös vaikeina hetkinä.
Onko se liikaa pyydetty keneltäkään?
Ei se ole liikaa pyydetty. Kiitos, että toit myös miehen näkökulman tähän keskusteluun. En usko, että sukupuoli on määrittävä tekijä ihmisen toiveessa jakaa elämänsä jonkun kanssa. Suru, pettymys, viha ja itsetunnon kolhut eivät myöskään katso kromosomeja. Kuten sanoitkin, ero on tosiaan vain se, että naisella aika lasten saamiseen on paljon rajallisempi kuin miehellä.
PoistaHämmennyin vähän siitä, kuinka voimakkaasti kommentoijat reagoivat, kun kirjoitin, että ex-mieheni muutti mielensä lasten teon suhteen. Olen jo käsitellyt oman vihani, enkä useimmiten saa siitä tunteesta enää oikein edes kiinni. Olen antanut miehelle anteeksi, ja tiedän, ettei asia ollut helppo hänellekään. Hän halusi haluta lapsia minun vuokseni, mutta ei vain pystynyt. On hyvä, että avasi kuitenkin suunsa ennen kuin oli pari uhmaikäistä verhoissa kiipeilemässä. En halua elää onnettoman miehen kanssa.
Kun tympeän eron jälkeen keräilee itsensä rippeitä sieltä lattianrajasta matto vedettynä jalkojen alta, puukko selässä törröttäen ja nyrkinkokoinen mustelma sielussa, on pakko tehdä valintoja: Kannattaako enää yrittää? Päätänkö uskoa, että ihmiset ovat pohjimmiltaan kuitenkin hyviä? Päätänkö uskoa, että minä olen arvokas, ja ansaitsen hyviä asioita? Kuinka kohtelen itse toisia? Kun sinkkuus jatkuu, ja sitä oikeaa ei löydy, näitä valintoja joutuu tarkistamaan tuskallisen usein.
Yritetään olla kilttejä toisilemme ja itsellemme kaikki, sukupuoleen katsomatta.
Hiljaista on usein kärsimys ja vaikean asian kanssa tässä on joutunut painimaan jo vuosien ajan. Moni tämän blogin lukija, oli sitten nainen tai mies. Joutuu taistelemaan toivon kanssa, ihan vaan sen ajatuksen kanssa, että kohtaanko ketään arvoistani vai olenko armoitettu erokriisejä potevien ihmisten eheyttäjä. Vaikka oma parisuhde päättyi miten päättyi, olin siitä kuitenkin se 50%, en yhtään enempää, en vähempää. Silloisilla tiedoilla tein varmasti kaikkeni, jaksoin, uskalsin yrittää. Toinen ratkaisi parisuhteen ongelmat tuolla tavoin. En jossittele mitään enää, olen varmasti parempi ja kypsempi ihminen koskaan. Ja monen asian teen toisin, en voi itsekään jatkossa tyytyä asioihin tai vetää yksin vankkuria. Ainoa asia josta olen harmissani, aika ei ole kullannut muistoja. Sen jäljen kanssa joudun elämään.
PoistaSinkku omasta tahdosta ja vastentahtoinen sinkku kun ovat kaksi eri eläinlajia. Ja miten sinkuksi on lopulta päätynyt, on silläkin merkitystä. Onko petetty, satutettu, onko ero ollut sopuista vaikkakin aina kuitenkin vaikea. Itse olen tehnyt omasta mielestä kaiken, lukenut useita kirjoja, käyttänyt ammattiapua ja lopulta kaiken työn jälkeen tunnen silti jääväni yksin. Kokemusten jakaminen täällä ja muualla, se auttaa edelleen uskomaan.
Kaverit eivät aina halua kuunnella tai ymmärtää, sen takia pidän tärkeänä että pidät tällaista blogia josta voi lukea tai jopa tuntea sen, etten ole ajatusteni kanssa yksin. Kiitos siitä. Vaikka kuin olisin miehenä hyvän näköinen, lihaksikas, ulkoisesti haluttava, pään sisään ei kukaan näe ulkoapäin. Sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että joskus kohtaa toisen joka aidosti on valmis ottamaan minut vastaan sellaisena kuin olen. Mitään muuta en elämältä enää toivo, kuin joskus saada rakastaa toista ja tulla itse rakastetuksi.
Olkaa rehellisiä toisillenne, ennen kaikkea itsellene. Vaikka elämä ei nyt ole sitä mistä joskus unelmoi, jossa kaikki oli ulottuvilla, ehkä se tulevaisuus on kuitenkin parempaa mistä itse koskaan unelmoi.
t:Antti 36
Kiitos. Ajatuksesi ja tunteesi tuntuivat aivan samalta kuin omani.. Juuri tänä viikonloppuna sain kuulla miesystävältäni ettei halua lapsia. Toki koin "elämäntilanne lapsettomuutta" jo sinänsä aiemmin. Nyt se lyötiin vaan kunnolla kasvoihin.
VastaaPoistaToivotan paljon voimia <3
PoistaTästä voi todistettavasti selvitä :)
Poista