Kiirettä pitää. Kaikilla. Aina. Ihan hirveästi on kaikkea koko ajan, huh huh, kylläpä onkin.
- Moi, lähdetkö mun ja koiran kanssa juoksemaan?
- Sori, en ehdi, on treenit.
- Mutta nythän on tiistai. Eikös sulla ole treenit yleensä maanantaina ja keskiviikkona ja perjantaina, ja sitten lauantaina salipäivä?
- Joo, mutta mä ilmottauduin nyt juoksukouluun. Me treenataan tiistaisin ja torstaisin.
- No ehtisitkö tulla vaikka lauantaina salin jälkeen kahville?
- Pinjalla on sit Muskari ja Niko pitää viedä kaverisynttäreille Hoploppiin.
- Sunnuntai?
- Sori, mutta meillä lukee sillon kalenterissa "vapaapäivä", ollaan miehen kanssa kahdestaan. Ei olla ehditty nähdä kuukauteen. Pitäiskö vaikka katsoa elokuussa joku viikonloppu, jos ei olla mökillä? Onko sulla kalenteria siinä?
Olenko se vain minä, vai oliko ihmisillä vielä kymmenen vuotta sitten enemmän aikaa olla yhdessä? Onko jokin muuttunut, vai liittyykö yhteisöllisyyskuplani siihen elämänvaiheeseen, kun kenelläkään meistä ei ollut rahaa maksaa harrastuksista, ja asioita tehtiin siksi yhdessä kavereiden kanssa?
Oli miten oli, suoraan sanottuna jotain oli mennyt mielestäni pieleen viimeistäänkin siinä vaiheessa, kun "kotoilusta" alettiin puhua harrastuksena. Telkkarin tuijottaminen verkkarit jalassa ja nuudelikulho sylissä on luuserien hommaa, ellei vähintäänkin sytytä kynttilöitä, näpsäise muutamaa instagram-otosta niistä villasukista, jotka syntyivät edellisen koti-illan tuloksena (itse kehrätystä luomulampaan villasta tietenkin) ja ilmoita kaikille #kotoilevansa. Lepo, rentoutuminen ja rauhoittuminen ovat out, tavoitteellinen ja aikataulutettu kotoilu on pieninä määrinä in, kunhan sen suorittaa sillä vakavuuden asteella, että sen voi tarvittaessa merkitä cv:een otsikon "harrastukset" alle.
Ja sitten me olemme niin yksin.
MTV.doc: Yksinäisyyden yllättämät (Katsottavissa heinäkuun 2015 alkupäiviin saakka.)
Sosiaalisessa mediassa kiertää kasapäin haasteita rantakuntoon pääsemiseksi. On kuukauden lankkuhaastetta ja sitten on booty-haaste, ja mitä näitä onkaan. Minäpä heitänkin tällaisen haasteen: Kuka uskaltaa olla kuukauden harrastamatta yhtään mitään? Uskaltaisitko pysähtyä miettimään, mitä sinulle oikeasti kuuluu, ja mitä kuuluukaan sille kaverille, jota et ole ehtinyt nähdä aikoihin? Uskallatko katsoa, mitä tapahtuu, jos et aikataulutakaan vapaa-aikaasi?
Puuhaa riittäää kaikilla :) Mun ystävien kanssa onneksi tavataan aika usein, tosin niitä sovitaankin ajoissa :) Välillä spontaanius on kivaa, pk- seudulla kun riittää vaikka mitä häppeningiä.
VastaaPoistaIlman harrastuksia voi olla vaikea olla, toisaalta tämä koirien kanssa kävely taitaa olla sitä arkiliikuntaa- ei harrastuksia. Ilman mun oikeita harrastuksia olisin varmaan jossain parantolassa :) Kaikkea kohtuudella, ei joka ilta jotain tai edes joka toisena.
Olisiko sulla samassa tilanteessa olevia ystäviä, joilla olisi aikaakin ystäville? Mä ehtisin kyllä kahvillekin :)
Toi harrastukseton kuukausi on ihan mahtava idea! Kannatan. Olen itse alkanut tietoisesti vähentää pakollisia menoja, mutta edelleen tuntuu oudolta (ja myös kivalta) kun töiden jälkeen tajuaa ettei olekaan mitään minne pitää mennä tai tehdä jotain. Tietysti kun on niin monta vuotta ollut yksin, niin sitä on kai aika automaattisesti alkanut haalia kaikenlaista puuhaa, ettei tarttis olla kotona yksin. Sopiva balanssi menoja ja yksinoloa on tärkeintä.
VastaaPoista