Mitähän sitä tekisi loppuelämällään, jos ei rupeaisikaan kenenkään puolisoksi eikä äidiksi?
keskiviikko 30. syyskuuta 2015
Tarvitaan uusi suunnitelma
On tuntunut pitkään siltä, ettei minulla ole enää mitään sanottavaa parisuhteettomuudesta tai elämäntilannelapsettomuudesta. Ei suinkaan siksi, että kaikki olisi jo sanottu, vaan siksi, etten ole jaksanut välittää. Olen elänyt yksin kohta neljä vuotta, mutta keskittynyt viime aikoina päätoimisesti johonkin aivan muuhun kuin puuttuvan parisuhteen tai lasten miettimiseen. Talven jälkeen olen saanut itseni pakotettua muutamille epäonnisille treffeille, mutta rehellisesti sanottuna en jaksa yrittää enää yhtään. Teen muita asioita. Tiedän, ettei yksineläjän identiteetin omaksuminen auta pariutumista, mutta minä en jaksa enää etsiä enkä toivoa tämän projektin suhteen yhtään mitään. Olen viime aikoina kaivannut jotakuta vierelleni enää hyvin harvoin, lähinnä silloin kun en saa purkkia auki tai kauppakassit painavat liikaa. Näin on ihan hyvä. Ei täydellistä, mutta sellaista keskimääräisen mukavahkoa. Sopivan miehen löytäminen tuntuu niin epätodennäköiseltä, ettei asian ajatteluun kannata tuhlata enää enempää aikaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Mulla on ollut aika lailla samanlaiset ajatukset keväästä asti. Kun en vaan jaksa oikeen enää yrittää, kun en tiedä edes että missä on vika vai onko vikaa, onko mulla vaan niin huono tuuri tai jotain... En oo oikeastaan jaksanut edes kadulla tms. katsoo takasin, jos joku on huomiota kiinnittänyt. Koska eihän se nyt vaan siitä mihinkään johda, sanoo kuka mitä tahansa, niin mitä väliä sillä on. Keskityn vaan töihin ja opiskeluihin, muuhun elämään, oon jotenkin (ehkä vähän pelottavankin helposti) alkanut tottua ajatukseen, etten vaan koskaan saa parisuhdetta. Ääneen jos ton sanon, niin joku alkaa heti jauhaa siitä, että en nyt vaan yritä tarpeeksi, että mikä siinä niin vaikeeta on, onhan noita miehiä maailma täynnä.
VastaaPoistaKyllähän jokainen tietää niitä vanhempia naisihmisiä, jotka on tosi fiksuja, mukavia, asiansa hyvin hoitavia ja kivan näköisiä, mutta ei ne koskaan naimisissa oo ollu taikka lapsia saanu. Niin oon jo jonkun aikaa miettinyt, että jos musta tulee samanlainen. Et ei mussa mitään vikaa oo, mutta en vaan välttämättä koskaan ketään löydä. Jotenkin kauheen raskasta ajatella noin, kun onhan se nyt vaan iso asia, että loppuelämänsä yksin eläisi, mutta toisaalta aika vapauttavaa. Että keskityn sitten muuhun. Oon monessa muussa asiassa tosi hyvä, tää ei vaan oo niitä asioita.
Kiitos kommentista! Kirjoittamasi herätti niin paljon ajatuksia, että taidan palata aiheeseen lähitulevaisuudessa.
PoistaMun mummin sisko oli tällainen Anonyymin kuvailema nainen. Hän oli todella huumorintajuinen ja elämäniloinen loppuun asti, vaikka liikuntakyky meni jo vuosia aiemmin. Me siskonlapsenlapset käytiin hänen luonaan säännöllisesti, vaikka velvollisuutta ei olisi ollut. Ajatus hänestä lohduttaa silloin kun yksinelo ahdistaa.
PoistaElämä on. Järjellä jos kaikkee aattelee, joutuu umpikujaan. Kun heittäytyy, niin maailma kantaa tai sitten ei. Jokainen voi valita henkilökohtaisen sukupuuton, mutta se on henkilökohtaista. Ite sain pennut maailmalle ja homma hyyty siihen, nyt totuttelen taas poikamiehen eälmään. Mutta oon ylpeä mukuloistani kaikesta köyhyydestä ja vaikeuksista huolimata :) Elämä on, kuolet kuitenkin. Todista, ettet ole umpikuja, heittäydy....
VastaaPoistahttps://www.youtube.com/watch?v=hkuY_qDoVrI&list=PLWympZYDtAEVvZ8K9zYY7VqdWWYiVxgun&index=7
En tiedä lyriikoista paskaakaan :D mutta hienolta kuulostaa...
Kiitos kommentista!
PoistaDilemmat kullakin. Itse parisuhteellisena joskus huomaa haluavansa olla erakko ja yksin, mutta sitten kun se...tarve...on tyydytetty, ei yksin taasen haluakaan jatkaa.
VastaaPoistaTottumuskysymys, luulemma. Mutta jos todella TAHTOISI olla parisuhteellinen niin itsensä passivoiminen ei vissiin auta asiaa.
Ehkä jotkut ei oikeasti tahdokaan olla osa parisuhteellisuutta. Paitsi ehkä fiktiivisen viihteen kautta...onhan noita kirjoja, elokuvia, sun muita.
Kiitos kommentista, a.u.
PoistaOletko muuten ollut kunnolla ihastunut noiden neljän sinkkuvuoden aikana? Mulla tulee sunnuntaina kolme vuotta sinkkuna täyteen, joiden aikana olen ollut vahvasti ihastunut kolme kertaa (ja joutunut pettymään todella pahasti). Mun on vaikea tottua ajatukseen, etten ehkä koskaan löydä elämäni miestä, kun olen tavannut jalat alta vievän ihanan miehen noin vuoden välein. Kolme vuotta ilman vakaata parisuhdetta on kuitenkin sen verran pitkä aika, että usko alkaa horjumaan. En tiedä olisiko asia toisin, jos olisin elänyt tämän ajan vakaata sinkkuelämää ilman turhaa toiveiden heräämistä.
VastaaPoistaKiitos kommentista! En oikeastaan ole ihastunut näiden vuosien aikana. Kiinnostaisi tietää, missä olet nämä miehet tavannut.
PoistaYhden tapasin työhön liittyvässä koulutuksessa, toisen Tinderissä (jota en enää voi käyttää työni takia, enkä olisi oikeasti voinut tuolloinkaan) ja viimeisimmän baarissa. Täytyy vielä selventää tuota kommenttiani, että olisin varmaan jo tottunut ajatukseen loppuelämästä sinkkuna, elleivät nämä miehet olisivat tulleet sekottamaan pakkaa juuri sillä hetkellä, kun aloin hyväksymään tilanteeni. Tinderinkin aikoinaan latasin ihan huvikseni, enkä olisi uskonut, että sieltä löytyy heti tyyppi, jonka takia jouduin kokemaan elämäni pahimmat sydänsurut.
PoistaHuomasin juuri, että tapasin tämän viimeisimmän miehen alle kaksi viikkoa sen jälkeen, kun olin ekan kommentoinut blogiisi. Koskaan ei voi tietää, mitä on edessä, hyvässä ja pahassa. :)
PoistaViisi vuotta. Pari ihastumista. Dumpattu siinä vaiheessa kun alkaa enemmän tuntemaan. Lukuisia "hyvinmenneitä" treffejä, illasta aamuun. "Ei ollu oikeen kemiaa", "Emmä pysty" Varmaan valehtelematta joku puolensataa tutustumisyritystä, tinskun, nettideittien kanssa.
VastaaPoistaJaksanko aina? En. En todellakaan. Mitä teen? Yritän kuolla vitutukseen siinä onnistumatta. Heitän toivoni menemään ja ajattelen eläväni ilman naista, lapsia loppuelämäni. Ehkä olen jopa joskus päässyt lähelle sitä ajatusta. Että sen ajatuksen kanssa olisi helppo elää. Olen ollut masentunut asian takia, käynyt terapiassa puhumassa. Mikään ei ole tuntunut miltään. Silkkaa utua edessä, konttaamista hämärän ja pimeän rajamailla. Tyydyn kohtaalooni.
Jostain kumman syystä, vaikka vuosia ajatus painaa miltei päivisin, jostain tulee aina valoa. Ei ketään ihmistä, tai muutakaan. Se vaan tulee jostain, vaikka haluaisin että pysyisi sekin helvetti vaan poissa, sotkemasta tätä muuta harmoniaa elämässä, mitä tulee töihin tai harrastuksiin. Sen verran valoa, ettei se koko tietä valaise, mutta sen verran että sen tietää olevan olemassa.
Koin sen pahimman helvetin parisuhteessa, kaikki meni. Usko ja luottamus toisiin ihmsiin. Yritin saada sitä takaisin, sylkemällä pahaa oloa pois ja väkisin halusin uskoa parempaan. Aina meni perseelleen. Pettymystä pettymysten perään. Pimeydessä, toivottomuudessa on kuljettu pitkään, ilman määrän päätä. Ilman toivoa. Silti se valo tulee jostain, ja sitä kohti kuljen vaikken tiedä, mitä perillä on. Mistä se valo tulee, en tiedä. Se vain tulee.
En tiedä mistä se vahvuus tulee, loputon yritys, kun ties kuinka monennen kerran on kammennut itsensä ylös lattialta. Mä vaan haluan uskoa, että mua ei ole tarkoitettu elämään yksin. Sen kaiken jälkeen mitä elämässä on opittu, mitä mä olen tänä päivänä, millainen mies olisin toiselle, kumppani, isä, mä en helvetti luovuta. Mä haluaisin luovuttaa kun oon väsynyt ottamaan vastaan iskua..mutta en. Mä lepään, vedän henkeä ja jatkan.
Haluan selvittää mitä se valo haluaa mulle kertoa. Miksi se ei sammu. Haluan löytää tarkoituksen sille, miksi mulla meni niin kauan. Aikaa on, toivoa on, aina.
Kiitos. Joskus kai saisi olla ihan ylpeäkin siitä, että jaksaa kuitenkin toivoa. Ja siitäkin, että uskaltaa sanoa, että on paha olo.
PoistaElän niin samoissa fiiliksissä. Takana monta pettymystä ja tuntuu, ettei vaan ehkä sitten itseä varten ole olemassa sopivaa vastapuoliskoa. Ihastun aina välillä ja silloin kolahtaa kovaa. Viime vuosina seurauksena on ollut aina pettymyksiä ja sydänsuruja. Ja kuten Annalla, juuri kun ajattelee, että ehkä tästä yksinkin jaksaa ja keksii sitten jotain muuta, tulee joku jonka kanssa haluaisi jakaa elämänsä.
VastaaPoistaSanotaan, että kaikella on tarkoituksensa. Haluaisinpa tietää sen tarkoituksen näille pettymyksille. Miksi muille osuu onni kohdalle ja minulle ei? En halua viettää loppuelämääni yksin, siitä olen varma. Silti pelkään, että näin hyvinkin saattaa käydä. Joskus olen jopa miettinyt, olisiko elämä helpompaa, jos ei koskaan olisi ollut minkäänlaista parisuhdetta? Osaisiko sitä edes kaivata näin vahvasti? Tai toisaalta tuska saattaisi olla aivan järjetön, jos näin olisi.
Silti sitä aina miettii ja toivoo entä jos kuitenkin?
Tsemppiä syksyyn,
Emma