Olen osallistunut instagramissa #solomothersummer -haasteeseen. Se on brittiläisen Mel Johnsonin (The Stork and I) hauska vuosittainen heinäkuun haaste, jossa itselliset äidit kertovat jotain itsestään kuun jokaisena päivänä. Tämän päivän tehtävänä on kertoa viikonlopuista itsellisenä äitinä. Viikonloppupohdinnan taustalla on kysymys siitä, onko vapaa-ajan vietto yhden vanhemman perheessä yksinäistä. Ovatko ydinperheet omissa porukoissaan, jääkö itsellinen vanhempi vaille aikuisseuraa vapaa-aikanaan?
Yksinäisyyshän on ihan yleisesti Suomessa tosi iso ongelma: Joka viides suomalainen kärsii yksinäisyydestä. Me olemme jotenkin tosi huonoja olemaan yhdessä. Meillä ei keräännytä iltaisin isommalla porukalla pubiin tai syömään, eikä useinkaan kyläillä erityisen spontaanisti. Hyvä keskiluokkainen elämä on sitä, että tehdään viikolla aika paljon töitä, ja sitten ollaan viikonloppuna väsyneitä, eikä jakseta tehdä mitään erityisjärjestelyjä, jotta voitaisiin tavata myös perheen ulkopuolisia. Viikonloppu kuluu kotona ydinperheen kanssa toipuessa ja kerätessä voimia seuraavaan viikkoon. Lisäksi on ohjelmoituja harrastuksia, jotka takaavat sen, ettei hengailuaikaa ole, ja ystävien tapaaminen vaatii kalenterin kanssa aikatauluttamista kuukausia etukäteen.
Monelle ydinperhemeiningeissä elävälle tällainen elämä voi olla ihan hyvää, mutta moni myös tuntee olonsa yksinäiseksi ja kuormittuneeksi. Suoritteet tulevat suoritettua, ja oma perhe täyttää ehkä ison osan sosiaalisuuden tarpeesta, mutta silti tuntuu yksinäiseltä ja tyhjältä, kun yhteisö puuttuu.
Perheettömänä tällaisessa kulttuurissa eläminen voikin sitten olla pahimmillaan jo todella tuhoisaa. Kun kulttuurissa pääosa sosiaalisuuden tarpeesta on tapana tyydyttää oman ydinperheen parissa, lapseton ja parisuhteeton saattaa jäädä aika lohduttomalla tavalla yksin. Yksin elävien yksinäisyyden kokemuksissa on tietenkin paljon variaatiota, mutta karkeana keskimääräistyksenä perheettömyys on iso yksinäisyyden riskitekijä. Tätä samaa yksinäisyyspohdintaa luen myös tässä itsellisten haasteen viikonlopputeemassa. Jos kaikki ovat vain puolison ja omien lastensa kanssa, viettääkö yh-äiti vapaa-aikansa ilman aikuisseuraa, ja löytyykö lapselle mistään kavereita?
Minä olen itsellisenä äitinä vähemmän yksinäinen kuin ilman lasta. Meille tarjotaan paikka yhteiskunnassa ihan eri tavalla kuin lapsettomalle sinkulle tarjotaan. On puistoja, kerhoja, tapahtumia, harrastuksia, joihin on todella helppoa mennä lapsi käyntikorttina. Juttelu vieraille ihmisille on täysin mutkatonta, kun lapsia on läsnä. Koko ympäröivä systeemi on ohjelmoitu hoivaamaan meidän hyvinvointiamme, ja koen arvostusta ihan eri tavalla kuin ennen lapsen saamista. Meistä on tullut osa perheiden yhteisöä, arvostettuja yhteiskunnan jäseniä. Lisäksi olen ystävien seurassa paljon vähemmän ulkopuolinen nyt, kun voin jakaa vanhemmuuteen liittyviä asioita.
En osaa verrata meidän perheemme tilannetta kahden vanhemman perheen tilanteeseen, kun en ole vanhemmuutta sellaisissa olosuhteissa kokeillut. Välillä iltaisin kaipaisin aikuista juttuseuraa, mutta joka tapauksessa on selvää, että olen nyt vähemmän yksinäinen kuin ennen lapsen saamista. Jos siis unohdetaan laskuista se, että asuttiin vuosi ihan väärässä paikassa, jossa ei tunnettu juuri ketään. Se oli ihan kauhean yksinäistä. Nyt kuitenkin Helsinkiin paluun jälkeen sekä arki että viikonloput näyttävät aika valoisilta.
Saapa nähdä, mitä tapahtuu pian, kun arki oikeasti alkaa. Pieni menee perhepäivähoitoon, ja minä aloitan työt. Uskoisin, että yksinäisyyden kokemus vähenee näiden muutosten seurauksena entisestään, kun elämäämme tulee lisää yhteisöjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti