Dokumentti ruotsalaisesta 38-vuotiaasta Hannasta, joka pohtii lapsen yrittämistä yksin:
Yle Areena: Vauvan aika
Lainaus ohjelmasta, jonka on suomentanut kauniisti Mari Hallivuori:
Hitto. Olen ihan poikki. En tiedä, haluanko ryhtyä siihen yksin. Teen jo nyt kaiken yksin. En oikeastaan osaa kuvitella kumpaakaan vaihtoehtoa. En osaa kuvitella itseäni parisuhteessa, ja sitä, että minun pitäisi jakaa lapsi jonkun toisen kanssa. En tajua sitäkään, millaista olisi tehdä kaikki yksin. Pitäisi olla varma jokaisesta askeleesta, joka matkalla pitää ottaa, kun hankkii lapsen yksin. Pitäisi olla täysin varma eikä katua ja perua kaikkea. En tajua, miten se olisi mahdollista. Enkä tajua oikein sitäkään, millaista olisi, jos elämäni jatkuu aivan samanlaisena kuin tähän asti. Luulen, että minua kaduttaisi. Minua kaduttaisi, jos en... Mutta en tajua, miten se päätös tehdään. En halua joutua katumaan sitä, jos en hanki lasta, mutta toisaalta en ole täysin varma, haluanko tehdä sen nyt.
Oli tärkeää nähdä tämä juuri nyt.
Varoitus! Mahdollinen juonipaljastus seuraavaksi!
En haluaisi spoilata, mutta voisiko joku kertoa, olisiko Suomessa mahdollista päätyä vielä tuossa iässä samaan lopputulokseen kuin Hanna?
Hieno dokumentti! Ja ihan liian tuttua pohdintaa...
VastaaPoistaMä en ikävä kyllä oikein pitänyt dokumentista. Mielestäni siinä toistui stereotypia elämäntilannelapsettomasta naisesta pitkittynyttä nuoruutta elävänä bilettäjänä, joka haluaa lapsen itsensä jatkeeksi ja asusteeksi. Olisi mukava kuulla myös toisenlainen tarina naisesta tai miksei miehestäkin, jonka identiteetti ja elämä on ollut lapselle valmis kenties jo vuosien ajan, mikä vastaa enemmän omaa kokemusta.
VastaaPoistaSamoja ajatuksia oli mullakin dokumentin alkupuolella. En samaistunut päähenkilön elämään. Mietin lisäksi, että mulle on kyllä tosi paljon luontevampaa ajatella tuntematonta lahjoittajaa, kuin jotain kaveria, joka ei ihan ehkä vaikuta vielä aikuiselta itsekään. Harmitti myös, että päähenkilön loppuratkaisu esitettiin biologisessa mielessä täysin ongelmattomana. Mulle on joskus sanottu klinikalta, että Suomessa yläikäraja solujen pakastamiseen on 35, ja siihen on kyllä syynsä. Sitten kuitenkin tunsin jotenkin myös empatiaa tätä Hannaa kohtaan, koska musta tuntui vähän, että se rempseä bilettäjä saattoi olla jonkinlainen suojakuori. Tiedä häntä. Toivottavasti saadaan pian lisää dokumentteja ja elokuvia ja taidetta ja lehtijuttuja erilaisista tavoista tulla vanhemmaksi! Uskon, että niin käykin :)
Poista