Katsoin Areenasta Sohvaperunoiden jaksoa 4 (kausi 10), jossa Juha ja Markus töllöttivät Sinkkuäidille sulhanen -ohjelmaa. Osallistujien parisuhdestatus mietitytti:
- Tässähän on niinkun ihan täyspäisen olosia ihmisiä, niin miten ne on niinku sinkkuna ollu sitten? Vai onks ne vaan ronkelia nyt sitten?
- Niin kato ei sitä ihan mikä vaan kelpaa.
Miehet taisivat sanailla vähän kieli poskessa, mutta kaikessa lyhyydessään vuoropuhelu kuvaa mielestäni nerokkaasti sitä, mitä ajattelemme sinkuista.
Parisuhteessa eläminen on yhteiskunnassamme erittäin vahva normi, mikä on ehkä vähän kummallista, koska Suomessa taitaa olla nykyisellään miljoona yksinasuvaa. Kulttuuriset tarinat eivät kuitenkaan muutu ihan hetkessä. Parisuhde nähdään normaalina olotilana, joten ilman parisuhdetta eläminen on normista poikkeamista, ja sinkku siten kulttuurisesti poikkeava yksilö.
Meille ihmisille on tyypillistä, että poikkeamille on etsittävä selitys. Oikeastaan aivomme jopa vaativat meiltä poikkeamien analysointia, jotta maailma voi edelleen näyttäytyä järjellisenä ja hallittavana. Poikkeamat ovat siis uhka mielenrauhallemme, ja kiinnittävät automaattisesti huomiomme. Myös selityksen haku käynnistyy automaattisesti. Aivojen on tavallaan testattava, pitääkö alkuperäinen tietomme edelleen paikkansa, vai onko luotava uusi tieto, jonka varassa todellisuutta hahmottaa.
Tässä tapauksessa alkuperäinen sääntö oli: Sinkku ei ole täyspäinen. Sinkussa on siis itsessään vika, jonka vuoksi hän ei ole löytänyt parisuhdetta tai ollut kelvollinen sellaiseen.
Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, ettei alkuperäinen selitys toimi. Hyvin nopeasti testaukseen nousee seuraava, sekin jo selkeästi automatisoitunut selitysvaihtoehto: Sinkku toimii väärin. Hänessä ei siis itsessään ehkä ole ihmisenä vikaa, ainoastaan hänen toiminnassaan: Sinkku on ronkeli.
Tämä selitys tuntuu tässä riittävästi selittävän poikkeaman, joten siihen voidaan tyytyä. Kognitiivinen ahdistus poistuu, ja miehet jatkavat ohjelman katsomista. Olisi ollut hauskaa nähdä mitä selitysmallia tarjottaisiin sitten, kun yksilöstä tai hänen toiminnastaan ei enää pystytä keksimään mitään vikaa.
Tyypillistä näissä selityksenhauissa on se, että lopputulokseen pyritään mahdollisimman nopeasti ja tyydytään ensimmäiseen riittävän hyvältä tuntuvaan selitykseen. Selityksen hakeminen aloitetaan aina lähimmästä ja helpoimmasta mahdollisesta kohteesta, eli sinkusta yksilönä, joten tämän pidemmälle päästään hyvin harvoin.
Näin me toimimme aivan automaattisesti. Olen itsekin saanut itseni kiinni pohtimasta miten voi olla mahdollista, että joku aivan upea tyyppi on sinkkuna, vaikka on ihan selvää, etteivät kaikki edes halua parisuhdetta ja muillakin tilanne on lähes aina niin monimutkainen, ettei se ihan yksinkertaisiin sääntölauseisiin taivu.
Kiehtovaa, eikö?
Ai miksikö minä olen sinkku? No kertokaa te!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti