"Sähän et sitten voi siihen vaikuttaa, kuinka paljon se lapsi haluaa lopulta isänsä kanssa hengata", sanoo kaveri, jolle olen kyllä selittänyt lahjoitetulla sukusolulla vanhemmoitumisen käänteet kerta toisensa jälkeen.
Selitän uudestaan: Lapsi saa halutessaan tietää lahjoittajan henkilöllisyyden täytettyään 18 vuotta. On mahdollista, että he löytävät toisensa aikaisemminkin niin halutessaan. Useimmat lahjoittajat pitävät lapsen yhteydenottoa ihan kivana ajatuksena, mutta heillä ei ole mitään velvollisuuksia lasta kohtaan. Heidän ei ole pakko tavata lasta, jos eivät halua. Lahjoittajat ja lapset eivät tyyppillisesti hengaile keskenään. Ja kaikista tärkeintä: Sukusolun lahjoittanut mies ei ole lapsen isä. Lahjoittajat eivät itse koe vanhemmuutta lasta kohtaan, eikä lapsi koe lahjoittajaa vanhemmakseen.
"Niin, mutta siis onhan nyt kaikilla lapsilla isä."
Ei. Ei ole.
"Niin, mutta onhan se nyt kuitenkin sen isä, vaikka sä et sitä siksi halua sanoa, ja kyllähän lapsen nyt pitää saada isänsä kanssa viettää aikaa."
Vedän syvään henkeä.
Kaikkien lasten alkuun saamiseen tarvitaan kahdenlaisia sukusoluja, mutta kaikilla lapsilla ei ole isää tai äitiä tai joillain ei kumpaakaan. Sekä minut että lahjoittaja on valmennettu niin, ettei kummallakaan ole harhaista käsitystä siitä, että mies olisi lapsen isä. Ainoana huoltajana minä päätän lisäksi täysin sen, kenen kanssa lapseni viettää aikaansa. Me emme tunne tätä lahjoittanutta miestä, emmekä tiedä hänestä mitään. Minä en tule koskaan saamaan hänen henkilötietojaan. Eroa isän ja lahjoittajan välillä ei tehdä siksi, että minä saisin itsekkäästi pitää lapsen itselläni ja estää häntä tuntemasta toisen puolen geneettisiä juuriaan. Tätä ei tehdä myöskään siksi, että minä haluan jotenkin kostaa vanhapiikuuteni miehille ja pitää jokaisen heistä ulkona lapseni elämästä. Tämä tehdään lapsen edun vuoksi.
Lahjasoluilla alkunsa saaneet lapset voivat aivan yhtä hyvin kuin ns. perinteisin menoin syntyneet ikätoverinsakin, kunhan heille ollaan rehellisiä heidän taustastaan, ja asioista puhutaan avoimesti. Lapselle on vahingollista, jos hänelle annetaan sellainen mielikuva, että jossain on olemassa isä, joka ehkä joskus tulee osaksi hänen elämäänsä. Tällöin lapsi kasvaa valheeseen ja kaipaukseen sellaisella tavalla, joka tulee jättämään häneen ison aukon koko loppuelämäksi. Lahjoittajaa ei aleta kutsua isäksi vain siksi, että konservatiiviporukoille on tärkeää hokea, että "jokaisella lapsella on isä". Kun ei ole. Jos minä saan lapsen, ja hänelle tulee joskus isä, se ei aivan varmasti ole se mies, joka kävi lahjoittamassa solunsa klinikalla muovikuppiin (niin kiitollinen kuin hänelle olenkin), vaan se, joka rakastaa lasta ja minua, ja on mukana elämässämme ja arjessamme.
"Vai niin. No, joka tapauksessa sitä lasta pitää kyllä valmentaa vahvaksi, että se sitten kestää tuollaisen tilanteen."
Kavahdan. Miten niin?
"No, ihmiset nyt saattavat sanoa kaikenlaista."
Niin, sinä näköjään saatat, ajattelen. Useimmat kuitenkaan onneksi eivät.
Minun lastani ei ole edes olemassa, ja koen silti mielipuolisen raivokasta tarvetta suojella ja puolustaa häntä nyt. Olen niin herkillä asian kanssa, että olen valmis lyömään luurin korvaan ja katkaisemaan välit tähän ihmiseen välittömästi iäksi.
Mistä ihmeestä tulee tuo sairas ajatus, että minun lapseni olisi jotenkin niin kummallinen ja erilainen, että hänet pitää kasvattaa vahvaksi kiusaamista vastaan? Isättömiä lapsia on ollut aina, ja heitä tulee aina olemaan. Perheet ovat erilaisia, ja ihmiset myös. Ehkä aikuisista pitäisi kasvattaa mielummin vähän vähemmän kusipäisiä, etteivät kiusaisi lapsia ja laukoisi suustaan mitä tahansa? Tekisi mieleni sanoa: Kiitos, tämä oli hyvä keskustelu. Jos hän joskus syntyy, tiedän ainakin pitää hänet kaukana sinusta.
Onneksi suurimmalla osalla lähipiiristäni ei ole tarvetta jankuttaa minulle isästä ja lapsen karaisemisesta. He ovat aidosti kiinnostuneita mahdollisesta vanhemmaksi tulemisestani sen sijaan, että ajattelisivat tietävänsä puolestani, miten homma hoidetaan. Onneksi useimmat ihmiset ovat ihan mukavia.
Apua... Miten joku voi olla noin törppö?? On yksi asia ajatella noin ja sanoa se ilman mitään hienotunteisuutta tai tilannetajua. Toinen asia on, että jotkut voivat toki ääneensanomatta ajatella noin, mutta silloin usein ajatusten taustalla on voimakas vanhemmuuden redusointi sukusoluiksi. Vanhemmuus on niin laaja asia, että sitä ei voi typistää noin. Jotenkin tekisi mieli toivoa ystävällesi sitä, että hän ei ikinä tule vanhemmaksi, koska on kamalaa ajatella miten ohut ymmärrys hänellä on vanhemmuudesta. Sano, eihän hänellä ole itsellään lapsia?
VastaaPoistaTjaa-a. Tuohon isäjankkaukseen valitettavasti törmää mediassa jonkin verran, kun lahjasoluista ja erilaisista perheistä keskustellaan. Mielestäni juuri mikään ei ole aivottomampi ja tyhjempi argumentti. "Kaikilla lapsilla on isä, koska kaikilla lapsilla on isä." Sitä saa minulle hokea niin paljon kuin huvittaa, mutta lapset pitää jättää tältä rauhaan, koska se voi vahingoittaa heitä oikeasti.
PoistaOnneksi eri medioissa seuraamani itselliset äidit ovat varmaan melkein kaikki kertoneet yllättyneensä ihmisten avarakatseisuudesta ja ymmärryksestä lapsen synnyttyä. En ole lukenut vielä keneltäkään, että pelot ympäristön tuomitsemisesta olisivat käyneet toteen. Törppöjä yksilöitä varmaan aina on, mutta ilmeisesti heistäkin suurin osa unohtaa urpoilunsa sitten, kun lapsi on olemassa.
En taida tohtia toisten lapsiasioita tässä kommentoida :D Kirjoitin muutenkin tarkoituksella tunnistamattomasti, ei ole tarkoitus ketään oikeasti teilata näin anonyyminä netissä sentään.