Seinäkalenteriromahdus

Moni lapseton pelkää tilannetta, jossa sisimpään patoutuneet tunteet voivat ryöpsähtää esiin toisten edessä. Surun, vihan ja katkeruuden tunteet ovat niin voimakkaita, että niiden hillitsemisessä on täysi työ ilman ylimääräisiä ärsykkeitäkin. Asian pienikin koskettelu voi jo päästää kyyneleet valloilleen.

Olen kylässä vanhempieni luona ja tein saapuessani dramaattisen sisääntulon: Jätin ulkovaatteet eteiseen, kävelin keittiöön, ehdin hädin tuskin tervehtiä, ja sitten purskahdin välittömästi itkuun nähdessäni seinäkalenterin. Tiedättehän akuutin seinäkalenteriahdistuksen? Sellaisen, jossa aikuisen ihmisen psyykkinen tasapaino romahtaa äkillisesti seinäkalenterin vuoksi? Ai ette vai? No en minäkään tiennyt.

Vanhempieni seinäkalenteri on sellainen, joita ihmiset nykyään tekevät sukulaisille joululahjoiksi. Kuvia omista lapsista, kesäkuun kuvissa aurinkolasit vinossa syömässä mansikoita, joulukuussa söpöilemässä tonttulakit päässä. Nyt on syyskuu, ja syyskuun sivulla pikkusiskoni vauva on haltioituneiden isovanhempiensa sylissä useammassakin eri otoksessa. Olen kylässä kai neljättä kertaa tänä vuonna, mutta näen siskon lapsesta tehdyn kalenterin vasta nyt ensimmäistä kertaa. Tajuan, että äitini on ottanut sen pois seinältä tähän saakka joka kerta kyläillessäni minun vuokseni.

Lapsettomuuteen kokemuksena kuuluvat oleellisesti esimerkiksi vihan, kateuden ja katkeruuden tunteet. Elämä tuntuu epäoikeudenmukaiselta. -- Kaikki suruun liittyvät tunteet ovat sallittuja.

Itkettää ja hävettää.

Minua ei ole koskaan painostettu lapsenlapsitalkoisiin tai pariutumaan tai oikeastaan yhtään mihinkään, mutta koen valtavaa kehityskriisimäistä ahdistusta siitä, etten ole voinut tehdä vanhemmilleni lapsenlapsia. Kyllä sen olisi pitänyt olla minä, joka tuon sen ensimmäisen lapsenlapsen tähän taloon. Ei minun pitäisi nelikymppisenä olla jonossa piikille yksin. Seinällä pitäisi riippua jo teini-ikäisten lasteni vaivautuneita koulukuvia ja minunkin perheeni vuosikalentereita pitäisi olla laatikoissa säilössä iso pino. Ja sitä paitsi minun pitäisi tulla kylään tänne jonkun kanssa, eikä aina yksin.

Nyt on käytävä vanhempieni kanssa keskustelu. Kalenterin paikka on seinällä ja sitä paitsi miksi täällä ei ole yhtään kuvaa siskon lapsesta missään? Mitä kaikkea minulta täällä piilotellaan? Olen sydänjuuriani myöten liikuttunut tästä huomaavaisuudesta, mutta tämän pelleilyn on pakko loppua nyt. Kunhan minä saan luvan hetkellisille mielipuolisille romahduksilleni, muiden ei tarvitse hissutella ympärilläni. Kun löysin keväällä täältä syöttötuolin, itkin sitä paitsi salaa, kukaan ei edes huomannut!

Siskon vauva on nyt jo yksi elämäni suurimpia rakkauksia. Hän on poikkeuksellisen hieno ihminen, hauska, älykäs, taitava ja kaunis. Haluan ostaa hänelle ponin ja pomppulinnan, viedä hänet teatteriin ja sienimetsään ja olla hänelle elämässä aina tsempparina ja olkapäänä tarvittaessa. En oikeastaan muista koskaan hurmaantuneeni kenestäkään kuten hänestä. Jokaisen tapaamisemme jälkeen olen iloinen monta päivää.

Se ei taida kuitenkaan liittyä tähän.

Lapsettomuuskriisin yhtenä erityispiirteenä on surun edestakainen, aaltomaisesti vellova liike. Välillä menee hyvin, mutta sitten taas jokin asia nostattaa surun pintaan--.

Toisinaan sattuu aivan hemmetisti ja kyyneleiden ja raivon laukaisijaksi riittää helposti joku aivan mitättömän pieni asia. Silloin tuntuu, että olen ulkopuolinen ja yksinäinen muiden perhekuvioiden keskellä. Väsynyt, kateellinen, vihainen, katkera ja nolo. Pelkään sitä, etten kuulu mihinkään. Että vietän loppuelämäni kaikki lomat ja juhlapäivät yksin. Välillä en jaksa itse osallistua mihinkään ja välillä olen vihainen, koska koen, että minut on unohdettu kokonaan, eikä minulla ole paikkaa kenenkään elämässä. Koen järkyttäviä epäonnistumisen tunteita.

Tahattomasti lapsettoman elämässä vaikeinta on ulkopuolisuuden kokemus suhteessa ikätovereihin, jotka perheellistyvät ja elävät ruuhkavuosiaan--. Erityisen kovalta tuntuu, jos lapsettomuus johtaa eroon hyvistä ystävistä ja sisaruksista.

Niin se on. Tahaton lapsettomuus voi syystään riippumatta sattua mielettömästi, mutta ulkopuolisuus on vielä kauheampaa.

Huvittelen pohtimalla millaisen seinäkalenterin minä voisin tehdä vanhemmilleni joululahjaksi. Kuva hormonipiikistä pystyssä mahassa, hedelmöityshoitoklinikan lasku, yksinäinen uusivuosi sohvalla, minä halaamassa huonekasviani. Huonona hetkenä on vaikeaa nähdä omassa elämässä mitään valokuvan arvoista.

Koska suru, raivo ja pelko tarraavat välillä nilkkaan ja kiskovat pinnan alle pohjamutiin, on tartuttava tiukasti jokaiseen pieneenkin mahdollisuuteen käydä välillä pinnalla hengittämässä. Otan koiran mukaan ja lähden luontopolulle katsomaan ruskaa, ja muistan, että minäkin olen ihminen, eikä metsä välitä siitä, onko minulla perhe.

Kuinkahan pahasti sitä ehtii tässä vielä kajahtaa, ennen kuin tämä prosessi tulee tavalla tai toisella päätepisteeseensä?

Lainaukset:

Lapsen muotoinen unelma. Tahaton lapsettomuus kriisinä. Simpukka ry, 2020.

(Loistovihkonen, kun viivaa muutamasta kohtaa sanan "pariskunta" yli, ja korvaa sen sanalla "ihminen". Ostin tämän vanhemmilleni.)