Koeputkihedelmöityspainajaisia

Hei pitkästä aikaa!                                            

Nyt näyttää siltä, että pääsen aivan lähitulevaisuudessa suunnittelemaan ivf-hoitoani Husiin, ja sitten pitäisi jo olla ihan konkreettisia päivämääriäkin selvillä. Tänä syksynä pitäisi siis alkaa tapahtua. Lähetteen saamisesta hoidon suunnitteluun kesti kymmenen kuukautta. En uskalla vielä kuitenkaan täysin luottaa siihen, että asia nyt viimeinkin alkaa edetä, koska matkalla on ollut niin monta muuttujaa. 

Ivf-hoito pelottaa. Osa minusta on innoissaan, koska pääsen nyt kai vihdoinkin yrittämään kunnolla, mutta sitten:

- Lääkkeet pelottavat, erityisesti tietenkin itsensä pistäminen. Lisäksi mahdolliset sivuvaikutukset ahdistavat.

- Pelkään, että saan lääkkeiden seurauksena kivuliaan munasarjojen hyperstimulaation. Soluja ei käsittääkseni tällöin kerätä, ja toista yritystä en julkisella puolella saa. (Edit: lukekaa kommenteista lisätietoa tästä!)

- Pelkään ihan erityisen paljon, että hoidon aikana huomataan, ettei minulla ole enää käyttökelpoisia munasoluja, tai solut eivät lähde jakautumaan tai toimenpide ei jostain syystä muuten onnistu. Silloin olen jonottanut viime marraskuusta saakkaa tyhjää.

- Pelkään toimenpidettä, jossa munasolut kerätään. Olen valitettavasti nähnyt sen neulan. Jos mahdollista, välttäkää näkemästä sitä neulaa!

- Pelkään, etten tule raskaaksi.

- Pelkään vähän sitäkin, että tulen raskaaksi. Mitä sitten tapahtuu, miten selviän kaikesta? Ja entäpä jos saan keskenmenon? Entäpä jos lapsi ei ole terve?

Lisäksi pandemia stressaa minua tällä hetkellä aivan liikaa. Pelkään, että hoidot joudutaan taas keskeyttämään kokonaan, tai että saan itse tartunnan tai joudun karanteeniin, ja homma tyssää siihen. Tuntuu kauhealta eristäytyä maailmasta tässä tilanteessa, kun on hedelmöityshoitoprosessissa yksin. Kontaktini rajoittuvat muutamaan ihmiseen, joista yhtä olen tavannut kotonani ja muita ainoastaan ulkoilun merkeissä. Syksykin pelottaa jo valmiiksi: Minä olen kyllä joka päivä metsässä koiran kanssa, mutta veikkaan, etten saa sinne enää pimeänä ja räntäsateisena maanantai-iltana seuraa. Haluaisin mennä teatteriin tai mihin tahansa ja unohtaa tämän kaiken edes yhdeksi illaksi. En mene. En voi enää lukea pandemiaan liittyviä uutisia juuri lainkaan, koska joidenkin ihmisten välinpitämätön käytös saa minut sellaisen raivon valtaan, ettei sillä ole määrää eikä mittaa. Toivon sydämestäni, että ihmiset tuntisivat nyt solidaarisuutta toisiaan kohtaan ja välttäisivät turhia altistuksia. Se hoitaja, joka tekee nyt kolmessa vuorossa koronatestejä olisi todennäköisesti muuten ihan joissain muissa hommissa. Esimerkiksi lapsentekohommissa.

Minusta tuntuu siltä, että kaiken tämän tuskan päämäärä, se lapsi, on kaikonnut mielestäni jonnekin kauas. Tarvitsisin jonkun konkreettisen muistutuksen siitä, mihin tällä kaikella pyritään, mutta mitään ei voi hankkia etukäteen eikä suunnitella sen varaan, että tämä onnistuu. Siispä mielessä pyörivät vain lääkkeet, neulat ja valmistautuminen mahdolliseen suruun. Välillä, jos oikein keskityn, pystyn mielessäni hetken valmistautumaan myös mahdolliseen iloon, mutta mieleni ei tahdo antaa sille tilaa, koska se suojautuu nyt niin voimakkaasti. Olen koittanut järkeillä, ettei toivon ylläpitäminen tarkoita loogisesti millään tavalla sitä, että mahdollinen suru olisi saapuessaan voimakkaampi. Toivo sen sijaan voisi auttaa jaksamaan nyt tässä vaiheessa eteenpäin. Tästä järkeilystä ei ole vielä ollut apua. Pohdin, osaisinko edes enää tämän kaiken jälkeen iloita mahdollisesta raskaudesta ja lapsesta, vai olisivatko odotusaika ja vanhemmuuskin vain huolta ja stressiä.

Lisäksi jo selätetyksi luulemani suru parisuhteen puuttumisesta yrittää hiipiä vaivihkaa takaisin elämääni. Olen onneksi selvästi edistynyt asian käsittelyssä tänä kesänä, kun tajusin vihdoin, että minun tapani yrittää saada lapsi on tässä tilanteessa paras mahdollinen. Olen jopa tuntenut hetkellistä ylpeyttä siitä, että teen tämän näin, enkä puolivillaisessa parisuhteessa. Viime yönä valvoessa oli kuitenkin taas aikaa miettiä: Kuinka monta kuukautta siitä on, kun joku on halannut minua viimeksi? En näe enää tulevaisuudessani parisuhdetta lainkaan, sillä kahdeksan vuoden deittailu teki tehtävänsä. Elämä voi tietenkin yllättää, mutta joudun nyt ajattelemaan sitäkin vaihtoehtoa, että loppuelämä menee näin. Olen astunut sellaiseen pyörremyrskyyn, että kumppaniksi soveltuu tämän jälkeen entistäkin harvempi.

Joku joskus sanoi, että itsellisesti äidiksi yrittävä on itsekäs. Haluaisin kertoa hänelle, miltä tämä kaikki tuntuu. En ole nukkunut viikkoihin kunnolla, koska joka kerta kun olen nukahtamassa, minusta tuntuu, että putoan veteen, enkä saa henkeä. Pomppaan sängyssä ylös ilmaa haukkoen. Sydän hakkaa, ja rauhoittumiseen menee ainakin kymmenen minuuttia. Joinain öinä teen tämän urheilusuorituksen parisenkymmentä kertaa ennen kuin joskus aamuyön tunteina vajoan kaurapuuromaiseen sumeaan uneen, jonka läpi kuitenkin tiedostan koko ajan, että herätyskello soi kohta. 

Olen aivan poikki. On päiviä, jolloin en jaksa edes vastata viesteihin muille kuin vertaistukiystäville, koska päässäni ei ole mitään muuta kuin tämä projekti, eikä sitä voi selittää kenellekään, joka sitä ei ole kokenut. Small talk ei myöskään onnistu, koska kaikki muu on menettänyt merkityksensä.

Kirjoittelen hoitoihin liittyviä kuulumisia oman jaksamiseni mukaan. Reaaliaikaisesti en siihen voi kuitenkaan ryhtyä, koska se olisi liian raskasta. Muita juttuja sen sijaan voi olla tulossa. Olen esimerkiksi miettinyt aika paljon sitä, miten tahattomasti lapsettomia voi tukea ja auttaa, ja mitä ainakaan ei kannata sanoa. Siitä siis lisää lähitulevaisuudessa. Jos teillä on ajatuksia siihen, tai mihin tahansa liittyen, kertokaa ihmeessä!