Miltä hedelmöityshoidoissa olo tuntuu?

Mietin joskus, että haluaisin tietää, miltä hedelmöityshoidoissa olo oikeasti tuntuu. Nyt kun olen siinä asemassa, että voin yrittää tätä kuvata, ajattelin kokeilla. Ehkä tästä voisi olla hyötyä jollekin samassa tilanteessa olevalle tai jollekin, jonka läheinen käy hoitoja läpi. Tämä on varmaan selkeästi pisin postaukseni ikinä, ja silti aivan pintaraapaisu kaikista niistä tunteista, joita asiaan liittyy.

Kolmannen yrityksen päiväkirja, inseminaatio

Muutama päivä ennen oletettua ovulaatiota

Tajuan, että minun oli tarkoitus aloittaa ovulaatiotestien tekeminen jo muutama päivä sitten, ja säikähdän, että olen myöhästynyt. Jäin edellisen kuun negatiivisen tuloksen ja lääkärin kanssa käydyn keskustelun jälkeen miettimään liian pitkäksi aikaa, mitä tekisin seuraavaksi. Olin kysynyt lääkäriltä, olisiko syytä ottaa inseminaatioon mukaan jotain tukilääkitystä, ja lääkäri kertoi vaihtoehdoista, mutta jätti päätöksen minulle. Lääkityksen aloittaminen olisi kuitenkin jo myöhäistä tässä kierrossa, koska se olisi pitänyt tehdä kierron kolmantena päivänä.

Vaihtoehdot:

1. Mennä tässä kierrossa vielä kerran inseminaatioon ilman lääkkeitä.

2. Jättää tämä kierto väliin, ja mennä seuraavassa inseminaatioon lääkkeiden kanssa.

3. Lopettaa inseminaatiot tähän ja jäädä odottamaan julkisen puolen koeputkihedelmöitykseen pääsyä syksyllä. (Koeputkihedelmöitys, eli ivf on inseminaatiota rankempi, mutta tuloksellisempi hoitomuoto. Ivf:ään pääsee toki myös yksityisellä, mutta se maksaa todella paljon.)

Lääkäri ei kuulosta olevan erityisen innoissaan lääkityksen hyödystä kohdallani, koska ovuloin spontaanisti. Oloni on tuskainen ajan kulumisesta ja odottelusta, joten päätän, että menen tässä kuussa yrittämään, ja kokeilen edelleen ilman lääkitystä. Kiertoni on epäsäännöllinen, joten käytän päivän laskien erilaisia mahdollisia ovulaatioajankohtia, kunnes olen hermoromahduksen partaalla stressistä ja ahdistuksesta. Myöhästyinkö?

Todennäköisin ovulaatiopäivä

Laitan iltaisin nukkumaan mennessä ovulaatiotestin vessanpöntön kannen päälle, jotta muistan tehdä sen heti aamulla. Uusi aamurutiinimme on koiralle käsittämätön. Yleensä se saa ruokaa heti kun herään, ja sitten lähdetään ulos, mutta nyt lukittaudun joka aamu vessaan turhautuneen eläimen tuhistaessa kuonollaan ovenraosta, ja tulen ulos vasta sitten, kun kännykän ajastin on kilahtanut. Sen jälkeen ravaan hermostuneena ympäri asuntoa kalenterin kanssa.

Apteekin testiä on vaikea tulkita. Viivojen pitäisi olla yhtä vahvat, ja ne kai melkein ovatkin. Teen sen, mistä klinikalla on varoitettu: yritän testata uudestaan toisella testillä. Digitaalinen testi on negatiivinen. Kehon tarkkailu alkaa ahdistaa. Alan pelätä hurjasti, että olen yhtäkkiä lakannut kokonaan ovuloimasta. Ehkä viimeinen munasoluni muuttui juuri rusinaksi, ja olen juuri nyt tällä sekunnilla tullut niin vanhaksi, että on myöhäistä. Mikään ajatus ei rauhoita minua, vaikka olen päättänyt sata kertaa suhtautua tähän kaikkeen järkevästi. En aikonut olla sellainen nainen, joka sekoaa hedelmöityshoidoista. Juuri nyt ei näytä kovin hyvältä.

Seuraavana yönä en nuku sekuntiakaan. Teen kaikki osaamani rentoutumisharjoitukset, mutta kahden aikaan aamuyöstä luovutan ja alan katsella sarjoja netistä. Viideltä aamulla ovulaatiotesti on edelleen negatiivinen. Lähden hyvin varhaiselle aamulenkille. Vietän loppupäivän ystävän ja hänen vauvansa kanssa ulkoillen. Juon vähän kuohuviiniä ja yhden siiderin juhlistaakseni hulluksi tulemistani. Olo on valvomisesta pöpperöinen.

Oikea ovulaatiopäivä

Digitaalinen testi on positiivinen seuraavana päivänä. Olen onnellinen ja tanssin koiran kanssa ympäri asuntoa. Nyt mennään! Nyt se onnistuu! Lasken minuutteja siihen, että klinikan puhelinlinja aukeaa, ja varaan heti ajan inseminaatioon iltapäivälle. Edelliset päivät tuntuvat pahalta unelta. Kuinka saatoin olla niin sekaisin? Eihän tässä olekaan mitään hätää.

Ennen toimenpidettä käyn siskon ja hänen vauvansa kanssa vaunulenkillä ja ahdistun yhtäkkiä valtavasti. Joka puolelta vyöryy vastaan vaunukansaa, ja minusta alkaa tuntua siltä, että en saa henkeä. Olen ainoa ihminen maailmassa, joka ei kävele kädet etukenossa vaunujen kahvassa, tuntuu, että menetän tasapainoni. Lopetan lenkin lyhyeen ja pakenen kotiin hengittämään. Hävettää. Inseminaatiopäivä ei selvästikään ole minulle hyvä päivä nähdä vauvallisia ihmisiä.

Ajattelen, että lapsettomuus on sellainen suru, joka asuu näkymättömässä kantorepussa selässäni. Usein se on niin kevyt, ettei sitä edes huomaa. Silloin elämä on ihan normaalia, ja on hauskaa nähdä lapsia ja lapsiperheitä ja viettää aikaa heidän kanssaan. Suru on kuitenkin myös arvaamaton, ja saattaa yhtäkkiä tuhatkertaistaa painonsa, puraista niskaan ja potkaista kylkeen niin, että ilmat lähtevät pihalle. Ehkä opin ajan kanssa vielä tuntemaan sen niin, että osaan varautua paremmin. Se olisi todennäköisesti ainakin lähipiirin mielestä ihan tervetullutta, sillä käytökseni on välillä varmasti aika sekopäistä heidän näkökulmastaan. Ja on se minunkin. Tahattoman lapsettomuuden vaikutus ihmissuhteisiin on minulle äärimmäisen hankala ja kipeä asia. Haluaisin ymmärtää paremmin sitä, miksi kaikesta on tullut niin vaikeaa.

Klinikalla lääkäri on tuttu ja mukava, ja toimenpide jälleen hintaansa lukuunottamatta kivuton. Lääkäri kertoo, että nyt käytettävä siittiöerä on laadultaan paras tähän mennessä. Hän ilmoittaa minulle luvun, joka kertoo elävien siittiöiden määrästä, mutta unohdan sen saman tien, kuten joka kerta ennenkin. Toimenpiteen aikana keskustelemme koiraroduista. Mietin, kuinkahan moni nainen on raskautuessaan keskustellut siitä, onko labradoodle jo nykyään rekisteröity rotu. Naurattaa. Puristan onnenkoruani ja toivon sen tuovan taikavoimia. Oikeasti en ole lainkaan taikauskonen, mutta tässä prosesissa korusta on tullut minulle tärkeä, kun asioiden etenemiseen ei voi vaikuttaa oikeasti juuri mitenkään. On ainakin jotain konkreettista, mistä pitää kiinni.

Käyn ruokakaupassa ja ostan greippejä (toinen taikauskoasia). Käyn kävelyllä, syön jäätelöä, katson televisiota, pitkästyn. Itken vähän, koska tarvitsisin halauksen. Olo on kauhean yksinäinen. Tunnen tajunnanräjäyttävää kateutta kaikkia niitä kohtaan, jotka voivat yrittää lasta yhdessä kumppaninsa kanssa omassa kodissaan ilmaiseksi niin usein kuin vain haluavat.

Päivät 3 ja 4 ovulaation jälkeen, juhannus

Olen koko ajan ärtynyt. Iltaisin olen niin kiukkuinen ja turhautunut, etten osaa tehdä muuta kuin mennä hyvin ajoissa nukkumaan, mikä ei ole minulle lainkaan tyypillistä. Ystävä tulee kylään juhannuksena, ja joudun tsemppaamaan, etten tiuskisi hänelle. Oikeasti olen todella kiitollinen seurasta, ja siitä, että on välillä muutakin ajateltavaa. Lisäksi olen kateellinen niistä muutamasta oluesta ja savukkeesta, jotka kaveri nauttii puistossa. Minä tyydyn vissyyn ja muistutan itseäni siitä, etteivät alkoholi tai nikotiini oikeasti ole mikään lääke stressin tai huonoon tuuleen. Hävettää taas. En oikeasti halua juoda enkä polttaa, enkä koskaan tekisi niin lapseni hyvinvoinnin kustannuksella. En kuitenkaan tunnu keksivän keinoa, jolla rauhoittaisin kimpoilevan mieleni, enkä oikeastaan edes ymmärrä itsekään, miksi olen niin kireä. Aamuisin herään aivan liian aikaisin miettimään mitä teen, jos tämä ei taaskaan onnistu. Minusta tuntuu vahvasti, että en ole raskaana, ja että se johtuu siitä, että teen tämän jotenkin väärin. Että minussa on jotain vikaa, enkä vain osaa tulla raskaaksi.

Päivä 7

On kuuma. Istun koko päivän netissä lukien brittiläisiä sivustoja itsellisestä äitiydestä. Löydän podcasteja aiheesta, ja kuuntelen niitä ulkoillessani koiran kanssa. Yhtäkkiä kello on seitsemän illalla, ja huomaan, etten ole koko päivänä tehnyt mitään muuta kuin tätä. Päivät tuntuvat pitkiltä ja tahmeilta. Mielikuvitusvauva on koko ajan mukanani mitä tahansa teenkin. Onnenkoru katkeaa, joudun tekemään siihen solmun.

Tajuan, että lähipiirissäni monet niistä, jotka ovat kertoneet lapsen saamisen olleen hankalaa, eivät kuitenkaan edes tiedä mikä on kierron päivä 1 tai miten ja koska ovulaatiotesti tehdään. Hoidoista heillä ei ole tietoa, eikä kokemusta. Minä koitan olla urhea, koska en ole vieläkään mielestäni "oikeissa hoidoissa", kun niihin ei liity lääkkeitä, piikkejä ja fyysistä tuskaa, mutta pitää kai pikku hiljaa tajuta, että kyllä nämäkin ihan niitä oikeita hoitoja ovat, ja käyn niitä nyt mitä suurimmassa määrin läpi. Päässäni kaikuvat kaverin kauan sitten töksäyttämät sanat: "Sä et voi koskaan tietää oikeasta lapsettomuudesta mitään". Hän oli itse yrittänyt lasta kumppaninsa kanssa luomuna siinä vaiheessa muutaman kuukauden, eikä niitäkään ihan kunnolla. Ostan itselleni kukkia.

Koitan muistaa, että olen myös onnekas, sillä minulla ei ole todettu varsinaista hedelmättömyyttä. Se, mitä ns. hedelmällisyystutkimuksissa voidaan nähdä, on ultraäänessä todettava munasolujen määrä ja verikokeesta määritettävä anti-Müller -hormonin taso. Kumpikin antaa viitettä munasolureservistä, eli siitä, onko soluja vielä jäljellä vai ei. Minulla kumpikin oli kunnossa. Solujen laadusta nämä tutkimukset eivät kuitenkaan kerro mitään, ja minun ikäiselläni munasoluista suurin osa on väistämättä pilalla. Olisinpa uskaltanut lopettaa kumppanin etsimisen jo viisi vuotta sitten ja ryhtynyt toimeen.

Päivät 8-10

Päätän alkaa käydä aamuisin uimassa. Olen liikkeellä niin aikaisin, että saan istua rauhassa tyhjällä rannalla ja kuunnella aaltoja. Vesi tuntuu hyvältä ja mieli rauhoittuu. Uidessa uskallan hetken miettiä, että ehkä vatsassani uiskentelee mukana pieni tyyppi. Olo on paljon parempi, rauhallinen.

Yhtenä päivänä hukkaan onnenkoruni hiekalle, ja huomaan asian vasta kotona. Poljen henki kurkussa takaisin, ja onnistun ihanien rantamummojen avustamana löytämään korun. Alastomien mummojen rinki antaa spontaanit aplodit korun löydyttyä. Varjelen korua kuin ainoaa lastani, koska se on konkreettisinta, mitä minulla lapsestani on.

10. päivänä osallistun opiskeluporukan tapaamiseen ja kehittelen etukäteen mielessäni selityksiä alkoholittomuuteeni, mutta se ei onneksi kiinnostakaan ketään. Huomaan, että on hyvin vaikeaa kertoa muille, mitä minulle kuuluu, koska elämääni ei tällä hetkellä oikeastaan kuulu ihan hirveästi mitään muuta kuin hoitoja ja toivetta lapsesta, enkä halua kertoa näin henkilökohtaisesta aiheesta tälle porukalle. Totuus on kuitenkin se, että kaikki muu elämässäni tulevasta asuinpaikkakunnasta ja työpaikasta lähtien riippuu siitä, tulenko raskaaksi vai en. Huokaisen helpotuksesta, kun ilta sujuu kuitenkin hyvin. Puuhakkuus ja ihmisten tapaaminen on hyvästä, silloin ajatuksilla ei ole tilaa kiertää kehää.

Muistan, että edellisessä kierrossa rinnat olivat tässä kohtaa hyvin arat. Nyt ei tunnu mitään.

Päivä 12

Päivän 11 iltana onnittelen itseäni mielessäni siitä, kuinka fiksu tällä kerralla olenkaan. En aio tehdä yhtään ainoaa varhaisraskaustestiä, enkä testaa muutenkaan ennen kuin kuukautiset ovat selvästi myöhässä. Edelliset yritykset ovat opettaneet, että testaaminen - varsinkin liian aikaisin - on paras tapa saada itsensä hulluuden partaalle ja pitkittää mahdollista pahaa mieltä päiväkausilla.

Päivän 12 aamuna avaan silmäni kello 5.45, kävelen kuin zombie vessaan ja teen raskaustestin ennen kuin olen edes kunnolla herännyt. En tee puoliunissani edes sitä herkempää varhaisraskaustestiä, vaan ihan tavallisen, ja sen tulos on negatiivinen.

Olen täynnä raivoa, ja jaksaisin juosta metsässä loputtomiin itsesäälimusiikki korvanapeissa huutaen, mutta lopulta on käännyttävä kotiin, ettei koiravanhus saa lämpöhalvausta. Itken. Tiedän, että testasin liian aikaisin, mutta jotenkin tuntuu, että testissä olisi pitänyt näkyä edes haalea viiva, jos jotain olisi tapahtumassa. Tiedän, ettei ajatus ole järkevä, mutta en pääse siitä eroon. Minulla on ollut koko ajan vahva intuitio, etten ole raskaana, mutta se ei ole tietenkään estänyt toivomasta, että olisin sittenkin.

Tekstailen hoidot kokeneen ystävän kanssa, ja hän neuvoo odottamaan pari päivää ja testaamaan uudestaan. Tiedän, että hän on oikeassa. Puhumme siitä, että hoidoissa raskainta on henkinen puoli. "Ihmiset ei oikeesti voi tajuta, miten raskasta hoidoissa käyminen on", hän kirjoittaa.  "Mä olen nyt jo ihan poikki, enkä oo vielä edes millään lääkkeillä", tekstaan takaisin.

Pelottaa ihan tolkuttomasti, että hoitojen vihonviimeinen lopputulos tulee olemaan vain kasa negatiivisia raskaustestejä. Pelottaa, että koeputkihedelmöityksen yhteydessä huomataan, ettei kunnollisia munasoluja enää ole jäljellä. Mitä teen loppuelämälläni, jos olen ikuisesti perheetön? Miksi toiset saavat lapsia tuosta vain, ja minun pitää kestää tämä? Miksi minun pitää kestää tämä ilman puolisoa? Kuka tästä vastaa, ja kenelle voi valittaa? En tilannut tätä.

Lupaan: huomenna en testaa. Ja juuri nyt kun kirjoitan tätä, vatsassa tuntuu siltä, että kuukautiset alkavat pian.

Päivä 13

Se siitä lupauksesta sitten. Testaan tänäänkin. Tietenkin. Tässä kuvassa on se, mikä jää käteen kolmannesta yrityksestä:

Nämä 13 päivää ovat tuntuneet kolmelta kuukaudelta. Tämä oli nyt tässä. Tämä oli melko varmasti nyt viimeinen inseminaatioyritykseni, ei tässä ole enää mitään järkeä.

Itken aamulenkillä metsässä. Metsässä on jotenkin hyvä itkeä. Kotiin tultuani tajuan, että minulla oli napit korvissa, mutta unohdin laittaa musiikin päälle. Menen takaisin nukkumaan ja ajattelen aloittaa päivän alusta vähän myöhemmin. Tekstailen muutaman hengessä mukana olevan kaverin kanssa. Saan tukea ja virtuaalihalauksia, ja se on todella tärkeää. Syön naapurin kanssa lounasta takapihalla, ja saan hetkeksi ajatukseni muualle. Olo on loputtoman ankea. Ostan kaupasta karkkia ja siiderin. Yksi ystävä lupaa onneksi tulla illalla kylään.

Pyydän mielessäni anteeksi solujen lahjoittajalta. Kiitos, että annoit solusi käyttööni, anteeksi, etten onnistunut tekemään niistä lasta. Toivottavasti joku toinen onnistuu.

En ole missään tapauksessa sitä mieltä, että nainen ja hänen kehonsa ovat olemassa ainoastaan lasten synnyttämistä varten, mutta alan ensimmäistä kertaa elämässäni tuntea jonkinlaista epämääräistä ahdistusta siitä, ettei kroppani ole riittävän hyvä. Tunne on aivan uusi, enkä saa siitä oikein kunnolla kiinni. Ärsyttää mielettömästi, kun huomaan pohtivani, mikä minun kehoni funktio on, jos se ei tuotakaan lasta. 

Kuka minä oikein olen? En ole oikeasti tämä ihminen.

Pohdin katumista. Kadunko, jos en kuitenkin vielä yritä yhtä inseminaatiota lääkkeiden tuella? Tässä prosessissa joutuu tekemään hurjia ja mitä todennäköisimmin lopullisia päätöksiä vailla tietoa niiden seurauksista, ja olisi hyvä, jos pystyisi sitten elämään niiden kanssa. Ja entäpä jos minulla ei enää olekaan kelvollisia munasoluja, voinko antaa itselleni koskaan anteeksi, etten aloittanut yrittämistä aikaisemmin? Nyt jo kadun sitä, että olen tuhlannut kolme tonnia kolmeen inseminaatioon, kun olisin voinut sillä rahalla saada ehkä jo koeputkihedelmöityksenkin. Ehkä voin kuitenkin antaa sentään tämän itselleni anteeksi, koska lääkäri suositteli hoitomuodoksi alkuun inseminaatiota, ja mitäpä minä siihen maallikkona sanomaan.

Näiden kahdeksan tuskaisen pohdintavuoden aikana päätin useammankin kerran, etten voi ryhtyä tähän yksin. Miksi? Tottakai voin! Kun viime syksynä lopulta lakkasin pohtimasta ja ryhdyin toimeen, asia oli siitä hetkestä lähtien päivänselvä. Jos voisin neuvoa itseäni muutaman vuoden taakse, käskisin mennä kokeilemaan inseminaatiota ihan vain siksi, että pääsisin ulos pääni sisäisestä spekulaatioviidakosta. Ikäiseni todennäköisyys tulla raskaaksi lääkkeettömästä kertainssistä on sen verran pieni, että kokeilu olisi ollut siinäkin mielessä melko riskitön.

Nyt ollaan kuitenkin tässä. Syksyllä pääsen toivottavasti ivf:ään Husiin. Jospa saisin kuitenkin vielä joskus pikkuiseni syliin. Ja kunpa eteen ei tulisi sitä päivää, jolloin on luovutettava lopullisesti. En tiedä, miten elämäni sen jälkeen rakennan.

Iltapäivällä löydän pihalta tämän. Sen on pakko tarkoittaa jotain, onhan?