Itsellinen äitiys: Entä jos puolison puuttuminen surettaa?

Toinen itsellinen odottaja sanoi minulle jotain tärkeää, joka jäi mietityttämään. Hän totesi, että joskus tuntuu siltä, ettei itsellinen äiti tai odottaja saisi olla surullinen siitä, ettei hänellä ole puolisoa. Että pitäisi ikään kuin olla reippaana sellaisessa "Ja tässähän ei mitään miehiä tarvita!" -moodissa koko ajan. En ollut ajatellut koko asiaa tuolta kannalta, mutta tämä on mielestäni ihan kauhean tärkeä pointti. 

Onko se siis vertaisporukoissa jopa vähän tabu, jos itsellinen äiti tai odottaja tuntee surua siitä, ettei normatiivisesti perheytyminen onnistunut? Tunteekohan moni salaa syyllisyyttä surustaan, ja pelkää välittävänsä lapselleen sellaisen tunteen, että oma perhe on jotenkin vaillinainen tai siinä on jotain vikaa?

Minulla ei oikeastaan ole tähän mitään kovin viisasta sanottavaa, mutta mielestäni tästä olisi tärkeää puhua. Omalta osaltani voin sanoa, etten enää (tai ainakaan juuri tällä hetkellä) sure puolison puuttumista, mutta uskon, että siihen on vaikuttanut muutamakin asia:

- Minulla ei koskaan ole ollut erityisen hyvää parisuhdetta.

- Olen ollut sinkkuna todella pitkään.

- Työstin tätä asiaa ennen hoitojen aloittamista suunnilleen kahdeksan vuotta.

- Kävin tarpeeksi paljon tarpeeksi hirveillä treffeillä.

- Olen saanut ihanaa vertais- ja ammattitukea.

Mietityttää, jättääkö moni itsellinen lähtemättä hoitoihin siksi, että ei koe ratkaisseensa surua puolison puuttumisesta riittävän hyvin. En minäkään vielä ollut sitä ensimmäiseen inseminaatiooni mennessäni ratkaissut. Hoitojen aloittaminen oli minulle oikeastaan välttämätöntä, jotta pystyin alkaa vihdoin hahmottamaan omaa perhettäni sen näköisenä, kuin miltä se nyt kaikessa hienoudessaan näyttää. Se, ettei meidän perheessämme ole isää, tulee tietenkin monella tavalla käsittelyyn jatkossa. Ja minäkin haluan pitää huolta siitä, ettei meidän perheemme lähtötarina ole lapsen näkökulmasta surullinen vaan iloinen ja upea. Niin kuin se onkin.

Surullisia vuosia on takana paljon. Onneksi uskalsin sitten surun rinnalla lopulta ryhtyä toimimaan. Mutta pitäisiköhän tästä puhua enemmän? On aika hurjaa, jos itselliset jäävät tämän surun kanssa yksin vain siksi, että aihe on vähän tabu.