Olen pitkään seurannut brittiläistä sooloäiti Meliä ja hänen The Stork and I-juttujaan instagramissa ja podcastissa. Mel on ymmärtääkseni jonkin tyyppinen life coach, ja pitää naisille kursseja esimerkiksi siitä, miten omat aivonsa voi uudelleenohjelmoida silloin, kun tuntuu ettei millään pääse yli puolisottomuudesta, vaikka haluaisi perheen. Olen huomannut jälkeenpäin, että jotkut Melin sanomat asiat ovat todella jääneet resonoimaan tajuntaani, ja auttaneet minua eteenpäin. Esimerkiksi ihan kaikessa yksinkertaisuudessaan oli mieletöntä lopulta tajuta oikeasti se, että lapsen saaminen puolison kanssa ei todellakaan tarkoita automaattisesti sitä, että kaikki on onnellista ja hyvin. Ja että kun omaan onnellisuuteen tarvittavat asiat pilkkoo aivan pieniksi partikkeleiksi, voi huomata, ettei ainoa tie onneen ole parisuhde. Monia haluamiaan ja tarvitsemiaan asioita voi saada elämässä myös muilla tavoin ja muilta ihmisiltä kuin parisuhdekumppanilta.
Kun mietin sitä, ettei minulla ole tässä miestä nyt, päällimäinen tunne on helpotus. En kaipaa tähän mielikuvitusmiehen lisäksi myöskään yksisarvista tai muita satuolentoja tielleni pyörimään, on niin paljon tekemistä, valmistautumista ja ajateltavaa. En enää koskaan luo mielessäni mielikuvaa jostain ihanasta miekkosesta, vaan olen ainoastaan helpottunut siitä, ettei tässä ole nyt väärää ja minulle sopimatonta ihmistä rinnalla. Se vasta olisikin rankkaa. Parisuhde ja perhe ovat tehneet kivuliaan, mutta lopulta kaikkia osapuolia helpottavan pesäeron päässäni. En pysty edes kuvittelemaan, että saisin tämän lapsen jonkun toisen ihmisen kanssa.
Mikään tästä ei tietenkään missään tapauksessa tarkoita sitä, ettei romanttisen kumppanin poissaolo omasta elämästä saisi surettaa. Olen aivan allerginen kaikenlaiselle toksiselle positiivisuudelle, ja minä jos kuka olen surrut puolisottomuutta itsekin perusteellisesti. Olen ollut tilanteestani jossain vaiheessa niin ahdistunut ja masentunut, että se on aiheuttanut jopa työkyvyttömyyttä. Ulkopuolisuus, yksinäisyys, mihinkään kuulumattomuuden ja merkityksettömyyden tunteet ovat jotain niin kauheaa, että en toivo sellaisia koskaan kenellekään. Totaalisen parisuhdenormatiivisessa maailmassa, ja ehkä vielä suomalaisessa kulttuurissa jollain erityisellä tavalla, joutuu tekemään kovasti töitä rakentaakseen elämästään onnellisen, kun ei kuulu kenenkään ydinperheeseen. Se ei ole aina helppoa eikä kivaa, enkä ole itsekään lähelläkään tämän työstön loppupistettä, joskin happi kulkee jo ja onnellisia hetkiä on paljonkin.
On muuten myös täysin ok päättää, että oma perhe voi muodostua ainoastaan parisuhteen kautta, ja todeta, ettei halua muunlaisia ratkaisuja. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että vaikka tämä päätös voi ulkoisesti näyttää hyvin passiiviselta ("vuodet vain vierivät, en löytänyt ketään"), se on kuitenkin ainakin naiselta aivan yhtä aktiivinen päätös, kuin päätös lähteä rakentamaan perhettään jollain toisella tavalla. Vaihtoehtoja nimittäin on. Lapsen saamista ei tietenkään valitettavasti kukaan voi kenellekään koskaan missään olosuhteissa luvata yrittämisen tavasta ja perhemuodosta riippumatta.
Tästä kaikesta tulikin mieleeni, että Vau.fi -applikaatio tervehti minua taas tänä aamuna näin:
Tällaisia parisuhdeoletuksia tulee eteen jatkuvasti ja joka paikassa. Pari vuotta sitten tällaiset itkettivät ja saivat oman olon tuntumaan todella yksinäiseltä ja epäonnistuneelta. Nykyään nämä herättävät minussa lähinnä huvittuneisuuden sekaista sääliä: Onpa ikävää, kuinka monella ei ole ollut mahdollisuutta ymmärtää, ettei tuo ole ainoa tapa perheytyä. Tuon kuplan sisällä on paitsi paljon onnellisia ihmisiä, myös paljon ihmisiä, joita ahdistaa, ja joille jokin muu tapa elää voisi sopia paljon paremmin. Voimia sinne! Tälläkin puolella voi olla aika mukavaa!
Vielä vähän yleiskuulumisia loppuun:
Kävin eilen hyvästelemässä ihmisiä työpisteilläni, sillä olen loppuraskauden joko sairaus- tai äitiyslomalla, enkä palaa enää tämän jälkeen vanhoihin kuvioihin. Nyt on nimittäin käynyt niin, että olen tehnyt valtavan raskaan ja ison päätöksen, ja kaikki muuttuu vähän lisää: Olen ostanut asunnon pikkukaupungista, ja muutan aivan pian sinne. Jätän taakseni rakkaan Helsingin ja ystävät ja hyppään pää edellä totaalisen uuteen elämäntilanteeseen vauvan kanssa, vaikka ajoitus lisäelämänmuutoksille ei varmastikaan ole mitenkään paras mahdollinen. (Olen nähnyt painajaisia keskenmenosta ja siitä, että vauvaa ei koskaan tulekaan, ja minä olen täysin yksin jumissa pikkukaupungissa liian isossa kauniissa asunnossani, enkä pääse enää koskaan kotiin!)
Muuttopäätös syntyi keväällä kyllästyttyäni lopullisesti pääkaupunkiseudun asumisen kustannuksiin. Oli tehtävä ihan mahdoton valinta, ja päädyin nyt sitten tähän. Olen aika varma, että näistä vaihtoehdoista tämä oli paras mahdollinen, koska en halua elää kädestä suuhun koko loppuelämääni, eikä se olisi lastanikaan kohtaa oikein. Jos taloudessani olisi kaksi työssäkäyvää ihmistä, en olisi joutunut lähtemään. En kykene sanomaan tästä aiheesta mitään painokelpoista. Olen aikaisemminkin raivonnut blogissa siitä, miten epäreilussa asemassa yksin elävät ovat taloudellisesti, joten ehkäpä jätän aiheen tällä kertaa tähän. Helsinki hinnoitteli itsensä ulos elämästäni, ja nyt on sopeuduttava aivan toisenlaiseen elämään aivan jossain muualla. Rehellisesti sanottuna pelottaa ja ahdistaa aivan hemmetisti, ja on ollut aika paljon epäreiluuden tunteitakin asiaan liittyen. Lähdettyäni pikkukaupungista parikymppisenä en ole nimittäin kaivannut sekuntiakaan takaisin sellaiseen maailmaan. Kulttuurishokkia on siis luvassa roppakaupalla.
Mutta kyllähän tästäkin selvitään! Kahdeksan vuoden päästä teen jo varmasti tästäkin aiheesta ällöpositiivisen päivityksen ja kerron, kuinka Takapajula olikin maailman paras kylä ja muutto sinne oli hienointa, mitä minulle on ikinä tapahtunut. Mikään ei minun kohdallani mennyt ihan niin kuin piti, mutta elämä ei ole mikään kilpailu, jossa normatiivisin voittaa. Sillä mennään, mitä on, ja hyvä tästä vielä tulee!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti