Olen vähän tolaltani. En ole edes synnyttänyt tätä lasta vielä, ja minulla on yhä enenevässä määrin sellainen olo, että teen kaiken väärin. Olo on sitä vahvempi, mitä enemmän olen tekemisissä neuvolan ja perhevalmennusten kanssa. En ymmärrä, mikä on vialla. Tulin juuri kesken pois neuvolan fysioterapiaetävalmennuksesta, se oli aivan liikaa eilisen synnytysvalmennuksen päälle. Ahdistaa.
Pitäisi miettiä tauotta alapäänsä lihaksia ja jumpata niitä ikuisesti joka päivä koko loppuelämänsä, pitäisi jaksaa ja osata liikkua juuri oikealla tavalla ja oikea määrä ja muistaa jo miettiä lapsenkin tulevaa liikkumista (vähintään kolme tuntia päivässä), koska vanhempihan siitä on vastuussa. Synnytykseen pitää suhtautua rennosti, mutta ei missään tapauksessa liian rennosti, on opiskeltava ainakin muutama kirja ja erilaisia rentoutumistekniikoita ja panostettava siihen, että osaa aktiivisesti löytää armollisen ja hyväksyvän asenteen omaa kehoaan kohtaan vaikka sitten hampaat irvessä. Imetyksestä ei saa ajatella, että se lähtee sujumaan jos on sujuakseen, sillä silloin on jo valmiiksi antanut periksi. Ja tietenkään mistään ei lähtökohtaisesti tule mitään ilman puolisoa.
Jumppaa, supista, purista, heruta, hiero, venytä, tissitä, soseuta, kiintymyssuhteile, lue, laula, nesteytä, ravitse, leiki, sosiaalista, rentoudu, palaudu, älä stressaa, optimoi, tehosta, järjestä, ole läsnä ja hetkessä, juuri nyt, juuri tässä, hengitä!
Mitä tämä kaikki on? Eikö nyt saisi olla onnellinen? Eikö saisi olla vain?
Tekee mieli kirkua: Jättääkää minut rauhaan! Jostain syystä se tunnelma, jota otan systeemistä vastaan on täysin ristiriidassa oman oloni kanssa. Minä olen hilpeä, iloinen ja hyvinvoiva, täynnä iloa, luottamusta ja odotusta tulevasta. Ja sitten tietenkin vähän jännittynyt ja peloissani ja mieli erityisen herkkänä. Ja koko ajan joku on kertomassa, että pieleen menee.
Hei ihan oikeasti: Tämän ei todellakaan ole pakko olla tällaista!
 |
| Pitäkää tunkkinne. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti