Ensin saadaan lapsi ja sitten hylätään kaverit?

Kun olen kertonut ystäville, että minua surettaa ja pelottaa muuttaa pois kotoani kaupunkiin, jossa en tunne juuri ketään, moni on halunnut sanoa jotain piristävää ja kannustavaa. Sellaisiahan me ihmiset olemme: Haluamme toiselle hyvän mielen, yritämme sanoa jotain positiivista, ja -niin sympaattista kuin se onkin- pieleenhän se sitten yleensä menee. Olen siis saanut nyt kuulla muutaman kerran liikaa, ettei sillä ole enää mitään väliä, missä asun, koska nyt minä saan lapsen. Että nyt voin muuttaa ihan mihin tahansa tyhjiöön, koska tyhjiöön sitä kuitenkin vauvan myötä joutuu.

Suomessahan on todellakin jostain syystä tapana, että juuri niissä elämän käännekohdissa, kun tarvitsisimme enemmän yhteisön tukea kuin koskaan, me vetäydymme yhteisöstä ja käperrymme kotiin. Lisäksi vanhemmiksi sosiaalistuessamme ryhdymme suorittamaan uraa, lapsenhoitoa ja harrasteita hampaat irvessä ja puuskutamme sitten itku kurkussa mantraa ruuhkavuosista, jotka vievät ihmisestä kaikki mehut. Jos vapaa-aikaa jää, silloin suoritetaan lepäämistä ydinperheen kesken. Monilla muut sosiaaliset suhteet jäävät heikolle ylläpidolle, tauolle tai joskus lopullisestikin kokonaan pois omasta elämästä perhe-elämän astuessa kuvioihin.

Arvailen, että useimmissa kulttuureissa toimitaan täysin päinvastoin kuin meillä: Yhteisö tulee suurieleisesti tueksi ja avuksi lapsen saapuessa, ja perhe nähdään muutenkin laajempana kokonaisuutena kuin vain oma puoliso ja lapset. Läheisiä suhteita arvostetaan ja niille annetaan aikaa. Ihmiset ovat yhdessä, eikä mihinkään elämänvaiheeseen kuulu vetäytyminen ja eristäytyminen lähipiiristä. Meidän tapamme olla sosiaalisia perheissä ja niiden ympärillä tuskin on globaalisti edes kovin tavanomainen, eikä tämä kuvio oikein näytä sopivan meillekään: Suomalaiset ovat kauhean väsyneitä ja yksinäisiä perheiden sisälläkin. 

Ja nyt sitten minullekin viestitään, että minun tulisi hyvillä mielin poistaa läheiset ihmiset elämästäni, koska minusta tulee vanhempi. Pohdin, että jos nyt siis ei ole enää mitään väliä sillä, missä minä asun, tarkoittaako se sosiaalisessa mielessä, että 

a) vanhemmaksi tulemiseen kuuluu yleensäkin se, ettei ihminen tarvitse tai voi ylläpitää enää ydinperheen ulkopuolisia ihmissuhteita

vai 

b) nimenomaan puolisottoman ihmisen ihmissuhteet ovat erityisesti sellaisia, että ne voi elämäntilanteen muuttuessa heittää huoletta romukoppaan?

Minä tarvitsen ihmisiä, enkä voi mitenkään pärjätä yksin. Ajatus ystävien poistamisesta omasta elämästäni vauvan tulon vuoksi on minulle aivan käsittämätön. Ymmärrän kyllä, että lapsen kanssa voi olla aivan poikki, mutta poikki oleminen täysin yksin on todella vaarallista. Luulen, että tässä on nyt vähintäänkin yksi hyvin keskeinen seikka, jota tsemppaajat eivät ymmärrä: Parisuhteessa eläjän elämä on monella tavoin aika erilaista kuin sinkun. 

Muistan kyllä, kuinka avoliitossa eläessäni minullekin riitti sosiaalisuuden tankkaamiseksi kuulumisten vaihto puolison kanssa työpäivän jälkeen. Arkista jutustelua ei silloin hahmottanut mitenkään erityisesti sosiaalisena toimintana, mutta sitähän se oli. Kotona oli joku, jonka kanssa jutella, ja sillä oli valtavasti väliä. Yksin elävä joutuu sen sijaan tekemään jatkuvasti töitä, ettei olisi aivan koko aikaa yksin. Ne kohtaamiset kavereiden kanssa, jotka saattavat olla parisuhde- tai ydinperhekontekstissa eläville hauska piristys arkeen, ovat yksin eläville ne keskeisimmät ja aivan välttämättömät ihmiskontaktit. Niitä ilman ei kertakaikkiaan voi olla, enkä myöskään näe yhtäkään syytä, miksi pitäisi, tai miksi sellainen olisi kenellekään hyväksi.

Kerronpa esimerkiksi viime viikostani, joka oli sosiaalisen kanssakäymisen suhteen ehkä hieman keskivertoa vilkkaampi. Tapasin yhtä ystävää ulkona keskiviikkona ja toista perjantaina. Yhteensä suoraa sosiaalista kanssakäymistä oli noin kuusi tuntia. 162 tuntia viime viikon 168 tunnista olin siis yksin ihan omassa seurassani. Sellainen on yksin elävälle ihan tavallista. Olen huomannut selvästi sen, että oma hyvinvointini on paljolti riippuvainen yksinolon määrästä. Mitä enemmän olen omien ajatusteni kanssa sitä huonompi fiilis. Jo parina päivänä viikossa kaverin kanssa hengailu on tosi tärkeä asia, ja muutamakin yksin vietetty viikko saa ihan huomaamatta ajatukset muuttumaan synkiksi ja olon apaattiseksi. 

On nimittäin niin, että kun yksin elävä ihminen on yksin, hän on ihan oikeasti yksin. Puoliso ei ole tulossa töistä tai harrastuksista kotiin tai toisessa huoneessa pelaamassa tietokonepeliä. Luulen, että tällaista yksin olemista on vaikeaa hahmottaa, jos on elänyt pitkään parisuhteessa. Tällainen yksinäisyys tai yksin oleminen sisältää esimerkiksi sellaisen asian, ettei ole välttämättä ketään, kenelle kertoa, mitä päivän mittaan on tapahtunut. Valtavan suuri osa vuorovaikutuksestammehan on todella arkista: Mitä söit lounaaksi, oliko hauska lenkki, miten työpalaveri meni? Tällaisia asioita yksin elävä ei yleensä juttele kenenkään kanssa. Monelle muullekin itseni lisäksi on varmasti myös tuttua omien elämäntapahtumien kalibrointi suhteessa toisten oletettuihin kiireisiin: Kun tapahtuu jotain ikävää tai hauskaa, onko asia tarpeeksi merkittävä, jotta kehtaa soittaa kaverille, kun haluaisi puhua siitä jonkun kanssa? Yleensä ei kehtaa, sitä vain suree tai iloitsee kulloisenkin jutun itsekseen.

Me tiedämme sen, mitä tarkoittaa oikeasti, kun arkea ei ole jakamassa kukaan. Millaista on herätä yksin ja mennä nukkumaan yksin, tehdä kaikki päätökset yksin ja kestää se, ettei ole kenellekään ykkösprioriteetti. Se ei ole välttämättä mikään tragedia, monille yksin eläminen on aivan hyvä vaihtoehto. Jokaiselle meistä puolisottomuus on kuitenkin iso yksinäisyyden riskitekijä, koska niin monet arkiset asiat on tapana toteuttaa kulttuurissamme ainoastaan ydinperheiden sisällä. Sinkulla ei ole varaa pistää oman elämäntilanteensa vuoksi ystävyyssuhteitaan jäähylle, koska niiden vaihtoehto on totaalinen yksinäisyys. Ja myös sinkku tarvitsee elämäänsä sellaisia ihmissuhteita, jotka ovat pitkäaikaisia ja syvällisiä. Ystäviä ei voi korvata edes tilapäisesti pelkillä kepeillä hiekkalaatikkotuttavuuksilla, kun kotona ei ole kumppania.

Mietin siis, että kuinkahan moni tsemppaajista olisi itse lähtenyt hyvillä mielin synnyttämään ja elämään yksin (ja tässä kohdassa "yksin" ei tarkoita sitä parisuhdeyksikköä, jossa he elävät, vaan oikeasti ilman toista aikuista) satojen kilometrien päähän kaikesta itselleen tärkeästä? Olisiko ollut samantekevää jättää kaikki mullistavassa elämänvaiheessa taakseen ja poistua paikalta vauvasymbioosiin vailla ketään tuttuja ihmisiä? Onko sinkkustereotypianenäni yliherkistynyt, vai haistaako joku muukin tässä jotain hieman eltaantunutta? Ei kai vain nyt vahingossa tulla ajatelleeksi niin, että ydinperhekontekstiton ihminen on sellainen liikkuva palikka, joka voidaan vaivatta sijoittaa mihin tahansa? Että hän ei ole kiinni kenessäkään eikä missään, sillä vain ydinperheihmiset ovat toisilleen oikeasti tärkeitä, ja näin ollen kenellekään ei ole väliä sillä, missä sinkku lopultakin elelee, ei edes hänelle itsellensä.

Tiedäpä häntä. Sen nyt kuitenkin tiedän,  että lapsen saamisen jälkeenkään minulle ei tule olemaan yhdentekevää, näenkö minulle tärkeitä ihmisiä enää esimerkiksi kerran tai kaksi vuodessa vaikkapa viikoittaisten tai kuukausittaisten tapaamisten sijaan. Jos voisin asua lähempänä, jokainen pienikin kyläily tai yhdessä tehty vaunulenkki olisi minulle kultaakin kalliimpi ja aivan keskeinen tekijä oman hyvinvointini kannalta. Jos voisin, en luopuisi koskaan mahdollisuudesta ottaa ystäviä niin paljon osaksi arkeani kuin vain ikinä mahdollista. Yksinhuoltajavanhempi ei nimittäin voi jäädä yksin kotiin, enkä kyllä suosittelisi kotiin poteroitumista kenellekään muullekaan.