Löysin jo odotusaikana ihanan vauvakirjan, joka sopii monenlaisille perheille. Hannamari Ruohosen kirjassa otetaan hienosti huomioon se, että on muunkinlaisia perheitä, kun niitä, joissa vanhemmuutta hoitavat biologinen äiti ja isä yhdessä. (Itse asiassa on muuten aivan älytöntä, kuinka suuri osa vauvakirjoista edelleen tekee sen oletuksen, että kaikkien perhe on täysin normatiivinen, kun pelkästään yh-perheitäkin taitaa olla Suomessa melkein neljäsosa kaikista.)
Olen aina pitänyt vauvakirjoja vähän imelinä, mutta kun alkoi näyttää siltä, että tulen kuin tulenkin yksin vanhemmaksi, eräs monille yksinhuoltajille tuttu morbidi ajatus sai minut lopulta päättämään, että jonkinlainen kirja on tehtävä. Se ajatus kuuluu näin: "Entä jos minulle tapahtuu jotain?" Lapsella on oikeus muistoihin omasta lapsuudestaan silloinkin, jos vanhempaa ei enää ole. Kuulostaa vähän kauhealta, ja näyttää vielä kauheammalta näin kirjoitettuna, mutta olen aika varma, etten ole ainoa itsellinen vanhempi tai yksinhuoltaja, joka on käynyt näitä ajatuksia päässään läpi. Lapsen pitää saada oma tarinansa kävi mitä kävi. Tuumasta toimeen siis.
Alkulehdille olen kirjoittanut vauvan syntymän tarinan. Että äiti toivoi sinua kovasti, ja koska mies, jota emme tunne, oli ystävällisesti lahjoittanut omia solujaan, sinä saatoit alkaa kasvaa äidin mahassa. Olen kirjannut ylös raskaudenaikaisia lempinimiä ja kirjoitellut millaista maailmassa oli silloin kun häntä vielä odotettiin. Teippasin sivulle loppuraskaudessa hänelle löytämäni neliapilan. Olen kansioinut kuvia tietokoneelle ja aion tilata printtejä ihanimmista ja hauskimmista ja liimata niitä kirjaan. Asiaan on siis vihkiydytty huolella, ja yritän askartelurajoitteineni tehdä kirjasta lapselle mahdollisimman kivan.
Kirjassa on kuitenkin yksi aukeama, jota olen tuijotellut hieman huolestuneena. Aukeamalla on iso puu, jossa on paljon lehtiä ja omenoita, ja se kuvaa vauvalle tärkeiden ihmisten joukkoa. Jokaiseen lehteen tai omenaan pitäisi kirjoittaa vauvalle tärkeän ihmisen nimi. Keksin helposti joitakin selvästi kirjaan kuuluvia: mummo, vaari ja ystävä, jonka epävirallisesti nimesin kummisedäksi. Lisäksi muutaman ystävän voisi hyvin lisätä vielä, mutta me asumme nyt eri puolilla maata, enkä tiedä, kuinka suuri rooli heillä voi edes teoriassa olla lapsen elämässä, jos jäämme jumiin tänne periferiaan.
Minun ydinperheeni, vauva, minä ja koira, on oikein hyvä ja hieno perheyksikkö, mutta muuten piirini ovat valitettavasti hirveän paljon pienemmät kuin toivoisin niiden olevan, ja nyt olen huolissani, että siirrän tämän yksinäisyyden tragedian lapselleni. Toivoisin, että ympärillämme olisi sellainen ihana tv-sarjoista tuttu laajennettu ystäväperhe, jossa kyläillään ja kokkaillaan yhdessä, ja arki-iltoina keräännytään television tai teekupin ääreen vaihtamaan kuulumisia. Siitä ollaan kyllä valitettavasti hyvin kaukana. Vietämme aikamme pääosin kahdestaan.
Vauva on onneksi loistava alibi lähteä tutustumaan uusiin ihmisiin. Kaikenlaisia lapsen ympärille rakennettuja ryhmiä löytyy pienessäkin kaupungissa jumpasta ja muskarista kokkikerhoon ja yh-ryhmään. Menen mukaan kaikkeen, mihin vain suinkin jaksan. (Täällä pikkukaupungissa on kuitenkin ilmeisesti niin, että on hankittava auto päästäkseen käytännössä yhtään mihinkään, mikä ärsyttää suunnattomasti!)
Tämän päivän sosiaalisen verkoston pohdinnat aktivoituivat alkujaan luettuani HS:stä Laura Tauriaisen esseen Huono ystävyydessä? (Essee on valitettavasti luettavissa vain tilaajille.) Tekstissä Tauriainen pohtii, miksi ystävyyksien säilyttäminen tai uusien ystävien saaminen on niin vaikeaa vanhemmaksi tulemisen jälkeen. Luin jutun mielenkiinnolla, koska olen pääasiassa joutunut havainnoimaan tätä ilmiötä sieltä aidan toiselta puolelta perheellistyvien ystävien kadotessa yksi toisensa jälkeen jonnekin. Nyt olenkin sitten yhtäkkiä itse aloitteleva yh-äiti, joka tekee hartiavoimin töitä laajentaakseen omaa sosiaalista piiriään uudessa kaupungissa.
Mahtaako ydinperheiden vanhemmilla olla tarvettakaan uusille ystäville? Päädymmekö me yh:t pyörimään vain keskenämme? Sekin kyllä sopii, rakentaisin mielelläni ympärillemme ystäväperheen ihmisistä, jotka kykenevät kurkottelemaan ydinperhekontekstin ulkopuolellekin.
Tauriaisen tekstissä haastateltu sosiaalipsykologi Vaula Helin kertoo, että yh-vanhemmat ja ensimmäisen lapsensa saaneet ovat halukkaita liittämään ystäviä osaksi perhettään, mutta parisuhteessa elävät ja useamman lapsen vanhemmat eivät niinkään. Ilmeisesti ensimmäisen lapsensa parisuhteessa saavatkin luopuvat tästä ystäväperheajatuksesta pian ja käpertyvät vain ydinperheen pariin. Yh:t sen sijaan jatkavat edelleen sitkeästi verkostojen hakemista tai ainakin toivomista, jos jaksaminen ei enää aktiiviseen verkostoitumiseen riitäkään. Yksinäisyys on nimittäin aivan pohjattoman uuvuttava tila, ja perheen pyörittäminen yksin on kokopäivätyö jo sekin.
Ydinperhepettymys on osaltani käsitelty, olen onnellinen tilanteestani. Kammoan silti viikonloppuja minäkin. Ja oikeastaan kaikkia niitä päiviä, kun kalenterissa ei ole mitään. Kulutan aikaa vaunulenkeillä, katselen tv-sarjoja ja soittelen ja viestin ystäville siellä kaukana. Useampana päivänä viikossa on joku kerho, neuvola tai muu vastaava meno, kodinhoitaja piipahtaa välillä hetkeksi, että pääsen suihkuun tai nukkumaan, tai saan siivottua. Tunnen olevani yksinäinen lähes koko ajan ja taistelen kaikilla voimillani muuttaakseni tilanteen.
Esseen lopuksi Tauriainen vapauttaa itsensä asiantuntijan avulla vähäisten ystävien syyllisyydestä: Vähäisestä verkostosta ei kannata olla pahoillaan, jos tuntee olevansa tilanteeseensa tyytyväinen. Uuden kumppanin ja lisälasten myötä kirjoittajan ystävät vain ovat jääneet ja elämä pyörii ydinperheen ympärillä. Kuulostaa ihan järkevältä: Jos joku toimii itselle, miksi kantaa siitä syyllisyyttä? Jos ympärilleen kaipaa ainoastaan oman ydinperheensä, olkoon sitten niin.
Ystävien katoaminen "perheenperustamisiässä" ei selvästikään kuitenkaan ole vain yksilökysymys, vaan syvällä kulttuurissamme. Meillä on tapana tyytyä hyvinkin pieniin sosiaalisiin kuvioihin suunnilleen kolmekymppisinä. Perheytyvät poteroituvat, perheettömät jäävät rannalle, ja tutkimuksissa suomalaiset raportoivat valtavasti yksinäisyyden kokemuksia. Miksi me emme osaa olla toistemme kanssa ydinperhekontekstin yli?
Yksinhuoltajuus ei kai ole se perhemuotojen mansikkakakku, mutta tavallaan koen olevani tässä asiassa onnekas: Minä en jää jumiin yksinäiseen ydinperhevankilaan, koska se ei ole minulle mahdollista. On pakko löytää sellainen verkosto, joka kannattelee, ja jossa saa itse olla osana kannattelemassa muita. Se voi olla pelastus jossain myöhemmässä vaiheessa elämää, kun ei ole rakentanut koko tukiverkostoaan yhden kortin varaan.
Pikkuinen, lupaan tehdä parhaani, että saadaan kirjoitettua sinun kirjasi lehtiin ja omenoihin mahdollisimman monta nimeä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti