Flashbackejä ja triggereitä

Työkaveri ottaa minua hihasta kiinni ja vetää minut käytävältä huoneeseeni. Hän huikkaa mukaan toisenkin työkaverin ja istuttaa meidät alas.

- Voi hemmetin hemmetti, mä olen taas raskaana! hän julistaa dramaattisesti epätoivoa äänessään. 

- Ei pitänyt vielä, vuoden päästä vasta, mutta näin tässä nyt kävi että pikkukakkonen on tulossa ensi keväänä. En perhana jaksaisi nyt ihan vielä sitä vauvarumbaa taas uudestaan!

Sydän hakkaa. Kädet hikoavat. Posket nykivät ja reisissä kihelmöi. Näkyyköhän ulospäin, että olen aivan vähällä purskahtaa itkuun? Seuraava asiakas on tulossa tunnin päästä, nyt ei saa hajota. Saan onniteltua. Lasken jalkapohjat lattiaan, maadoitan itseni työtuoliin, hengitän syvään, lasken  kymmeneen. Näkeekö minusta, että olen hajoamassa ihan juuri? Osaanko nyt olla? Etten vain pahoittaisi kenenkään mieltä. Etten nolaisi itseäni.

Jutellaan vaunuista. Tuli annettua juuri edelliset kiertoon, manaa työkaveri, uudet on hankittava. Minä osaan keskustella uskomattoman paljon lastenvaunuista, vaikkei minulla ole lasta. Se johtuu siitä, että olen käynyt lukemattoman määrän tällaisia keskusteluja viimeisten vuosien aikana. Kymmenen vuotta sitten olin kiinnostunut ja innoissani, halusin oppia vaunuista ja vauvoista, raskaudesta ja synnytyksestä, koska joskushan se kaikki olisi minullakin edessä. Nyt olen yksin jossain kohtaa epämääräistä hedelmöityshoitojonoa ja biologinen kelloni takoo ohimoitani aamusta iltaan joka ikinen päivä. En nuku, ja ahdistaa koko ajan. Bugaboot, sanon. Niitä kaikki nyt himoitsevat.

Parinkymmenen minuutin päästä työhuoneeni on edelleen vallattu. Pahoittelen ja poistun vessaan. Se on virhe, sillä purskahdan heti itkuun saatuani vessakopin oven kiinni. On rauhoituttava nopeasti, muuten punaiset laikut paistavat silmäkulmissa loppupäivän. Pakotan itseni lopettamaan ja varmistan ettei kukaan ole tulossa sisään. Huuhtelen kasvot kylmällä vedellä.

Monta vuotta myöhemmin istun kotona nukkuva vauva sylissä ja selaan Facebookia. Tuttavapariskunta ilmoittaa raskaudesta. Ovat käyneet valokuvaajalla ottamassa kauniit raskauskuvat, täynnä onnea ja iloista jännitystä kumpikin. Ikää on jo melkein neljäkymmentä ja vapaaehtoinen lapsettomuus oli vaihtunut lapsitoiveeksi nopeasti ja yllättäen. Raskaus alkoi kertayrittämällä.

Ja taas: Sydän hakkaa. Kädet hikoavat. Posket nykivät ja reisissä kihelmöi. Piilotan postauksen ja suljen läppärin. Kyyneleet valuvat valtoimenaan. Katson vauvaa ja lasken jalkapohjat tukevasti maahan. Hengitän syvään. Lasken kymmeneen. Vauva on tässä, kaikkihan kävi hyvin, ei enää tarvitse surra. En tiedä miksi reagoin näin, mutta kaikki tapahtuu sekunneissa ja täysin kontrolloimattomasti. Koko lapsettomuuden kipu täyttää taas kropan ja ahdistus hyökyy yli. Se on ohi nyt, toistelen itselleni, mutta keho ei kuuntele mieltä, ei usko vielä, että selvisin pinnalle. Että kaikki on nyt hyvin.