Minun lapsellani ei ole isää

Tiedän, että jotkut lahjasolulla lapsen saaneet puhuvat solun lahjoittaneesta ihmisestä lapselle nimellä isä tai äiti. Myös termit biologinen isä tai äiti ovat joillain käytössä. Oma mutuni on, että useimmilla on käytössä kuitenkin sana lahjoittaja tai luovuttaja. Niin myös minulla, ja kerron nyt miksi.

Meidän perheessämme tulee väistämättä käsittelyyn sellainen tosiasia, että lapsella ei ole isää. Minulla on velvollisuus kertoa lapselle tämän asian taustoista mahdollisimman avoimesti ja lapsella on oikeus kysyä ja tuntea asiaan liittyen mitä tahansa. Myös mahdolliset surun ja vihan tunteet ovat sallittuja. Pitkittäistutkimuksissa on kuitenkin todettu, että lahjasolulla alkunsa saaneet lapset voivat yhtä hyvin kuin muutkin lapset, kunhan heidän taustastaan puhutaan avoimesti ja rehellisesti. Lapset eivät keskimäärin ole kovinkaan kiinnostuneita lahjoittajasta eivätkä koe tätä vanhemmakseen. Mahdolliset geneettiset puolisisarukset kiinnostavat monia enemmän.

Vanhemmuus on sosiaalinen konstruktio, ei biologiaa. Siinä on kyse kiintymyssuhteesta, joka on täysin keskeinen ihmisen kehitykselle vauvasta hyvinvoivaksi aikuiseksi. Vanhempi on se, joka hoivaa, ruokkii ja on läsnä lasta varten hänen arjessaan. Se, josta omaan mieleen muodostuu turvan edustaja. Vaikka geenit ovatkin tärkeä ja kiinnostava asia, niillä on lopultakin hyvin vähän tekemistä vanhemmuuden kanssa. Solujen lahjoittaja ei ole lapsen vanhempi, eikä hänen tule kutsua itseään syntyneen lapsen isäksi tai äidiksi, ellei siitä ole erityisesti yhdessä sovittu lapsen ja hänen perheensä kanssa.

Ajattelen, että yksi ihmiselämän suurimmista mahdollisista traumoista on tulla oman vanhempansa hylkäämäksi. Jos lahjasolulapselle puhutaan poissaolevasta isästä tai äidistä, on vaara, että hänelle kehittyy jonkinlainen erikoinen pseudokiintymyssuhdetrauma tilanteessa, jossa sellaisen kehittyminen ei olisi ollenkaan välttämätöntä. Lapselle muodostuu kuva poissaolevasta tärkeästä ihmisestä, joka puuttuu hänen elämästään, ja hän saattaa alkaa kaivata tätä isää tai äitiä ja toivoa voivansa saada tämän elämäänsä. Kun usein lahjoittajasta tietenkin puhutaan vielä kiitolliseen ja ihannoivaan sävyyn, hän saattaa glorifioitua lapsen mielessä jonkinlaiseksi upeaksi myyttiseksi hahmoksi, joka ehkä joskus astuu hänen elämäänsä.

Olen aivan loputtoman kiitollinen sille ihmiselle, joka lahjoitti siittiönsä, jotta minun lapseni sai syntyä. Toivon joskus voivani tavata hänet, ja jos lapseni haluaa häntä etsiä, olen hänen tukenaan ja apunaan tarvittaessa. Olen kuitenkin päättänyt, että kun kerron lapselle hänen syntymänsä tarinaa, en tule sanomaan, että lahjoittaja oli hyvä, kiltti tai ihana ihminen, koska sitä minä en tiedä. Sanon mielummin näin: Hän on ollut mies, joka on halunnut auttaa. Hän on tehnyt hyvin ystävällisen teon, ja olen siitä hänelle todella kiitollinen. Onhan nimittäin myös aivan mahdollista, ettei lahjoittaja olekaan mukava mies, tai että hän ei edes halua tavata lastani. Miltähän lapsesta mahtaisi tuntua, jos hän on koko ikänsä kasvanut kuunnellen hehkutusta tästä upeasta tyypistä, joka ei sitten haluakaan edes tavata? Parempi pitäytyä faktoissa.

Tiedän, että asiasta on erilaisia mielipiteitä, mutta minä ajattelen näin: Jos puhuisin lapselle lahjoittajasta hänen isänään, valitsisin sen tien, joka on minulle helpoin, mutta en sitä, joka on lapselle paras. Arkipuheessa isä-sanan välttäminen voi vaatia vähän keskittymistä ennen kuin siihen tottuu. Ajattelen kuitenkin niin, että teen lapselle palveluksen, kun en luo perheeseemme mielikuvitushahmoa, jota ei oikeasti ole olemassakaan. Minun lapsellani ei ole isää, ja se tuntuu minusta välillä surulliselta, mutta se suru on minun suruni, eikä lapseni. Kun asia käsitellään rehellisesti ja avoimesti, lahjasolulapsi tulee voimaan hyvin ja kasvamaan onnellisena.

Instagramissa tanskalainen Emma kertoo donorchild-tilillään siitä, millaista on olla lahjasolulapsi.