torstai 24. tammikuuta 2019

Mitä opin tänään

Pankista on nyt suositeltu minulle useamman kerran perheenjäsenen hankkimista. Pidän ajatusta kannatettavana. Sitä ennen pitää kuitenkin fiksuuntua hieman. Jos sattuu olemaan vähän digihölmö kuten minä, saattaa nimittäin pitää ainoana tunnistautumisvälineenään mobiiliverkkopankkitunnuksia, vaikka omistaa vain yhden mobiililaitteen. Kun ainoa laite sitten hajoaa, elämä muuttuu hetkeksi kovin vaikeaksi.

"Kannattaa asentaa tunnuslukuohjelma myös jonkun perheenjäsenen puhelimeen" sanoi minulle jokainen niistä neljästä pankki-ihmisestä, jonka kanssa chattasin tai puhuin puhelimessa aiheesta. Kerroin viimeiselle heistä, että koirani saa kännykän vasta kun menee kouluun. Lupasivat lähettää tunnuslukulaitteen. Parempi sekin kuin ei mitään. Odotan jo innolla millaisia lomakuvia laitamme tunnuslukulaitteeni kanssa Facebookiin kesällä.


torstai 17. tammikuuta 2019

(Elämäntilanne)lapseton, mitä sanoisit, jos saisit kerrankin sanoa?

Jännittää! Minut kutsuttiin blogin kautta osallistumaan erääseen tilaisuuteen, jossa keskustellaan syntyvyyden laskusta. Tilaisuuteen on kutsuttu joukko erilaisia ja eri taustaisia asiantuntijoita ja maallikoita ja tarkoituksena on käsittääkseni tuoda esiin mahdollisimman monta näkökulmaa siihen, miksi ihmiset eivät saa tai tee lapsia samaan tahtiin kuin ennen. Olen pohdiskellut useamman päivän, kuka minä tässä kontekstissa olen.

Olen neljääkymppiä lähestyvä cis heteronainen, joka on tahattomasti parisuhteeton ja lapseton. (Olen ihan hirveän paljon kaikkea muutakin, mutta tässä viitekehyksessä olen tätä.) Näinkö esittelen itseni? Mahdanko osata sanoa jotain järjellistä tai hyödyllistä? Mitä sanoisin nyt, kun kerrankin saa sanoa? Olen nyt paikalla varmaankin niin sanottuna kokemusasiantuntijana, ja tällainen rooli on minulle aika vieras. En ole sellainen ihminen, josta tuntuisi mukavalta keskustella henkilökohtaisista asioistaan vieraassa ryhmässä, ja haluaisin sanoa jotain viisasta ja yleispätevää. Tähän mennessä olen keksinyt seuraavaa:

1. Toivoisin, että yhteiskunnallinen keskustelu lapsettomuudesta ja lapsettomista olisi empaattisempaa.
2. Toivoisin, että lapsettomuuden sijaan puhuttaisiin lapsettomuuksista.
3. Toivoisin, että termi "elämäntilannelapsettomuus" tai ihan mikä tahansa sen vastine yleistyisi käytössä.
4. Toivoisin, että lapsettomuuden syistä puhuttaessa muistettaisiin aina kaikki sukupuolet, eikä esimerkiksi syyllistettäisi asiasta ylenmäärin vain naisia.
5. Toivoisin, että myyttistä vanhemmuutta ja vanhemmuuden kaikkeen asiantuntijoittavaa sädekehää alettaisiin purkaa.
6. Toivoisin, että suuriin ikäluokkiin kuuluvat päättäjät muistaisivat, että me synnytysikäiset elämme nykyään aika toisenlaisessa maailmassa kuin he aikoinaan, eikä se ole välttämättä  meidän oma syymme.

Näin. Isoissa porukoissa ujostelevana ihmisenä taidankin lähettää tämän listan paikalle itseni sijaan.

Auttakaa! Mitä te sanoisitte, jos saisitte kerrankin sanoa? Voin mennä mokaamaan itseni teidänkin puolestanne.

sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Satunnaisia ajatuksia ja pari linkkiä

Katselen juuri Yleltä ohjelmaa nimeltään Vogue Williams: Haluan vauvan, en miestä. "Mitä jos oikeaa kumppania ei löydykään, ja biologinen kello vain tikittää?" Niin. Mitäpä sitten tosiaan? Henkilökohtaisesti ratkaisuni tähän pulmaan on tällä hetkellä se, että käyn noin joka toinen kuukausi väkisin nettitreffeillä ja muuten keskityn aivan muihin asioihin. Hetkittäin hyperventiloin: Aika on ihan oikeasti loppumassa.

Toisaalta olen niin kurkkuani myöten täynnä tätä koko yhteiskunnallista keskustelua ja median sekoilua aiheesta, etten enää edes tiedä mitä oikeasti itse haluan. Minusta tuntuu välillä siltä, että minut yritetään valjastaa väkisin synnytyskoneeksi. Juuri nyt nämä lisääntymistalkoohössötykset saavat minut lähinnä epäröimään haluani olla vanhempi. En halua tuolle myyttiselle ja ylevälle paremman kansalaisen palkintopallille sikiämällä. Iida Rauhalammi kirjoitti aiheesta taannoin todella taidokkaasti Kulttuuricocktailin kolumnissaan. Lämmin lukusuositus. Artikkelin voi kuunnella myös podcastina.

torstai 27. joulukuuta 2018

Uudeksi vuodeksi uusia sinkkukavereita!

Olen kirjoitellut aikuisen sinkun vertaisryhmän tarpeesta ja ollaan vaihdettu useammankin teistä kanssa ajatuksia aiheesta blogin kommenteissa. Erään lukijan kanssa vitsailimme aikamme Näkymättömät sinkut ry:stä, porukasta joka järjestäisi sinkkumiittejä, joihin kukaan ei koskaan uskaltaisi tulla paikalle. Ideasta innostuneena sovimme ihan oikean tapaamisen ja uskaltauduimme molemminpuolisesta jännityksestä huolimatta ujostelemaan teekupin äärelle kasvokkain. Jännitti vähintään yhtä paljon kuin sokkotreffeille mennessä, mutta meillä oli todella hauskaa ja sama aaltopituus löytyi heti yhteisten kokemusten vuoksi. Tajusin viimeistään nyt ihan oikeasti, kuinka paljon olen kaivannut samassa elämäntilanteessa olevia ihmisiä elämääni. Tajusin myös sen, etten koe enää kirjoittamisen kannalta täysin välttämättömäksi totaalista anonyymiyttä. Tästäpä siis syntyi sellainen ajatus, että mahtaisiko teitä olla siellä lisääkin.

Jos liikut Helsingissä päin ja haluat tutustua uusiin sinkkuihmisiin, laita minulle sähköpostia! Osoite on viuhti800@gmail.com . Mennään porukalla vaikka juomaan lisää teetä ja nauramaan parisuhdenormatiivisen maailman hassuuksille.

(Anteeksi, vihaan sanaa sinkku. Voidaan vaikka keksiä asialle parempi ilmaisu yhdessä.)

torstai 29. marraskuuta 2018

Muunlaisia lapsettomia: Mahtava juttu Hesarissa!

Oi mikä juttu Hesarissa tänään! Nyt kaipaisin vertaisryhmää, koska haluaisin palavasti keskustella tästä! Hihkun täällä nyt kuitenkin taas ihan yksikseni läppärille keittiön pöydän ääressä, koska en tiedä kenen kanssa tästä puhuisin.

Harmillisesti juttu on netissä luettavissa ainakin tällä hetkellä vain tilaajille. Se on tänään kuitenkin myös julkaistu paperilehden torstailiitteessä, joten ehkä teillä muillakin olisi mahdollisuus saada se käsiinne jostain. Jutun otsikko paperilehdessä on Lapsen aika ei koskaan tullut. Yritän sanoa jutusta nyt tässä jotain, mutta se voi olla hieman vaikeaa, koska lähes jokainen lukemani lause herättää äärettömän määrän ajatuksia, enkä jaksa innostuksissani nyt editoida itseäni järkeväksi.

Jutussa haastatellaan siis kahta naista, jotka ovat elämäntilannelapsettomia. Toinen heistä, 47-vuotias, sanoo: "On vapaaehtoisesti lapsettomat ja ne, jotka eivät biologisista syistä voi saada lapsia. Tämä ´välivaihe´, jossa itse olen, usein unohtuu. Se ärsyttää."

Aivan niin, tämä "välivaihehan" on nimeltään vaikkapa elämäntilannelapsettomuus. Se on tahatonta lapsettomuutta, joka johtuu elämäntilanteesta, esimerkiksi siitä, ettei ole kumppania, jonka kanssa tehdä lapsia. Elämäntilannelapsettomuus voi olla aivan yhtä kipeä asia kuin mikä tahansa muukin tahaton lapsettomuus. Sen sosiaaliset ja mielenterveydelliset seuraukset vaikuttavat myös olevan hyvinkin vastaavia. Ihmiset saattavat kokea musertavaa surua, yksin jäämistä, häpeää, epäonnistumisen tunteita ja joutua eristetyiksi tai eristäytyä itse.

Minun ajatukseni on, että myös elämäntilannelapsettomuus on tunnistettava ja tunnustettava, jotta ihmiset saavat mahdollisuuden työstää asiaa ja rakentaa elämäänsä surun ja kaipauksen kanssa ja sen ohi ja yli. Tahattomasti lapsettomia ei saa jakaa "oikealla" ja "väärällä" tavalla lapsettomiin.

Haluaisin lähettää kukkia jutussa esiintyville psykologeille, jotka kertovat, ettei niillä naisilla, joita he työssään tapaavat, ole kovinkaan usein vaikeuksia käsittää hedelmällisyytensä rajallisuutta. Psykologit huomauttavat, ettei naisten syyllistäminen ole oikea tapa puuttua laskevaan syntyvyyteen. He toivovat lisää hedelmällisyystietoutta myös miehille, koska kukaan ei ole tainnut muistaa kertoa heille tarpeeksi vakuuttavasti, että naiset eivät voi lykätä lapsen tekoa loputtomiin. Jutussa haastateltu nainen pohtii aiempia parisuhteitaan: "Olen myöhemmin järkeillyt itselleni, että olin näiden miesten kanssa heidän kypsyytensä kannalta väärään aikaan." Toinen nainen pohtii ymmärtävätkö vanhemmuustoiveisiin viisikymppisinä heräävät miehet, että heidän on toiveensa toteuttaakseen löydettävä siinä vaiheessa itselleen selkeästi itseään nuorempi kumppani.

Olen ollut jo pitkään aivan totaalisen tuskastunut siihen, että syntyvyydestä kirjoitettaessa mediassa nousevat esiin yleensä naisten itsekkyys ja heidän ongelmansa ymmärtää hedelmällisyytensä rajat. Aivan varmasti on niitäkin naisia, jotka eivät tajua ettei lapsia voi saada koska tahansa huvittaa, mutta minun on hyvin vaikeaa uskoa, että tämä olisi keskeinen syy syntyvyyden laskuun.

Voisin kirjoittaa tästä ehkä romaanin, mutta taidan nyt kuitenkin mennä lenkille. Luitteko juttua? Olisi ihanaa kuulla muidenkin ajatuksia tästä.

Edit: Jos et pääse lukemaan tuota alkuun linkkaamaani juttua, tämän pitäisi ainakin olla kaikille luettavissa. Jutussa viisikymppinen sinkkunainen kertoo siitä, kuinka yksin asuminen ja parisuhteettomuus saattavat tehdä yksinäiseksi.

maanantai 26. marraskuuta 2018

Nettideittailu ja kommunikaation vaikeudet

Mitä tässä teidän mielestänne lukee?

" 37-vuotias nainen etsii vapaata, koulutettua 35 - 45 -vuotiasta miestä Uudeltamaalta parisuhdetarkoituksessa."

Noin puolet nettideitin miehistä lukee sen näin:

"37-vuotias nainen etsii kihniöläistä 58-vuotiasta naimisissa olevaa automekaanikkoa anaaliseksiin."

Toinen hyvin yleinen lukutapa on

"37-vuotias prostituoitu etsii sokeri-isiä sponssaamaan ulkomaanmatkoja ja merkkilaukkuostoksia."

Jossain kohtaa viestin lähettämisen ja sen tulkinnan välillä tapahtuu mitä ilmeisimmin jokin häiriö. Onko blogin lukijoissa viestinnän ammattilaisia?


(Päivitys: Sillä välin kun kirjoitin tätä tekstiä, minuun oli ottanut deitissä yhteyttä nimimerkki K.yrpä, 53-vuotias mies Etelä-Savosta. Mahtavan luova nimimerkki.)

perjantai 23. marraskuuta 2018

Petivaatepohdintaa

Äiti ilmoitti haluavansa ostaa minulle joululahjaksi uudet pussilakanat. Myönnetään: kulutuskriittisyyteni menee joskus ehkä hieman yli, viitisentoista vuotta lienee riittävä ikä pussilakanoille, etenkin jos ne on jo korjattu useampaan kertaan. Sitten tulikin se hankalampi kysymys: "Pitäisikö ostaa yksi vai kaksi pussilakanasettiä?"

Olen tainnut omistaa elämässäni yhteensä kolme paria pussilakanoita ja olen saanut ne kaikki lahjaksi. Parisuhdestatuksestani riippumatta nuorena ihmisenä tuntui itsestään selvältä, että kun ostetaan, ostetaan heti pari. On sitten kivempi että on samanlaiset, kun vieressä kuitenkin jossain vaiheessa nukkuu joku toinenkin.

Mutta entäpä nyt? Jämäpussilakanoita löytyy satunnaisesti patjamajoittuvia kavereita varten jo ihan riittävästi, eikä minun sängyssäni nyt kyllä ihan oikeasti näytä ketään muuta nukkuvan kuin minä. Pitäisikö tässä vielä jotenkin varustautua varmuuden vuoksi mahdollista pariutumista varten?