perjantai 29. heinäkuuta 2022

Pelastakaa yksinhuoltajat!

Pelastusarmeijalla on menossa rahankeräys vähävaraisten yksinhuoltajien auttamiseksi. Kampanjan kuvitus on aika mieletön:

Yksinhuoltajapoloinen lapsineen haahuilee keskellä yötä rikkinäisellä sillalla kuohuvan kosken yllä ukkosmyrskyssä. Kuvaa on aika vaikeaa katsoa nauramatta. Noinko kauheaa todella on olla yksinhuoltaja?

Tästä voisi sanoa aika paljonkin, mutta sanon nyt vain sen, että tämä on juuri sitä, mitä yksinhuoltajat eivät tarvitse. Leimaavaa, alentavaa ja kauhistelevaa säälinsekaista sosiaalipornoa. Se, että yksinhuoltajat esitetään näin on yksi isoimpia yksinhuoltajuuteen liittyviä ongelmia. Opetelkaa näkemään meidät paremmin, pyydän. On tietenkin totta, että yhden vanhemman perheissä on todennäköisesti taloudellisesti tiukempaa kuin kahden, mutta voisiko siitä keskustella jotenkin asialliseen sävyyn?

Hyväntekeväisyystoimijoiden joukosta Pelastusarmeija ei tietenkään muutenkaan ole järkevin taho, jolle rahansa antaa, toimintaan liittyy erittäin ikäviä piirteitä.

Sitten ihan toinen juttu:

Netflixissä on Daniel Slossin Jigsaw- niminen stand up-setti, jossa hän puhuu jopa vähän Ted Talk -tyyliin parisuhdenormatiivisuudesta. Sloss on tosi kiukkuinen, mutta keikka on ihan virkistävää katsottavaa. Koomikon teesi on, että suurin osa parisuhteista on ihan kauheita, mutta meidät on kasvatettu siihen, että parisuhteettomuus on aina vaillinaisuutta, joten olemme mielummin missä tahansa suhteessa kuin yksin. 

Jotenkin resonoi sattuneesta syystä 😄



sunnuntai 24. heinäkuuta 2022

Itsellisyys ja yksinäisyys

Olen osallistunut instagramissa #solomothersummer -haasteeseen. Se on brittiläisen Mel Johnsonin (The Stork and I) hauska vuosittainen heinäkuun haaste, jossa itselliset äidit kertovat jotain itsestään kuun jokaisena päivänä. Tämän päivän tehtävänä on kertoa viikonlopuista itsellisenä äitinä. Viikonloppupohdinnan taustalla on kysymys siitä, onko vapaa-ajan vietto yhden vanhemman perheessä yksinäistä. Ovatko ydinperheet omissa porukoissaan, jääkö itsellinen vanhempi vaille aikuisseuraa vapaa-aikanaan?

Yksinäisyyshän on ihan yleisesti Suomessa tosi iso ongelma: Joka viides suomalainen kärsii yksinäisyydestä. Me olemme jotenkin tosi huonoja olemaan yhdessä. Meillä ei keräännytä iltaisin isommalla porukalla pubiin tai syömään, eikä useinkaan kyläillä erityisen spontaanisti. Hyvä keskiluokkainen elämä on sitä, että tehdään viikolla aika paljon töitä, ja sitten ollaan viikonloppuna väsyneitä, eikä jakseta tehdä mitään erityisjärjestelyjä, jotta voitaisiin tavata myös perheen ulkopuolisia. Viikonloppu kuluu kotona ydinperheen kanssa toipuessa ja kerätessä voimia seuraavaan viikkoon. Lisäksi on ohjelmoituja harrastuksia, jotka takaavat sen, ettei hengailuaikaa ole, ja ystävien tapaaminen vaatii kalenterin kanssa aikatauluttamista kuukausia etukäteen.

Monelle ydinperhemeiningeissä elävälle tällainen elämä voi olla ihan hyvää, mutta moni myös tuntee olonsa yksinäiseksi ja kuormittuneeksi. Suoritteet tulevat suoritettua, ja oma perhe täyttää ehkä ison osan sosiaalisuuden tarpeesta, mutta silti tuntuu yksinäiseltä ja tyhjältä, kun yhteisö puuttuu. 

Perheettömänä tällaisessa kulttuurissa eläminen voikin sitten olla pahimmillaan jo todella tuhoisaa. Kun kulttuurissa pääosa sosiaalisuuden tarpeesta on tapana tyydyttää oman ydinperheen parissa, lapseton ja parisuhteeton saattaa jäädä aika lohduttomalla tavalla yksin. Yksin elävien yksinäisyyden kokemuksissa on tietenkin paljon variaatiota, mutta karkeana keskimääräistyksenä perheettömyys on iso yksinäisyyden riskitekijä. Tätä samaa yksinäisyyspohdintaa luen myös tässä  itsellisten haasteen viikonlopputeemassa. Jos kaikki ovat vain puolison ja omien lastensa kanssa, viettääkö yh-äiti vapaa-aikansa ilman aikuisseuraa, ja löytyykö lapselle mistään kavereita?

Minä olen itsellisenä äitinä vähemmän yksinäinen kuin ilman lasta. Meille tarjotaan paikka yhteiskunnassa ihan eri tavalla kuin lapsettomalle sinkulle tarjotaan. On puistoja, kerhoja, tapahtumia, harrastuksia, joihin on todella helppoa mennä lapsi käyntikorttina. Juttelu vieraille ihmisille on täysin mutkatonta, kun lapsia on läsnä. Koko ympäröivä systeemi on ohjelmoitu hoivaamaan meidän hyvinvointiamme, ja koen arvostusta ihan eri tavalla kuin ennen lapsen saamista. Meistä on tullut osa perheiden yhteisöä, arvostettuja yhteiskunnan jäseniä. Lisäksi olen ystävien seurassa paljon vähemmän ulkopuolinen nyt, kun voin jakaa vanhemmuuteen liittyviä asioita.

En osaa verrata meidän perheemme tilannetta kahden vanhemman perheen tilanteeseen, kun en ole vanhemmuutta sellaisissa olosuhteissa kokeillut. Välillä iltaisin kaipaisin aikuista juttuseuraa, mutta joka tapauksessa on selvää, että olen nyt vähemmän yksinäinen kuin ennen lapsen saamista. Jos siis unohdetaan laskuista se, että asuttiin vuosi ihan väärässä paikassa, jossa ei tunnettu juuri ketään. Se oli ihan kauhean yksinäistä. Nyt kuitenkin Helsinkiin paluun jälkeen sekä arki että viikonloput näyttävät aika valoisilta.

Saapa nähdä, mitä tapahtuu pian, kun arki oikeasti alkaa. Pieni menee perhepäivähoitoon, ja minä aloitan työt. Uskoisin, että yksinäisyyden kokemus vähenee näiden muutosten seurauksena entisestään, kun elämäämme tulee lisää yhteisöjä.

maanantai 18. heinäkuuta 2022

Kymmenen vuotta sinkkuna

Viisi vuotta sitten kirjoitin siitä, että olin ollut viisi vuotta sinkkuna. Nyt sinkkuvuosia on siis kertynyt jo kymmenen. Aika mykistävää, kun olen kuitenkin ihminen, joka oikeastaan olisi halunnut elää parisuhteessa.  Pari tapailua on mahtunut näihin vuosiin, mutta ei mitään kovin vakavaa. En ole tavannut ketään, jonka kanssa oikeasti haluaisin olla, enkä kokenut tarvetta olla kenenkään kanssa vain muodon vuoksi tai siksi, että haluan lapsen.

Ensimmäisen inseminaationi jälkeen pidin vielä tuumaustauon, ja päädyin treffeille sellaisen miehen kanssa, joka lopulta ehdotti minulle kumppanuusvanhemmuutta. Se ei ole ollenkaan minun juttuni, eikä ollut deittailukaan enää siinä vaiheessa. Jotenkin kai piti vain vielä kokeilla, antaa normiperheytymiselle vielä yksi mahdollisuus. Mies oli ihan kiva, mutta en minä ollut enää oikeasti saavutettavissa. Olin jo matkalla itselliseksi äidiksi paljon vahvemmin kuin vielä tajusinkaan. Seurasi vielä kaksi tuloksetonta inseminaatiota ja lopulta ivf-hoito, jonka tuloksena melkein vuosi sitten syntyi elämäni tärkein ihminen, täpäkkä pieni tyttäreni.

Olen tehnyt pitkän parisuhteettomuuteni kanssa aivan järjettömän työstön, enkä kaipaa kumppania enää lainkaan. Joskus mietin, onko se todella siksi, että viihdyn yksin niin hyvin, vai siksi, että olen vain jo niin tottunut tähän, tai kertakaikkiaan menettänyt toivoni hyvän suhteen löytämisestä lopullisesti. En rehellisesti tiedä, mutta olen aika onnellinen. Luultavasti olisin vielä onnellisempi, jos vierellä olisi joku ihana mies, mutta siitä en oikeastaan tiedä mitään, kun en ole koskaan päässyt kokemaan hyvää parisuhdetta. Oli miten oli, on ainakin ihan valtavan helpottavaa, ettei tarvitse enää deittailla eikä haikailla jotain, vaan saa elää elämäänsä sellaisena kuin se oikeasti on.

Kuten itsellisiä briteissä coachaava The Stork and I aina sanoo: Vaikka asiat olisivat voineet mennä toisin, ei se tarkoita, että ne olisivat silloin menneet paremmin. Ei se, että minulla olisi parisuhde ja olisin vaikka saanut siihen lapsenkin, tarkoittaisi sitä, että olisin varmasti onnellisempi. Saattaisi olla vaikka ihan paskaakin. Ja nyt on aika hiton hyvä juuri näin.