keskiviikko 16. marraskuuta 2016

Someäidit ja näkymättömät lapsettomat

Kenellekään ei varmaan ole viime päivinä jäänyt epäselväksi, että korppi vie someäidin lapsen. Turvakotitoiminta kituu henkitoreissaan jatkuvien leikkausten vuoksi, mutta Helsingin kaupunki halusi panostaa isolla rahalla tällaiseen luokattomaan syyllistävään aivopieruun. Iso virhe.

Toinen aika iso virhe kävi Ylelle, joka nimesi asiasta Mainonnan eettiseen neuvostoon kannelleet hassunhauskasti "someäideiksi", vaikka toimituksessa tuskin tiedetään kantelijoiden perhetilannetta tai sukupuolta. Ilmaisu on tässä kontekstissa vähättelevä, mitätöivä ja karnevalisoiva, ja jatkaa siten kauniisti Helsingin kaupungin aloittamaa korkealentoista "naiset on ihan tyhmii" -teemaa.

Korppikampanjaa voi kiittää siitä, että se aiheutti paljon mielenkiintoista keskustelua somessa ja muualla. Hyvä, että naisten syyllistämisestä ja yhteiskunnallisesta asemasta puhutaan. Yleinen keskustelu naisena olemisesta on tuonut myös jälleen kerran esille sen, kuinka naiseus ja äitiys koetaan synonyymeiksi. Lisääntymisikäisen naisen elämän ongelmat tiivistetään pitkälti raskauteen tai sen mahdollisuuteen, äitinä olemisen haasteisin ja äitiyden ja työelämän yhdistämisen vaikeuteen. Lapsettomat naiset, ne XX-kromosomiset, jotka eivät ole halunneet tai voineet lisääntyä, ovat näkymättömiä.

Myös ne naiset, joilla ei ole lapsia, kohtaavat työelämässä ja muualla isoja vaikeuksia. Myös he ovat potentiaalisia lisääntyjiä aina siihen saakka kunnes kaikille on ilmeistä, että viimeinen munasolu on varmasti jättänyt emoaluksen. Jos naisessa onkin jotain pahasti vialla lisäännyttyään, hänessä on taatusti vikaa myös silloin, kun hän ei ole lisääntynyt. Lisääntymättä jättänyt nainen on joko sukupuoleltaan epämääräinen tai jos sattuu olemaan kovin viehättävä, varmasti kevytkenkäinen. Sellainen nainen ei osaa sitoutua, rakastaa eikä hoivata. Hän on epäilyttävä sukupuolensa perustehtävän täyttämättä jättänyt olento, kylmä ja epäkelpo epänainen. Lapseton nainen on niin näkymätön, että myös feminismi unohtaa välillä hänen olemassaolonsa.

perjantai 11. marraskuuta 2016

Patologista hommaa

Perhenormatiiviset avokämmenlitsarit tulevat yleensä pyytämättä ja yllättäen sellaisissa yhteyksissä, joissa niihin ei ole voinut varautua lainkaan. Luin mielenkiintoista juttua lastenpatologin työstä Ylen sivuilta. Lääkäri kertoo vaativasta työstään, syöpädiagnoosien tekemisestä ja siitä, kuinka lapsille pitäisi puhua kuolemasta. Huikean mielenkiintoinen aihe, ihailtava ammattilainen. Ja sitten aivan kuin tyhjästä:

Minulta ei tipu hirveästi empatiaa yli kolmekymppisille ensisynnyttäjille, jotka päätyvät hedelmöityshoitoihin. Kun ensin tehdään ammatti, sitten rakennetaan talo ja lopuksi vasta mietitään lapsia, onhan se aivan väärä järjestys--.

Tässä on varmaan kyseessä joku toimituksellinen epäloogisuus, sillä tuo kommentti ei liity muuhun juttuun millään tavalla. Lapsentekohommat ovat joka tapauksessa sellainen asia, josta kuka tahansa voi missä tahansa tilanteessa ryhtyä kertomaan totuuksia. Niin, siis jokainen, joka on onnistunut saamaan itse lapsia soveliaassa aikataulussa. Sellainen ihminen on lapsentekemisen asiantuntija, ja oikeutettu arvioimaan muiden lastentekotoimia.

Lapsettoman ihmisen yleisimmät stereotyypit ovat seuraavat:
1. Parisuhteessa elävä heteroihminen, jonka lapsettomuus johtuu fyysisistä syistä (ts. empatiaa herättävät lapsettomat)
2. Parisuhteessa elävä tai parisuhteeton heteroihminen, joka nauttii elämästään muilla tavoin, eikä ole valmis vanhemmaksi (ts. itsekkäät hedonistiset lapsettomat)
3. Parisuhteessa elävä tai parisuhteeton heteroihminen, joka rakentaa itselleen täydellistä uraa ja kotia, ja lykkää siksi lapsentekoa (ts. itsekkäät materialistiset uralapsettomat)

Valtava joukko lapsettomia ihmisiä ei sovi mihinkään noista sterotyypeistä. Jos ihmiset pysähtyisivät ajattelemaan sitä hetkeksi, he ehkä puhuisivat lapsettomista ja lapsettomille vähän ystävällisemmin. 

Siihen tietysti tarvittaisiin vähän sitä empatiaa.

perjantai 4. marraskuuta 2016

Kuka uskaltaa tehdä lapsia?

Onkohan minun silmiini vain sattumalta osunut jo pidemmän aikaa äärimmäisen negatiivisia artikkeleita lapsiperheiden elämästä, vai onko tosiaan niin, että lapsiperhearjen kauheudesta kirjoitetaan nykyään todella paljon? Vanhemmat näyttävät häilyvän aivan kuilun partaalla väsymyksestä vähintään ensimmäiset kolme vuotta lapsen syntymästä. Omaa aikaa ei ole, suihkuun ei ehdi, hyvä jos vessaan, rahat on loppu ja mahdollinen parisuhde nitisee liitoksistaan. Kun noita juttuja lukee, sitä alkaa ihmetellä, että miten ja miksi kukaan edes uskaltaa tehdä/saada lapsia. Varsinkin yksinhuoltajien elämä näyttää juttujen perusteella olevan sellainen limbon esiaste, jollaista ei toivoisi pahimmalle vihamiehelleenkään. Noinko kamalaa se todella on? Ei kiitos minulle.

Pitkästä aikaa oli hauska törmätä myös puheenvuoroon, jossa sanotaan, että oikeaa ikää perheen perustamiselle ei ole. Ja tässä yhteydessä ei siis tarkoiteta sitä, ettei perhettä kannata perustaa missään iässä, vaan sitä, että jälkikasvun täysipäisyys ei ole vanhemman iästä kiinni. Kauhean kiva juttu tavallaan, kunnes pääsee loppuun saakka. Jokseenkin ristiriitainen loppuvaikutelma, vai mitä mieltä olette?