Hermoiltuani asiaa muutaman viikon, HUS sitten julkaisikin tiedon, että hedelmöityshoitoja alkaa saada myös julkisella puolella joskus lähitulevaisuudessa (tämänhetkisen tiedon mukaan mahdollisesti loppuvuonna). Sekään ei välttämättä ole vielä minun tilanteessani pelastus, koska hoitojen ikäraja on noin 40 vuotta, en tiedä ehtisinkö enää mukaan. Olin todella ahdistunut päätöksestä, enkä tiennyt kuinka valita. Päätin sitten, etten voi elää tulevaisuudessa ja otin uuden työn vastaan.
Sen jälkeen olenkin sitten pääasiassa tehnyt töitä, juuri millekään muulle ei ole jäänyt aikaa eikä energiaa. Toisaalta olen kiitollinen, ettei minulla ole kesälomaa tänä vuonna, olen kyllästynyt keksimään itselleni tekemistä toisten vauva- ja parisuhdekuvioiden oheen. Yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta vastaan taistelu on kokopäivätyötä sekin. Olen tyytyväinen ratkaisuuni. Kai. Onhan se ihan mukavaa, että töissä ei ole päivittäin niin turhauttavaa, että tekisi mieli hakata päätään seinään. Eikä sitä vauvaa nyt ihan oikeasti ole olemassa muualla kuin minun mielikuvituksessani.
Elokuu on alkamassa ja seuraavan kuukauden aikana sekä kaksi ystävääni että pikkusiskoni saavat vauvan. He ovat kaikki vähintään kuusi vuotta minua nuorempia. Minä olen edelleen jumissa. Käyn treffeillä aina kun jaksan ja turhaudun. Yhtenä päivänä olen aivan varma, että lähden yrittämään lasta yksin, seuraavana en voi käsittää, kuinka eilen edes ajattelin pystyväni selviämään sellaisesta.
Tällaiset fiilikset hävettävät, ja siksi niistä kirjoitankin: Pääni on taas tällä hetkellä niin täynnä vauvoja ja raskauksia, että huomaan pinnan olevan kireällä. Kävelin tänään tauolla töistä lähikauppaan ja olin törmätä nuoreen naiseen. Nainen ei katsonut lainkaan eteensä, sillä hän keskittyi kävellessään peilailemaan valtavaa raskausvatsaansa näyteikkunoista. En koskaan oikeasti kivahtele ihmisille kadulla, mutta päässäni sanoin muutaman valitun sanan tälle ihmiselle, joka siis ei tehnyt oikeastaan mitään sen kummempaa kuin käveli kadulla katsomatta eteensä, kuten noin 80 % meistä muistakin jossain vaiheessa päivää, yleensä kännykän takia. Näen liikaa vauvavatsoja, kestokyky on koetuksella. Ja silloinhan niitä vasta alkaakin nähdä joka puolella.
Lisäksi huomaan tuijottavani lapsia niin, että joku varmaan soittaa kohta poliisit. Mietin, olisiko minun mielikuvituslapseni yhtä ihana höpöttäjä kuin naapurin pieni tyttö. Järjestäisikö hän spontaaneja tanssiesityksiä puistossa, kuten tänään näkemäni 4-vuotias? Rakastuisiko hän kirjastoihin, niin kuin kirjastossa näkemäni hyllyjen välissä poukkoilevat pienet koululaiset? Miltä hän näyttäisi? Olisiko hänellä vaalea tukka, niin kuin minulla pienenä?
Sitten mietin, onko tämä vauvakuumetta. Tai lapsikuumetta. Päädyn yleensä siihen, ettei se ole. Välillä pelkään, että tämä on jo surutyötä. Kunpa saisin jostain jonkin selkeyden. Mistä ihmeestä voi tietää, pystyykö olemaan vanhempi yksin? Mistä voi tietää, jaksaako sen, ettei mahaa ole silittelemässä kukaan, ettei kukaan auta, jos raskaus uuvuttaa, kukaan ei tule neuvolaan mukaan eikä iloitse yhdessä lapsen kehityksestä? Ja sitten vielä ne 18 vuotta ja loppuelämä sen vauva-ajan jälkeen. Onko se, ettei tiedä, merkki siitä, ettei pidä edes yrittää?
Genevieve Roberts kirjoitti tällaisen kirjan. Lukeaa tämä! Roberts on brittiläinen toimittaja, joka koki monta eroa ja muutaman keskenmenon ja huomasi, että kolmenkympin jälkeen miehen löytäminen muuttuu hyvin hankalaksi. Hän onnistui saamaan lapsen lahjasolulla. Olen puolessavälissä kirjaa ja rakastan sitä. Mutta hitto soikoon: Genevievekin oli varma.
Voi, mikä hankala tilanne! En osaa auttaa päätöksenteossa, haluan vain lähettää sympatiani sinnepäin. Ei voi koskaan tietää etukäteen pystyykö, voi vain päättää että tekee parhaansa, ja miettiä mistä saisi apua ja tukea, jos huomaa ettei pystykään. Toisaalta, itsellisenä äitinä haluaisin kannustaa sinua yrittämään, mutta toisaalta tämä on niin iso ja henkilökohtainen päätös että sen on tehtävä ihan itse. Sain kerran kommentin blogiini, jossa lukija kiitti hyvästä blogista, ja kertoi että se on auttanut hänet ymmärtämään, että hän ei sopisikaan itselliseksi äidiksi. Mielestäni se oli hyvä palaute. Se näytti, että hän tunsi itsensä hyvin, ja että olin pystynyt kirjoittaa rehellisesti ja realistisesti aiheesta.
VastaaPoistaKiva että olet löytänyt tuon kirjan, toivottavasti se auttaa selkeyttämään ajatuksia. Ja onnea uuteen työpaikkaan! Vaikka se onkin määräaikainen, on aina parempi kun työssä EI halua hakata päätä seinään. :)
Kiitos sympatiasta! Tänä aamuna järkeilen, että elämää voi optimoida vain tiettyyn pisteeseen asti, ja ehkä olisi järkevämpi tehdä päätös "mikä kaduttaisi enemmän" periaatteella. Mielenkiinnolla odotan, mitä mieltä olen asiasta illalla ;)
PoistaTsemppiä vaikeaan päätökseen! Nämä eivät ole helppoja asioita. Onnellinen voi ihan varmasti olla ilmankin lasta.
VastaaPoistaMinulla on lapsi ja koen, että olen yhtä onnellinen lapsen kanssa kuin ennen häntä. Olin 37-vuotias kun lapsi tuli. Edellinen elämäni oli todella rikasta ennen lasta (matkustelua, unelmieni töitä 10 h/pvä, vapaaehtoistyötä, ystäviä, urheiluharrastuksia yms.) ja minusta ei pidä paikkaansa, että lasten kanssa voi tehdä mitä vain. Ei voi ainakaan pienten lasten kanssa. Kyllä se edellinen elämä on taakse jäänyttä. Nyt istutaan paljon kotona, joka on tylsää. Ihanaa kuitenkin on se että "vanhana" vanhempana on saanut jo nähdä ja kokea kaikkea ja on ollut suuri kiitollisuuden aihe olla mukana lapsensa elämässä! Häntä en vaihtaisi pois <3 Lapsen kehitys on ihme ja rakkauden määrä jotain ihan käsittämätöntä! Tosin edelleenkin inhoan sitä kun jotkut sanovat että rakkaudesta ei tiedä mitään jos ei ole lasta... Kyllä rakkautta osaavat antaa ja vastaanottaa kaikki, olipa lasta tai ei.
Eikö muuten monesti myös sanota, että vanhana kuolinvuoteella useimmiten kadutaan niitä asioita, joita ei ole tehty vs. ne asiat, jotka on tehty. Ja jostain myös olen lukenut että jos tuntuu vähäänkään siltä että tahtoo lapsen, silloin usein se ns. yrittäminen on hyvä ratkaisu.
Yksinhuoltajana on varmasti hyvin rankkaa paikoitellen. Toisaalta pikkulapsivuodet ovat lyhyt aika elämässä (vaikka se ei aina siinä hetkessä tuntuisikaan siltä!) ja koen hassuna sen, että usein ei mietitä pikkulapsivuosia pidemmälle kuinka kivaa on kun on se lapsi elämässä mukana. Lapsen temperamentti määrää todella paljon. Joillain kavereillani on rauhallisia lapsia, meillä taas lapsi, joka kohta 2 v. ja hänen kanssaan ei voi edes ravintolassa istua 5 min ilman huutoa. Pitää olla jatkuvasti virikettä ja uutta ihmeteltävää. Kääntöpuolena taas se että hän on hyvin kekseliäs ja sosiaalinen pieni tyyppi.
Pointtini se että mitään ei voi ennustaa ja lapsi tulee sellaisena kuin hän on. Monesti puhutaan geneerisesti lapsista, mutta jokainen heistä oma persoonansa ja tämä on minut eniten yllättänyt tähän mennessä vanhempana. Enpä olisi koskaan voinut kuvitella, että ravintolaankaan en voi mennä pariin vuoteen lapseni kanssa.
Elämässä kai harvaan asiaan voi niin vähän vaikuttaa kuin lapsen saamiseen ja itse siihen lapseen! Mutta. Me ihmiset olemme keskimäärin sopeutuvaisia.
Yksinhuoltajille myös pk-seudulle tukea ja hyviä verkostoitumismahdollisuuksia. Uskon, että kaikesta selviää (myös siksi että on pakko) ja matkasta jopa nauttii jos sille antaa mahdollisuuden ;) Toki jokainen tietää itse mikä matka on se sopivin itselleen! Ja joskus kai päättämättä jättäminenkin voikin olla se isoin päätös,jonka tietää sisimmässään oikeaksi. Omassa lähipiirissäni en ole huomannut, että kukaan avoimesti katuisi lapsen saamista, sen sijaan niiden yrittämistä jättämistä on kaduttu. Tosin en tiedä katuisiko kukaan avoimesti lastaan, aikamoinen tabuaihe!
Tsemppiä tosiaan suuriin päätöksiin :) Ja, kuten sanoit, elämää ei voi optimoida. Jos lapsi tulee, hän tulee sellaisena kuin hän on ja lähes kaikki edellinen menee romukoppaan! Minuus säilyy, mutta muuttuu pakostakin. Joillain kai vähemmän ja joillain enemmän. Täällä menty siinä keskivälissä kai.
Kiitos paljon kommentista ja tsempeistä! Ja kiitos, että kerroit omasta kokemuksestasi.
Poista