Tasa-arvoisena hedelmöityshoidoissa

- Noniin. Tämä ei nyt olekaan ihan normaali tilanne, sanoo julkisen hedelmöityshoitoklinikan hoitaja, kun astun huoneeseen.

- Niinkö? Minä kysyn, ja istun alas.

- Niin, yleensähän tässä on aina kaksi ihmistä, mies ja nainen.

- Vai niin. No minulla ei ole miestä. 

- Niin, sinä olet nyt siinä ihan yksin.

- Kyllä.

- Pitäisi allekirjoittaa yksi lomake.

- Allekirjoitetaan vaan.

- Mutta tässä on kolme viivaa. En ole nyt varma, mille viivalle sinun pitäisi laittaa nimesi.

- Onko sillä väliä?

- Yhdelle viivalle tulee naisen nimi ja yhdelle miehen nimi, ja minä laitan nimeni viimeiselle viivalle. Mutta nyt en voi olla varma, mille viivalle sinun pitäisi nimesi laittaa, kun tilanne ei nyt ole ihan normaali.

- Voin päättää itse viivani. Olen aika hyvä tekemään itsenäisiä päätöksiä. Laitan vaikka tuohon ensimmäiselle.

- Toinen viiva jää sitten tyhjäksi.

- Niin jää. Ei se varmaan haittaa.

Tekee mieli ottaa hoitajaa kädestä ja luvata, että me selviämme tästä yhdessä. Haluaisin sanoa hänelle, että saa kysyä, jos joku asia mietityttää, mutta en sano, koska olen hämmentynyt ja sitä paitsi naurattaa aivan tolkuttomasti. Myöhemmin kotona mietin vakavampana, millaista oikeilla vähemmistöillä on, jos jo valkoisella cis-heteronaisella on tällaista pelkästään parisuhteettomuutensa vuoksi.

Myöhemmin juttelen yksityisellä hedelmöitysklinikalla työskentelevän sukulaiseni kanssa, ja hän kertoo, että heillä vain hieman yli puolet asiakkaista on heteropareja. Ilmankos hakeutumiseni reilu vuosi sitten yksityisen puolen hoitoihin tuntuikin täysin luontevalta ja ongelmattomalta. Minua kohdeltiin yhdenvertaisena potilaana. Eipä tosin olisi tullut mieleenkään, että jollekin kyseisellä alalla työskentelevälle olisi edelleen epänormaalia, että lapsen haluavat muutkin kuin mies-naisparit.

Suomessahan tasa-arvossa tosiaan otettiin melkein päivälleen vuosi sitten huikea askel eteenpäin, kun Hus aloitti julkisen puolen lahjasoluhoidot. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että lahjasoluja jonottamaan pääsevät nyt heteroparien lisäksi myös itselliset naiset ja naisparit. Aiemmin lahjasouluilla tapahtuvia hoitoja on voinut saada vain yksityisellä puolella, ja niiden kalliit hinnat ovat jättäneet monia tahattomasti lapsettomiksi lopullisesti. Husin lisäksi myös muut sairaanhoitopiirit ovat aloittaneet tai aloittamassa lahjasoluhoitoja. Potilas saa itse valita hoitopaikkansa.

Tilanne on nyt siis selkeästi se, ettei hoidoissa saa syrjiä parisuhdestatuksen tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Miesten mahdollisuudet saada lasta ilman naiskumppania ovat kuitenkin edelleen heikot. Sijaissynnyttäminen ei ole Suomessa laillista.

Kun aloin pohtia, voisinko hakeutua hedelmöityshoitoihin yksin, vuosi taisi olla 2013. Menin yksityiselle klinikalle juttelemaan asiasta lääkärin kanssa, ja kohtelu oli kunnioittavaa ja asiallista. Lääkärillä ei kuitenkaan ollut antaa minulle muuta materiaalia, kuin heteropareille tehty esite. Pistin surkuhupaisan brosyyrin talteen ja kirjoittelinkin siitä näköjään muutamaa vuotta myöhemmin. Tilanne on varmasti parantunut jo paljon, mutta kyllähän se heteropariskuntaoletus on niin syvällä kaikkialla, että jopa lapsettomien yhdistys Simpukankin materiaalissa sattuu välillä lapsuksia. En tietenkään tarkoita sitä, etteikö heteroparien lapsettomuudesta saisi puhua omana erityisenä asianaan, ja etteikö olisi tärkeää pohtia esimerkiksi lapsettomuuden vaikutusta parisuhteeseen. Usein yleisistä lapsettomuuteen liittyvistä asioista puhuttaessa sanan "pariskunta" voisi kuitenkin aivan hyvin korvata sanalla "ihminen", jottei kenenkään tarvitsisi tuntea, että hänet suljetaan keskustelun ja tuen ulkopuolelle.

Melko kuvaavaa on, että myös Hus toivottaa palautteesta huolimatta hoitoon tulevat edelleen vuoden jälkeen tervetulleiksi näin:

Hoito on tarkoitettu parikunnille. Piste.

Kaikista tärkeintä on tietenkin se, että hoitoihin pääsee, ja kaikki muu on sen rinnalla toissijaista. Sillä on kuitenkin suuri merkitys, kokeeko potilas olevansa hoidoissa tasavertaisena muiden kanssa. Käytetty kieli heijastaa hoitohenkilökunnan asenteita, ja kunnioittava ja ymmärtävä kohtaaminen luo potilaalle turvallisuudentunnetta, joka auttaa jaksamaan rankoissa hoidoissa ja sitoutumaan hoitoprosessiin. Hyvin sujunut hoitoprosessi voi auttaa kiintymyssuhteen muodostamisessa tulevaan vauvaan, jos sellainen onni osuu kohdalle. 

Omalla kohdallani voin sanoa aivan varmaksi sen, että jos olisin löytänyt ajoissa materiaalia, joka tuntuu myös minulle suunnatulta, olisin pystynyt tekemään päätöksen hoitoihin lähtemisestä jo paljon aikaisemmin. Tahattomaan lapsettomuuteen kuuluu kipeä ulkopuolisuuden tunne, ja monelle onkin tärkeää löytää lapsettomien yhteisö, jossa tätä ulkopuolisuutta ei tarvitse tuntea. Eiköhän pikku hiljaa saada aikaan myös sellaista kieltä ja materiaaleja, jotka eivät sulje ketään ulos.

Kuva: Miguel Bruna. Unsplash.

Yksin eläminen ja raha

En lakkaa ihmettelemästä sitä, etteivät yksineläjien asiat tunnu suuremmin kiinnostavan poliittisia päättäjiä. Vaaliteemat ovat vuodesta toiseen perhe- ja parisuhdekeskeisiä, vaikka Suomessa asuu 1,2 miljoonaa ihmistä yksin. Yhden henkilön talouksia on siis lähes 45 % kaikista asuntokunnista (Yksinasuvat ry).

Taloussanomat julkaisi jutussaan taannoin tilastokeskuksen pylväsdiagrammin, joka kertoo tilanteesta enemmän kuin tuhat sanaa.

Kun vastaa yksin kuluistaan, säästöjä ei jää. Talous on haavoittuva, jos edes puskurisäästämiseen ei ole mahdollisuutta, ja työttömyys, sairastuminen tai muut elämän mullistukset koettelevat rankemmin, kun on vain omassa varassaan. Yksinelämisen on todettu olevan yhteydessä köyhyyden lisäksi myös huonompaan terveyteen, masennukseen ja työttömyyteen. Yksinelävät jäävät myös tukia saadessaan usein niiden viimesijaisten ja kurjimpien varaan. Tulonsiirrot tapahtuvat perheiden suuntaan ja köyhyys kumuloituu, jos ei vaikkapa pääse koskaan asuntosäästämisen alkuunkaan.

Yksin elämistä pidetään usein omana valintana ja jopa vikana. Puheessa kuultaa epäempaattisuus. Sinkuille ehdotetaan kärkkäästi muuttamista kimppakämppään, vaikka se ei ole juuri kenenkään suomalaisen aikuisen toivottu asumismuoto. Aika ajoin joku nostaa keskusteluun vanhanpiian veron palauttamisen käyttöön. 

Yksinelävät niputetaan mielellään yhteen nippuun, ja monesti unohtuu, etteivät kaikki yhden hengen taloudessa elävät ole esimerkiksi opiskelevia nuoria, vaan itse asiassa suurin yksin asuvien ryhmä ovat vanhukset. Yksin asuminen ei ole läheskään kaikille ohimenevä elämänvaihe, ja syitä siihen on yhtä monta kuin ihmisiäkin. Kaikille se ei ole tragedia, mutta moni myös valitsisi toisin, jos voisi.

Jokohan seuraavissa vaaleissa tästä saataisiin aikaiseksi kunnollinen vaaliteema jossain puolueessa?

Tiloja, kuulumisia ja podi

Jonkin sortin rakkausvalmentaja  ja julkkisjuontaja keskustelevat Facebook-feedissäni valmentajan uudesta kirjasta:

Sä kerrot sun uudessa kirjassa, miten kuka tahansa voi jopa ILMAN PARISUHDETTA päästä rakkauden tilaan. Se on myös aika silleen pelottava ajatus, että jos tässä nyt kaikki sinkut löytäisivät rakkauden tilan ilman toista ihmistä, niin mihin me ylipäänsä tarvitaan parisuhteita?

(Naurua)

No pointti onkin se, että ainakin itse koen, että kun rakkauden tila on hallussa, me yleensä löydetään parempi parisuhde, koska me ei lähdetä hakemaan sitä toista ihmistä täydentämään meitä. 

Mitä tässä teidän mielestänne sanotaan? Minun mielestäni tämä pieni keskustelu kuvaa aivan mielettömän näpsäkästi taas kerran sitä, kuinka parisuhdenormatiivinen meidän yhteiskuntamme onkaan. Sinkkuus on olotila, josta on pyrittävä pois. Kehittämällä itseään riittävästi sinkku tulee oikeanlaiseksi ihmiseksi, ja sitten hänkin voi saada parisuhteen. Siihen saakka sinkku on normirikkuri, jota saa ja pitää neuvoa ja ojentaa. Sinkun ei pidä viihtyä ilman parisuhdetta liian hyvin, sillä elämäänsä tyytyväinen sinkku on pelottava, koska ei haluakaan enää sitä, mitä hänen kuuluu haluta. Sinkku ei saa kuitenkaan kaivata parisuhdetta myöskään liikaa, koska epätoivokin estää pariutumisen.

Siitä sitten vaan rakkauden tilaa etsimään!

Pohdittuani asiaa huolellisesti näin perjantai-iltapäivän hämärtyessä illaksi voin melkoisella varmuudella todeta, ettei oma tilani varmaankaan ole tämä edellä mainittu "rakkauden tila". Se on enemmänkin sellainen jännittynyt ja hieman pysähtynyt tila, jossa ollaan myrskyn silmässä, ja tiedetään, että kohta alkaa tapahtua. Ivf-lääkityksen nenäsumutepullo on tässä pöydällä läppärin vieressä valmiina toimintaan.

Käveleminen ja luonnossa oleilu ovat olleet minulle viime aikoina parhaita stressinpoistajia, ja koirakin diggailee, kun liikutaan paljon. Aloin tänään lenkillä kuunnella podcastia nimeltään Not By Accident. Se on todella kauniisti kerrottu ja dramatisoitu podi, jossa australialainen Sophie Harper kertoo tiestään sooloäidiksi. Sophie kertoo 34:ssä lyhyehkössä jaksossa omalle tyttärelleen hänen syntymänsä tarinaa, ja puhuu rehellisesti ja avoimesti erilaisista vaiheista matkan varrella. Täytyy myöntää, että jouduin ehkä tirauttamaan äsken metsässä muutaman kyyneleen kuunnellessani. Podissa on erityisen hauskaa, että Sophie on dokumentoinut omaa prosessiaan äänittämällä, ja jaksoissa on mukana autenttisia tilanteita äänitteiden muodossa. Kunpa hänen kertojanäänensä vain ei kuulostaisi asmr-uninauhan lukijalta vahvassa Diapam-lääkityksessä. Jostain syystä uninen rytmi ja puhetapa ärsyttävät minua niin paljon, että tuntuu, että hammasjuuret menevät solmuun. Päätin kuitenkin päästä siitä yli, koska sisältö on täyttä timanttia.

Nyt toivotan oikein kurjaa viikonloppua kaikille sinkuille! Älkää missään nimessä nauttiko elämästänne ylenmääräisesti, saattaa pian olla niin, ettette tarvitse parisuhdetta mihinkään. Ja jos joku löytää rakkauden tilan, laittakaa viestiä, olisi kiva kuulla millaista siellä on!

Mistä sinkkuus johtuu?

Katsoin Areenasta Sohvaperunoiden jaksoa 4 (kausi 10), jossa Juha ja Markus töllöttivät Sinkkuäidille sulhanen -ohjelmaa. Osallistujien parisuhdestatus mietitytti:

 - Tässähän on niinkun ihan täyspäisen olosia ihmisiä, niin miten ne on niinku sinkkuna ollu sitten? Vai onks ne vaan ronkelia nyt sitten?

- Niin kato ei sitä ihan mikä vaan kelpaa.

Miehet taisivat sanailla vähän kieli poskessa, mutta kaikessa lyhyydessään vuoropuhelu kuvaa mielestäni nerokkaasti sitä, mitä ajattelemme sinkuista.

Parisuhteessa eläminen on yhteiskunnassamme erittäin vahva normi, mikä on ehkä vähän kummallista, koska Suomessa taitaa olla nykyisellään miljoona yksinasuvaa. Kulttuuriset tarinat eivät kuitenkaan muutu ihan hetkessä. Parisuhde nähdään normaalina olotilana, joten ilman parisuhdetta eläminen on normista poikkeamista, ja sinkku siten kulttuurisesti poikkeava yksilö.

Meille ihmisille on tyypillistä, että poikkeamille on etsittävä selitys. Oikeastaan aivomme jopa vaativat meiltä poikkeamien analysointia, jotta maailma voi edelleen näyttäytyä järjellisenä ja hallittavana. Poikkeamat ovat siis uhka mielenrauhallemme, ja kiinnittävät automaattisesti huomiomme. Myös selityksen haku käynnistyy automaattisesti. Aivojen on tavallaan testattava, pitääkö alkuperäinen tietomme edelleen paikkansa, vai onko luotava uusi tieto, jonka varassa todellisuutta hahmottaa.

Tässä tapauksessa alkuperäinen sääntö oli: Sinkku ei ole täyspäinen. Sinkussa on siis itsessään vika, jonka vuoksi hän ei ole löytänyt parisuhdetta tai ollut kelvollinen sellaiseen.

Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, ettei alkuperäinen selitys toimi. Hyvin nopeasti testaukseen nousee seuraava, sekin jo selkeästi automatisoitunut selitysvaihtoehto: Sinkku toimii väärin. Hänessä ei siis itsessään ehkä ole ihmisenä vikaa, ainoastaan hänen toiminnassaan: Sinkku on ronkeli.

Tämä selitys tuntuu tässä riittävästi selittävän poikkeaman, joten siihen voidaan tyytyä. Kognitiivinen ahdistus poistuu, ja miehet jatkavat ohjelman katsomista. Olisi ollut hauskaa nähdä mitä selitysmallia tarjottaisiin sitten, kun yksilöstä tai hänen toiminnastaan ei enää pystytä keksimään mitään vikaa.

Tyypillistä näissä selityksenhauissa on se, että lopputulokseen pyritään mahdollisimman nopeasti ja tyydytään ensimmäiseen riittävän hyvältä tuntuvaan selitykseen. Selityksen hakeminen aloitetaan aina lähimmästä ja helpoimmasta mahdollisesta kohteesta, eli sinkusta yksilönä, joten tämän pidemmälle päästään hyvin harvoin.

Näin me toimimme aivan automaattisesti. Olen itsekin saanut itseni kiinni pohtimasta miten voi olla mahdollista, että joku aivan upea tyyppi on sinkkuna, vaikka on ihan selvää, etteivät kaikki edes halua parisuhdetta ja muillakin tilanne on lähes aina niin monimutkainen, ettei se ihan yksinkertaisiin sääntölauseisiin taivu.

Kiehtovaa, eikö?

Ai miksikö minä olen sinkku? No kertokaa te!

Etsimässä isää lapselle: Reality-sarja Labor of Love

Kuuntelin Singe Greatest Choice:n podcastista jaksoa, jossa reality-tähti Kristy Katzmann kertoo osallistumisestaan sarjaan nimeltään Labor of Love. Sarjan katsominen Foxilta tai Hulusta vaatisi ilmeisimmin jotain VPN-kikkailuja, joihin en jaksa paneutua, mutta sittenpä huomasin, että jaksot löytyvät myös Youtubesta.

Sarjassa nelikymppinen lapseton nainen etsii siis lapselleen isää, ilmeisesti joko parisuhteen kautta tai kumppanuusvanhemmuuteen. Jos ette halua tietää, kuinka hommassa käy, älkää kuunnelko podcastia ensimmäiseksi. Kyseessä on jonkinlainen Bacheloretten ja Lapsi tuntemattoman kanssa:n sekoitus, joka tyylilajiltaan painottuu kyllä vahvasti ensiksi mainittuun.

Viime aikoina ei ole paljon naurattanut, mutta nyt kun olen katsonut ensimmäistä jaksoa vartin, kylläpä hihityttää. Jokainen isäehdokas on luonnollisesti 190-senttinen valokuvamalli-aivokirurgi, ja kohta heidät laitetaan näytteenottorekkaan antamaan siemennestenäytteensä. Siitä Kristy sitten alkaa valita itselleen parhaita uimareita. Kuvittelen itseni pyörimään hämmentyneenä tukka tötteröllä nakinkuorimekossa noiden adoniksien keskelle ja mietin, mitä osaisin heille sanoa. Onneksi en ole Kristy.

Ainakin näin alkuun näyttää siis siltä, ettei Kristyn tie vanhemmuuteen sisällä ihan hirmuisesti yhtymäkohtia omani kanssa sitä lukuunottamatta, että olemme kumpikin vanhoja ja vanhapiikoja. Ottaisin kyllä mieluusti itsekin hulppean kartanon käyttööni omankin prosessini ajaksi, mutta en ole ihan varma, olisiko minulla ja palomies Angelolla kauheasti puhuttavaa keskenämme. Ja sitäpaitsi kuulinko väärin, vai kysyikö joku isäkandidaateista toiselta, Etelä-Afrikasta kotoisin olevalta, "Do you speak African?"

En ole koskaan jaksanut katsoa tämän tyyppisiä ohjelmia, mutta tämän aion kyllä sinnitellä loppuun saakka. Ehkäpä ohjelman edetessä päästään myös käsittelemään surua siitä, ettei perheytyminen ole onnistunut konventionaalisin keinoin. Siihen tunteeseenhan meistä monen on helppo samastua, vaikka treffit viidentoista lihaskimppu-Angelon kanssa luksushuvilalla olisivatkin vieraampi konsepti.

Seinäkalenteriromahdus

Moni lapseton pelkää tilannetta, jossa sisimpään patoutuneet tunteet voivat ryöpsähtää esiin toisten edessä. Surun, vihan ja katkeruuden tunteet ovat niin voimakkaita, että niiden hillitsemisessä on täysi työ ilman ylimääräisiä ärsykkeitäkin. Asian pienikin koskettelu voi jo päästää kyyneleet valloilleen.

Olen kylässä vanhempieni luona ja tein saapuessani dramaattisen sisääntulon: Jätin ulkovaatteet eteiseen, kävelin keittiöön, ehdin hädin tuskin tervehtiä, ja sitten purskahdin välittömästi itkuun nähdessäni seinäkalenterin. Tiedättehän akuutin seinäkalenteriahdistuksen? Sellaisen, jossa aikuisen ihmisen psyykkinen tasapaino romahtaa äkillisesti seinäkalenterin vuoksi? Ai ette vai? No en minäkään tiennyt.

Vanhempieni seinäkalenteri on sellainen, joita ihmiset nykyään tekevät sukulaisille joululahjoiksi. Kuvia omista lapsista, kesäkuun kuvissa aurinkolasit vinossa syömässä mansikoita, joulukuussa söpöilemässä tonttulakit päässä. Nyt on syyskuu, ja syyskuun sivulla pikkusiskoni vauva on haltioituneiden isovanhempiensa sylissä useammassakin eri otoksessa. Olen kylässä kai neljättä kertaa tänä vuonna, mutta näen siskon lapsesta tehdyn kalenterin vasta nyt ensimmäistä kertaa. Tajuan, että äitini on ottanut sen pois seinältä tähän saakka joka kerta kyläillessäni minun vuokseni.

Lapsettomuuteen kokemuksena kuuluvat oleellisesti esimerkiksi vihan, kateuden ja katkeruuden tunteet. Elämä tuntuu epäoikeudenmukaiselta. -- Kaikki suruun liittyvät tunteet ovat sallittuja.

Itkettää ja hävettää.

Minua ei ole koskaan painostettu lapsenlapsitalkoisiin tai pariutumaan tai oikeastaan yhtään mihinkään, mutta koen valtavaa kehityskriisimäistä ahdistusta siitä, etten ole voinut tehdä vanhemmilleni lapsenlapsia. Kyllä sen olisi pitänyt olla minä, joka tuon sen ensimmäisen lapsenlapsen tähän taloon. Ei minun pitäisi nelikymppisenä olla jonossa piikille yksin. Seinällä pitäisi riippua jo teini-ikäisten lasteni vaivautuneita koulukuvia ja minunkin perheeni vuosikalentereita pitäisi olla laatikoissa säilössä iso pino. Ja sitä paitsi minun pitäisi tulla kylään tänne jonkun kanssa, eikä aina yksin.

Nyt on käytävä vanhempieni kanssa keskustelu. Kalenterin paikka on seinällä ja sitä paitsi miksi täällä ei ole yhtään kuvaa siskon lapsesta missään? Mitä kaikkea minulta täällä piilotellaan? Olen sydänjuuriani myöten liikuttunut tästä huomaavaisuudesta, mutta tämän pelleilyn on pakko loppua nyt. Kunhan minä saan luvan hetkellisille mielipuolisille romahduksilleni, muiden ei tarvitse hissutella ympärilläni. Kun löysin keväällä täältä syöttötuolin, itkin sitä paitsi salaa, kukaan ei edes huomannut!

Siskon vauva on nyt jo yksi elämäni suurimpia rakkauksia. Hän on poikkeuksellisen hieno ihminen, hauska, älykäs, taitava ja kaunis. Haluan ostaa hänelle ponin ja pomppulinnan, viedä hänet teatteriin ja sienimetsään ja olla hänelle elämässä aina tsempparina ja olkapäänä tarvittaessa. En oikeastaan muista koskaan hurmaantuneeni kenestäkään kuten hänestä. Jokaisen tapaamisemme jälkeen olen iloinen monta päivää.

Se ei taida kuitenkaan liittyä tähän.

Lapsettomuuskriisin yhtenä erityispiirteenä on surun edestakainen, aaltomaisesti vellova liike. Välillä menee hyvin, mutta sitten taas jokin asia nostattaa surun pintaan--.

Toisinaan sattuu aivan hemmetisti ja kyyneleiden ja raivon laukaisijaksi riittää helposti joku aivan mitättömän pieni asia. Silloin tuntuu, että olen ulkopuolinen ja yksinäinen muiden perhekuvioiden keskellä. Väsynyt, kateellinen, vihainen, katkera ja nolo. Pelkään sitä, etten kuulu mihinkään. Että vietän loppuelämäni kaikki lomat ja juhlapäivät yksin. Välillä en jaksa itse osallistua mihinkään ja välillä olen vihainen, koska koen, että minut on unohdettu kokonaan, eikä minulla ole paikkaa kenenkään elämässä. Koen järkyttäviä epäonnistumisen tunteita.

Tahattomasti lapsettoman elämässä vaikeinta on ulkopuolisuuden kokemus suhteessa ikätovereihin, jotka perheellistyvät ja elävät ruuhkavuosiaan--. Erityisen kovalta tuntuu, jos lapsettomuus johtaa eroon hyvistä ystävistä ja sisaruksista.

Niin se on. Tahaton lapsettomuus voi syystään riippumatta sattua mielettömästi, mutta ulkopuolisuus on vielä kauheampaa.

Huvittelen pohtimalla millaisen seinäkalenterin minä voisin tehdä vanhemmilleni joululahjaksi. Kuva hormonipiikistä pystyssä mahassa, hedelmöityshoitoklinikan lasku, yksinäinen uusivuosi sohvalla, minä halaamassa huonekasviani. Huonona hetkenä on vaikeaa nähdä omassa elämässä mitään valokuvan arvoista.

Koska suru, raivo ja pelko tarraavat välillä nilkkaan ja kiskovat pinnan alle pohjamutiin, on tartuttava tiukasti jokaiseen pieneenkin mahdollisuuteen käydä välillä pinnalla hengittämässä. Otan koiran mukaan ja lähden luontopolulle katsomaan ruskaa, ja muistan, että minäkin olen ihminen, eikä metsä välitä siitä, onko minulla perhe.

Kuinkahan pahasti sitä ehtii tässä vielä kajahtaa, ennen kuin tämä prosessi tulee tavalla tai toisella päätepisteeseensä?

Lainaukset:

Lapsen muotoinen unelma. Tahaton lapsettomuus kriisinä. Simpukka ry, 2020.

(Loistovihkonen, kun viivaa muutamasta kohtaa sanan "pariskunta" yli, ja korvaa sen sanalla "ihminen". Ostin tämän vanhemmilleni.)

Koeputkihedelmöityspainajaisia

Hei pitkästä aikaa!                                            

Nyt näyttää siltä, että pääsen aivan lähitulevaisuudessa suunnittelemaan ivf-hoitoani Husiin, ja sitten pitäisi jo olla ihan konkreettisia päivämääriäkin selvillä. Tänä syksynä pitäisi siis alkaa tapahtua. Lähetteen saamisesta hoidon suunnitteluun kesti kymmenen kuukautta. En uskalla vielä kuitenkaan täysin luottaa siihen, että asia nyt viimeinkin alkaa edetä, koska matkalla on ollut niin monta muuttujaa. 

Ivf-hoito pelottaa. Osa minusta on innoissaan, koska pääsen nyt kai vihdoinkin yrittämään kunnolla, mutta sitten:

- Lääkkeet pelottavat, erityisesti tietenkin itsensä pistäminen. Lisäksi mahdolliset sivuvaikutukset ahdistavat.

- Pelkään, että saan lääkkeiden seurauksena kivuliaan munasarjojen hyperstimulaation. Soluja ei käsittääkseni tällöin kerätä, ja toista yritystä en julkisella puolella saa. (Edit: lukekaa kommenteista lisätietoa tästä!)

- Pelkään ihan erityisen paljon, että hoidon aikana huomataan, ettei minulla ole enää käyttökelpoisia munasoluja, tai solut eivät lähde jakautumaan tai toimenpide ei jostain syystä muuten onnistu. Silloin olen jonottanut viime marraskuusta saakkaa tyhjää.

- Pelkään toimenpidettä, jossa munasolut kerätään. Olen valitettavasti nähnyt sen neulan. Jos mahdollista, välttäkää näkemästä sitä neulaa!

- Pelkään, etten tule raskaaksi.

- Pelkään vähän sitäkin, että tulen raskaaksi. Mitä sitten tapahtuu, miten selviän kaikesta? Ja entäpä jos saan keskenmenon? Entäpä jos lapsi ei ole terve?

Lisäksi pandemia stressaa minua tällä hetkellä aivan liikaa. Pelkään, että hoidot joudutaan taas keskeyttämään kokonaan, tai että saan itse tartunnan tai joudun karanteeniin, ja homma tyssää siihen. Tuntuu kauhealta eristäytyä maailmasta tässä tilanteessa, kun on hedelmöityshoitoprosessissa yksin. Kontaktini rajoittuvat muutamaan ihmiseen, joista yhtä olen tavannut kotonani ja muita ainoastaan ulkoilun merkeissä. Syksykin pelottaa jo valmiiksi: Minä olen kyllä joka päivä metsässä koiran kanssa, mutta veikkaan, etten saa sinne enää pimeänä ja räntäsateisena maanantai-iltana seuraa. Haluaisin mennä teatteriin tai mihin tahansa ja unohtaa tämän kaiken edes yhdeksi illaksi. En mene. En voi enää lukea pandemiaan liittyviä uutisia juuri lainkaan, koska joidenkin ihmisten välinpitämätön käytös saa minut sellaisen raivon valtaan, ettei sillä ole määrää eikä mittaa. Toivon sydämestäni, että ihmiset tuntisivat nyt solidaarisuutta toisiaan kohtaan ja välttäisivät turhia altistuksia. Se hoitaja, joka tekee nyt kolmessa vuorossa koronatestejä olisi todennäköisesti muuten ihan joissain muissa hommissa. Esimerkiksi lapsentekohommissa.

Minusta tuntuu siltä, että kaiken tämän tuskan päämäärä, se lapsi, on kaikonnut mielestäni jonnekin kauas. Tarvitsisin jonkun konkreettisen muistutuksen siitä, mihin tällä kaikella pyritään, mutta mitään ei voi hankkia etukäteen eikä suunnitella sen varaan, että tämä onnistuu. Siispä mielessä pyörivät vain lääkkeet, neulat ja valmistautuminen mahdolliseen suruun. Välillä, jos oikein keskityn, pystyn mielessäni hetken valmistautumaan myös mahdolliseen iloon, mutta mieleni ei tahdo antaa sille tilaa, koska se suojautuu nyt niin voimakkaasti. Olen koittanut järkeillä, ettei toivon ylläpitäminen tarkoita loogisesti millään tavalla sitä, että mahdollinen suru olisi saapuessaan voimakkaampi. Toivo sen sijaan voisi auttaa jaksamaan nyt tässä vaiheessa eteenpäin. Tästä järkeilystä ei ole vielä ollut apua. Pohdin, osaisinko edes enää tämän kaiken jälkeen iloita mahdollisesta raskaudesta ja lapsesta, vai olisivatko odotusaika ja vanhemmuuskin vain huolta ja stressiä.

Lisäksi jo selätetyksi luulemani suru parisuhteen puuttumisesta yrittää hiipiä vaivihkaa takaisin elämääni. Olen onneksi selvästi edistynyt asian käsittelyssä tänä kesänä, kun tajusin vihdoin, että minun tapani yrittää saada lapsi on tässä tilanteessa paras mahdollinen. Olen jopa tuntenut hetkellistä ylpeyttä siitä, että teen tämän näin, enkä puolivillaisessa parisuhteessa. Viime yönä valvoessa oli kuitenkin taas aikaa miettiä: Kuinka monta kuukautta siitä on, kun joku on halannut minua viimeksi? En näe enää tulevaisuudessani parisuhdetta lainkaan, sillä kahdeksan vuoden deittailu teki tehtävänsä. Elämä voi tietenkin yllättää, mutta joudun nyt ajattelemaan sitäkin vaihtoehtoa, että loppuelämä menee näin. Olen astunut sellaiseen pyörremyrskyyn, että kumppaniksi soveltuu tämän jälkeen entistäkin harvempi.

Joku joskus sanoi, että itsellisesti äidiksi yrittävä on itsekäs. Haluaisin kertoa hänelle, miltä tämä kaikki tuntuu. En ole nukkunut viikkoihin kunnolla, koska joka kerta kun olen nukahtamassa, minusta tuntuu, että putoan veteen, enkä saa henkeä. Pomppaan sängyssä ylös ilmaa haukkoen. Sydän hakkaa, ja rauhoittumiseen menee ainakin kymmenen minuuttia. Joinain öinä teen tämän urheilusuorituksen parisenkymmentä kertaa ennen kuin joskus aamuyön tunteina vajoan kaurapuuromaiseen sumeaan uneen, jonka läpi kuitenkin tiedostan koko ajan, että herätyskello soi kohta. 

Olen aivan poikki. On päiviä, jolloin en jaksa edes vastata viesteihin muille kuin vertaistukiystäville, koska päässäni ei ole mitään muuta kuin tämä projekti, eikä sitä voi selittää kenellekään, joka sitä ei ole kokenut. Small talk ei myöskään onnistu, koska kaikki muu on menettänyt merkityksensä.

Kirjoittelen hoitoihin liittyviä kuulumisia oman jaksamiseni mukaan. Reaaliaikaisesti en siihen voi kuitenkaan ryhtyä, koska se olisi liian raskasta. Muita juttuja sen sijaan voi olla tulossa. Olen esimerkiksi miettinyt aika paljon sitä, miten tahattomasti lapsettomia voi tukea ja auttaa, ja mitä ainakaan ei kannata sanoa. Siitä siis lisää lähitulevaisuudessa. Jos teillä on ajatuksia siihen, tai mihin tahansa liittyen, kertokaa ihmeessä!