Pieni uudenvuodentoive

 Kunpa tämä olisi vuoden 2021 ensimmäinen ja viimeinen tällainen otsikko:

Kun kerran joka viides suomalainen tietää ihan omakohtaisesti, ettei lapsia todellakaan hankita vain päättämällä, on aika uskomatonta, että lasten saamisesta edelleen puhutaan jatkuvasti näin. Että eipä nyt olekaan tässä muuta, teenpähän vaikka lapsen. Otsikko on tässäkin tietenkin toimituksellinen valinta, eikä millään tavalla jutussa haastatellun vastuulla.

Kuten jokainen tahatonta lapsettomuutta syystä tai toisesta kokenut tietää, uskomattoman suuri osa ihmisistä ei ymmärrä ollenkaan, ettei lasten saaminen ole läheskään kaikille oma päätös. Ymmärryksen puute paitsi näkyy otsikon kaltaisessa tavassa puhua, myös pitkälti johtuu siitä, että asiasta puhutaan näin. Jos lapsia kerran voi tuosta vain tekaista sopivan tilaisuuden tullen, lapsettomuushan johtuu silloin loogisesti siitä, että ihmiset eivät ymmärrä käyttää sopivia tilaisuuksiaan hyväksi, vaan esimerkiksi keskittyvät liikaa uraan, bailaamiseen ja reissailuun. Oma vika siis.

Tällaiset otsikot generoivat lisää ja lisää syyllistävää syntyvyyspuhetta, joka tekee lasten yrittämisestä entistäkin vaikeampaa ja ahdistavampaa ja haavoittaa lisäksi syvästi sitä isoa joukkoa ihmisistä, joille lapsen hankkiminen ei ole oma valinta. Ja tämä koskee kaikenlaisia lapsettomia, myös elämäntilannelapsettomia.

Syntyvyys on yhteiskunnallinen asia, mutta missä määrin yksilön lapsen yrittäminen ja saaminen kuuluvat toisille? Onko meidän järkevää olla näin sairaalloisen kiinnostuneita toisten ihmisten raskauksista? Miksi tämän ammattiurheilijan lapsenhankintapuuhat kuuluvat meille? Eikö hänestä olisi paljon mielenkiintoisempaakin kerrottavaa?

Jo jonkin aikaa on muuten tuntunut vähän siltä, että Hesari on saanut sponsorikseen Väestöliiton, kun uusi perhetoimitus, ja näköjään muutkin osastot, tykittävät solkenaan innostavia vauvanteko- ja lapsiperhejuttuja. Ajoittain on tullut vaikutelma, että HS:llä on jotain syystä tavoite tuottaa tekstiä, joka kannustaa ihmisiä lapsen hankkimiseen ja perhe-elämään. Se tuntuu aika vastenmieliseltä, asenteelliselta ja tarpeettomalta. Henkilökohtaisesti lukisin mielummin Hesarini Hesarina ja sitten vaikka Meidän Perhe -lehteä, jos perhejutut jostain syystä alkavat kauheasti kiinnostaa. Eli ei.

Linkki HS:n juttuun

Ja sitten jotain aivan muuta: Upea gradu! Lukekaapa Maria Ilosen uunituore gradu Urbaanit vanhatpiiat: identiteetin muodostaminen ydinperhenormin ulkopuolella! Mikä aihe! Luin kertaistumalta. Saattaa olla, että bongaatte haastateltavien joukosta tuttujakin.

Lisäksi tykkäsin uudessa Journalistissa Anna-Sofia Niemisen jutusta Suomessa on yli 1,2 miljoonaa yksinasuvaa, mutta sitä ei uskoisi mediaa seuratessa. Nieminen pohtii yksinasuvien näkymättömyyttä mediassa mm. koronauutisoinnissa. Tärkeä juttu.

Vapaapäivän juttuja

Mitä luin tänään

• Leaving the land of romantic fantasy: why I chose to be a single mum. Australialainen Alexandra Collier kirjoittaa Sydney Morning Heraldissa siitä, kuinka hänestä tuli itsellinen äiti. Mielettömän hyvä teksti.

• Kaunis teksti yksinäisyydestä: Loneliness and me. Tämä todella puhutteli.

        "Why is marriage the only model for long-term, caring adult relationships?"

        "The pandemic showed me that for most people I am a 'nice to have', not a necessary part of their

           emotional infrastructure. We retrenched in March, turned inward, turned to those who live in our

           homes and, like I said, I live alone."

Lenkkiseurana tänään

Finally Pregnant Podcast, jakso 8 Solo parenting with Mel Johnson of The Stork & I.

Podcast löytyy eri palveluista, myös esim. Spotifystä.

Mitä katsoin tänään

Netflixin Jouluksi kotiin kausi 1, jakso 1. Nauratti aivan älyttömästi, ja treffikohtaus oli jopa terapeuttinen. Sarjassa kolmekymppinen Johanne elää lapsettomana sinkkuna perheellisten keskellä. Käsikirjoitus valitsee valitettavasti ainakin alkuun sen tylsimmän ja itsestäänselvimmän ratkaisuehdotuksen päähenkilön ongelmaan: Johanne ryhtyy etsimään itselleen miestä. Toivottavasti hauska ulkopuolisuudella revittely ei typisty sarjan jatkuessa kliseiseksi prinssinlöytämistarinaksi. Alku oli ainakin todella hauska.

Mitä ajattelin tänään

Monen monta painokelvotonta ajatusta koronasta. Tänään tuntuu, että en jaksa tätä omissa nurkissa ja oloissa nysväämistä enää sekuntiakaan. Olo on välillä niin yksinäinen, että minusta tuntuu, että tiivistyn ytimeni ympärille pieneksi mustaksi möykyksi, joka lopulta poksahtaa pienen kiukkuisen pihahduksen saattelemana maailman pienimmäksi mustaksi aukoksi kenenkään huomaamatta. Tämä aika ei ole ollut hauskaa kenellekään, mutta haluan lähettää erityishalauksia kaikille teille muille yksin eläville, jotka olette selvinneet. Tästä saa jo olla vähän ylpeäkin.

Ajatuksia ivf-hoidosta

Ennen hoitosyklin alkua pelkäsin hirveästi lääkkeiden sivuvaikutuksia, itseni piikittämistä ja munasolujen keräystä. En saanut kuitenkaan lääkkeistä mitään sivuvaikutuksia. Pistäminen oli kuvottavaa, mutta ei sattunut, ja totuin siihen parissa päivässä. Itse keräystoimenpidekin oli nopea ja sujui hyvin, samoin kuin siitä toipuminen. Olin pelännyt näitä asioita aivan suotta.

Kauheinta koko hommassa olikin minulle ehdottomasti se vuosi, jonka julkisessa terveydenhuollossa jonotin. Mikään lääke, piikki tai aiemmin kokemani kauheus ei vedä vertoja sille stressille ja ahdistukselle, jota tuon vuoden aikana koin. Lakkasin jossain vaiheessa nukkumasta öisin lähes kokonaan. Jos nukahdin, heräsin hetken päästä henkeä haukkoen paniikkikohtaukseen. Aika kului kulumistaan, mitään arviota aikatauluista ei saanut varsinkaan sen jälkeen kun korona sulki koko touhun muutamaksi kuukaudeksi. Tajusin, että täyttäisin 40 ennen kuin asiassa päästäisiin etenemään. Joka ikinen päivä jouduin pelkäämään, etten saa lasta, koska kulutan viimeiset mahdollisuuteni määrättömässä jonossa passiivisesti nököttäen.

Sinä päivänä kun lopulta sain aloittaa ensimmäisen lääkkeen, eli nenäsumutteen, jonka piti aiheuttaa muun muassa kauheita vaihdevuosioireita, masennusta ja unettomuutta, aloin voida hyvin ja nukkua kokonaisia öitä levollisesti. Mielialani parani huomattavasti, ja olin iloisempi ja rauhallisempi kuin pitkiin aikoihin. Sitä ennen piti vielä kuitenkin käydä yksi epätodellisen kummallinen episodi läpi:

Muutama päivä ennen sovittua lääkityksen aloittamista minulle soitettiin sairaalasta, ja kerrottiin, että hoitoa lykätään vielä muutamalla kuukaudella tai jopa puolella vuodella siksi, etteivät olleet polilla aiemmin hoksanneet pyynnöstäni huolimatta konsultoida sisätautien polia perussairaudestani. Romahdin täysin. Itkin puhelimessa koko vuoden ahdistukset ulos kerralla ja kieltäydyin odottamasta enää hetkeäkään. Tiesin itse, ettei sairauteni vaadi tätä ylimääräistä sisätautien käyntiä, eikä se sitten vaatinutkaan, sillä koko homma oli purkaukseni jälkeen puolen tunnin päästä peruttu, ja pääsin aloittamaan lääkityksen sittenkin sovitun aikataulun mukaan. Olin puhelun aikana todella tolaltani, mutta myös tietoisesti hankala potilas. Pääni ei olisi siinä vaiheessa kestänyt enää johonkin uuteen epämääräisen mittaiseen jonoon asettumista. Pelkäsin, että asioiden kumuloituessa voisi helposti taas käydä niin, että olisin vasta seuraavana syksynä hedelmöittymässä. Ei missään tapauksessa, päätin! Vuoden jonotus saa riittää. Lääkärille tuntui tulevan yllätyksenä, että asiaan liittyi tunteita, eikä minulle ollut aivan sama, pääsenkö hoitoihin nyt vai puolen vuoden kuluttua.

En vieläkään keksi oikein mitään painokelpoista sanottavaa tästä episodista, joten jätän kommentoinnin väliin. Lääkäri sen sijaan katsoi asialliseksi kommentoida tätä puhelua noustessani jokunen viikko myöhemmin munasolukeräyksen jälkeen verta valuvana, huumattuna ja kivuissani toimenpidepöydältä. "Minä puhuin kanssasi silloin puhelimessa tästä sisätautien lähetteestä, olit kyllä erittäin katkera", hän sanoi. Koitin urheasti selittää jotain, mutta lääkäri puhui päälleni ja lisäksi totesin olevani aivan liian kamoissa sanoakseni mitään järkevää, joten jätin homman sikseen. En keksi edelleenkään mitään painokelpoista kommentoitavaa tästäkään. Ilmeisesti lääkäri koki jollain tavalla tärkeäksi sanoa minulle tuossa tilanteessa noin, ja niin hän sitten tekikin.

Rohkaisen joka tapauksessa sydämestäni teitä muitakin olemaan tarvittaessa katkeria ja epänormaaleja ämmiä, sillä voi näköjään välttää puolen vuoden turhat ja mielivaltaiset jonottelut elämässä! Ja ehkä vielä lohduttaisin teitä muita ensimmäiseen ivf:ään menijöitä: Se ei välttämättä ole ihan kauheaa, ja jos onkin, todennäköisesti jollain sellaisella tavalla, jota ei voi etukäteen arvata. Minä pelkäsin aivan turhaan.

Vielä itsellisten niksinurkka: Jos haluatte tukihenkilön mukaan, muistakaa itse kysyä aktiivisesti asiasta ainakin Husissa! Minulta taidettiin unohtaa kysyä kokonaan, tajusin vasta lepotuolissa tipassa pötkötellessäni, että muilla oli puolisot tulossa toimenpidehuoneeseen mukaan, vaikka polin puolella ei saanutkaan ylimääräisiä hengailla.

P.S. En laita tähän nyt tarkoituksella minulta kerättyjen solujen tai saatujen alkioiden määrää, koska tiedän, että vertailu vain pahentaa omaa oloa. Makoilin itsekin jotensakin tyytyväisenä toipumassa toimenpiteestä lepotuolissani, kun kuulin vahingossa, mitä verhon toisella puolella ollut potilas oli saanut, ja oloni muuttui välittömästi todella kurjaksi. Lopultahan sillä ei oikeasti ole väliä, vaikka soluja tai alkioita saataisiin viisikymmentä, jos yksikään ei niistä toimi. Ja yksikin toimiva voi olla jo tarpeeksi!

"Kaikilla lapsilla on isä" ja pari muuta väärinkäsitystä

Puhumme kaverin kanssa hypoteettisesta lapsestani, siitä, jonka yritän nyt hoitojen avulla saada yksin.

"Sähän et sitten voi siihen vaikuttaa, kuinka paljon se lapsi haluaa lopulta isänsä kanssa hengata", sanoo kaveri, jolle olen kyllä selittänyt lahjoitetulla sukusolulla vanhemmoitumisen käänteet kerta toisensa jälkeen.

Selitän uudestaan: Lapsi saa halutessaan tietää lahjoittajan henkilöllisyyden täytettyään 18 vuotta. On mahdollista, että he löytävät toisensa aikaisemminkin niin halutessaan. Useimmat lahjoittajat pitävät lapsen yhteydenottoa ihan kivana ajatuksena, mutta heillä ei ole mitään velvollisuuksia lasta kohtaan. Heidän ei ole pakko tavata lasta, jos eivät halua. Lahjoittajat ja lapset eivät tyyppillisesti hengaile keskenään. Ja kaikista tärkeintä: Sukusolun lahjoittanut mies ei ole lapsen isä. Lahjoittajat eivät itse koe vanhemmuutta lasta kohtaan, eikä lapsi koe lahjoittajaa vanhemmakseen.

"Niin, mutta siis onhan nyt kaikilla lapsilla isä."

Ei. Ei ole.

"Niin, mutta onhan se nyt kuitenkin sen isä, vaikka sä et sitä siksi halua sanoa, ja kyllähän lapsen nyt pitää saada isänsä kanssa viettää aikaa."

Vedän syvään henkeä. 

Kaikkien lasten alkuun saamiseen tarvitaan kahdenlaisia sukusoluja, mutta kaikilla lapsilla ei ole isää tai äitiä tai joillain ei kumpaakaan. Sekä minut että lahjoittaja on valmennettu niin, ettei kummallakaan ole harhaista käsitystä siitä, että mies olisi lapsen isä. Ainoana huoltajana minä päätän lisäksi täysin sen, kenen kanssa lapseni viettää aikaansa. Me emme tunne tätä lahjoittanutta miestä, emmekä tiedä hänestä mitään. Minä en tule koskaan saamaan hänen henkilötietojaan. Eroa isän ja lahjoittajan välillä ei tehdä siksi, että minä saisin itsekkäästi pitää lapsen itselläni ja estää häntä tuntemasta toisen puolen geneettisiä juuriaan. Tätä ei tehdä myöskään siksi, että minä haluan jotenkin kostaa vanhapiikuuteni miehille ja pitää jokaisen heistä ulkona lapseni elämästä. Tämä tehdään lapsen edun vuoksi.

Lahjasoluilla alkunsa saaneet lapset voivat aivan yhtä hyvin kuin ns. perinteisin menoin syntyneet ikätoverinsakin, kunhan heille ollaan rehellisiä heidän taustastaan, ja asioista puhutaan avoimesti. Lapselle on vahingollista, jos hänelle annetaan sellainen mielikuva, että jossain on olemassa isä, joka ehkä joskus tulee osaksi hänen elämäänsä. Tällöin lapsi kasvaa valheeseen ja kaipaukseen sellaisella tavalla, joka tulee jättämään häneen ison aukon koko loppuelämäksi. Lahjoittajaa ei aleta kutsua isäksi vain siksi, että konservatiiviporukoille on tärkeää hokea, että "jokaisella lapsella on isä". Kun ei ole. Jos minä saan lapsen, ja hänelle tulee joskus isä, se ei aivan varmasti ole se mies, joka kävi lahjoittamassa solunsa klinikalla muovikuppiin (niin kiitollinen kuin hänelle olenkin), vaan se, joka rakastaa lasta ja minua, ja on mukana elämässämme ja arjessamme.

"Vai niin. No, joka tapauksessa sitä lasta pitää kyllä valmentaa vahvaksi, että se sitten kestää tuollaisen tilanteen."

Kavahdan. Miten niin?

"No, ihmiset nyt saattavat sanoa kaikenlaista."

Niin, sinä näköjään saatat, ajattelen. Useimmat kuitenkaan onneksi eivät.

Minun lastani ei ole edes olemassa, ja koen silti mielipuolisen raivokasta tarvetta suojella ja puolustaa häntä nyt. Olen niin herkillä asian kanssa, että olen valmis lyömään luurin korvaan ja katkaisemaan välit tähän ihmiseen välittömästi iäksi.

Mistä ihmeestä tulee tuo sairas ajatus, että minun lapseni olisi jotenkin niin kummallinen ja erilainen, että hänet pitää kasvattaa vahvaksi kiusaamista vastaan? Isättömiä lapsia on ollut aina, ja heitä tulee aina olemaan. Perheet ovat erilaisia, ja ihmiset myös. Ehkä aikuisista pitäisi kasvattaa mielummin vähän vähemmän kusipäisiä, etteivät kiusaisi lapsia ja laukoisi suustaan mitä tahansa? Tekisi mieleni sanoa: Kiitos, tämä oli hyvä keskustelu. Jos hän joskus syntyy, tiedän ainakin pitää hänet kaukana sinusta.

Onneksi suurimmalla osalla lähipiiristäni ei ole tarvetta jankuttaa minulle isästä ja lapsen karaisemisesta. He ovat aidosti kiinnostuneita mahdollisesta vanhemmaksi tulemisestani sen sijaan, että ajattelisivat tietävänsä puolestani, miten homma hoidetaan. Onneksi useimmat ihmiset ovat ihan mukavia.

Naimattomuuden kutsumus

Arvatkaapas, kuka pohtii sinkkuutta näin:

-- joillekin naimattomuus voi olla jopa kutsumus.

Elämme aikaa, jossa sitoutuminen saattaa pelottaa ja halutaan vapautta elämään, jolloin ajatus perheellistymisestä tai puolisoon sitoutumisesta saattaa tuntua raskaalta. Se on toisaalta melko surullista, sillä se näkyy väestön ikärakenteessa --

Ehkä me elämme myös tietynlaisen mielihyväkulttuurin aikaa, että elämän tarkoitusta ei niinkään haeta siitä, millä tavalla voisi olla rakentamassa yhteiskuntaa ja tulevaisuutta, vaan enemmänkin siitä, mitä itse haluaa elämältään. Mielihyvä määrittää elämän tarkoitusta enemmän kuin aikaisemmin --

Aivan harvinaislaatuisen tyylipuhdas sinkkusterotypiasarja! Puhuja tuo vastaansanomattomasti ilmi sinkkujen viat ja heikkoudet. Sinkkuus johtuu siis siitä, ettei uskalleta sitoutua, halutaan vapautta elämään ja koetaan perhekuviot raskaina. Lisäksi sinkku on mielihyvähakuinen ja itsekäs, eikä rakenna yhteiskuntaa eikä tulevaisuutta.

Myönnän Räsäsen Päiville tästä tunkkaisesta ulostulosta podcastissa ja iltapäivälehdessä Vanhatpiiat ry:n kunniapalkintotuotekorin, joka sisältää bilekorkkarit, tukisukkahousut, rakennekynsihuollon, vapaavalintaisen botox-hoidon, skumppapullon ja jälkiehkäisytabletin. Onnittelut!

Sori lyhyt päivitys, pakko lähtee krebaan! Moikkamoi!

(Sisältövaroitus: linkin takaa löytyy tietoja Päivi Räsäsen seksielämästä, ja se on tietenkin parempi ja oikeampi kuin kenenkään muun seksielämä.)

Hyvää sinkkujen päivää, te kaikki upeat sinkut!

Wikipedia kertoo, että sinkkujen päivä on keksitty lähinnä kaupallisia tarkoituksia varten Kiinassa vuonna 1993, ja se on nykyään kokonaismyynniltään maailman suurin sesonkipäivä. Sinkkukin voi siis olla merkittävä osa yhteiskuntaa ostelemalla turhaa roinaa ja kuluttamalla rehvakkaasti luonnonvaroja kuten kaikki muutkin! Hienoa, kai. Lisäksi Wikipediassa kerrotaan, että sinkkujen päivä on hieman ironisesti saanut sellaisenkin merkityksen, että silloin pyritään parittamaan sinkkupoloisia, jottei heidän enää tarvitsisi olla sinkkuja.

Minä aion juhlia sinkkujen päivää seuraavasti:

- Onnittelen itseäni siitä, etten ole jäänyt huonoihin parisuhteisiin.

- Iloitsen siitä, että minun ei tarvitse juuri koskaan riidellä kenenkään kanssa.

- Riemuitsen ja olen kiitollinen siitä, että minulla on kuitenkin mahdollisuus yrittää vanhemmaksi.

- Olen tyytyväinen siitä, että tunnen itseni ja tiedän mitä tarvitsen. En tarvitse elämääni ketä tahansa miestä vain siksi, että parisuhteessa eläminen on normi.

- Olen iloinen, koska saan tehdä itseäni koskevat päätökset täysin itsenäisesti.

- Olen ylpeä siitä, että parisuhde- ja perhenormatiivisessa yhteiskunnassa eläminen on tehnyt minusta vahvan.

Jos koronatilanne vuoden päästä sallii, aion järjestää sinkkujen päivänä juhlat ystäville. (Lahjat pakollisia.)

Juhlikaa tekin itseänne, sinkkutoverit, sillä elämässä ei ole koskaan liikaa juhlia!

   Photo by Mariah Hewines on Unsplash

Normiperheunelmasta luopumisen suru

Sain edelliseen postaukseeni kommentin, jossa kysyttiin, mitä ajattelen surusta ja pettymyksestä tällä hetkellä. Innostuin pohtimaan asiaa niin paljon, että päätin tehdä aiheesta kokonaan oman postauksen.

Normitarina vanhemmaksi tulemisesta on iloinen: Mies ja nainen tapaavat ja rakastuvat. He päättävät elää elämänsä yhdessä ja ovat onnellisia. Sitten he alkavat toivoa lasta, ja lapsi saa alkunsa kohtuullisen vaivattomasti. Mies ja nainen ovat iloisia. Mies silittelee naisen kasvavaa raskausvatsaa ja he käyvät yhdessä kyynelehtimässä onnesta neuvolan ultraäänessä. Nainen puristaa miehen kättä synnytyksessä. Lapsi syntyy toivottuna ja terveenä, ja isä ottaa vauvasta valokuvia ja lähettää niitä sairaalasta sukulaisille ja ystäville. Lasta hoidetaan kotona tasapuolisesti ja iloitaan hänen kasvustaan. Perhe hitsautuu tiiviiksi ja onnelliseksi yksiköksi, jossa on paljon rakkautta ja huolenpitoa. Sen pituinen se.

Minun tarinaani vanhemmaksi yrittämisestä ovat tähän saakka leimanneet pääasiassa suru, ulkopuolisuus, pelko, ahdistus ja pettymykset. Varovainen ilo astui kuvaan vasta sitten, kun uskaltauduin lopulta lähtemään hoitoihin. Ehkä sittenkin? Jospa tämä voisi olla minulle sittenkin mahdollista!

Minä halusin Normitarinan niin ehdottomasti, että lapsen yrittäminen meinasi jäädä kokonaan. En kyennyt mitenkään kuvittelemaan itseäni yksinhuoltajana. En halunnut käydä rankoissa hoidoissa yksin, en kokea mahdollisia pettymyksiä negatiivisista raskaustesteistä yksin, en kuulla lapsen sydämensykettä neuvolassa yksin, synnyttää yksin, mennä koulun vanhempainiltaan yksin, selvitä kaikesta arjessa yksin ja istua sitten lapsen muutettua kotoa yksin huolehtimassa, että mitenköhän se nyt siellä pärjää ja onkohan sillä rahaa ruokaan. En myöskään missään tapauksessa halunnut olla nelikymppisenä vasta yrittämässä esikoistani. Enkä halunnut, että lapsella olisi vain yksi vanhempi. En halunnut tästä mitään. Paitsi sen lapsen.

Olen käyttänyt vuosia ulvoen ja kiukutellen sitä, mitä ei koskaan tapahtunut, ja mitä en saanut. Vaikka huonoja fiiliksiä on ollut selkeästi vähemmän sen jälkeen, kun aloitin hedelmöityshoidot, kyllä ne välillä vieläkin kurkkivat olan yli. Ja jos olen täysin rehellinen, vaihtaisin edelleen tämän itsellisyyteni tuohon ihanaan Normitarinaan ihan koska tahansa.

Koin onneksi viime kesänä oivalluksen: Se, että asiat olisivat toisin, ei välttämättä tarkoita sitä, että ne olisivat paremmin.

Se, että joku saa lapsen yhdessä puolisonsa kanssa tarkoittaa ainoastaan sitä, että hän saa lapsen yhdessä puolisonsa kanssa. Se ei ole mikään tae sille, että kaikki olisi automaattisesti hyvin. Monet suhteet ovat onnettomia ja riitaisia, ja monet päätyvät eroon. Ei olemassa oleva puoliso välttämättä halua tulla neuvolaan kuuntelemaan sydänääniä, hoitaa lasta tai pistää perhettä muiden intressiensä edelle. Ehkä hän lukee synnytyksessä Aku Ankkaa ja häippäisee sen jälkeen viikoksi kylille. Huonoista parisuhteista minulla on kokemusta, ja valitsen koska tahansa mielummin vanhemmuuden itsellisenä kuin vanhemmuuden onnettomassa liitossa.

Monet itselliset äidit ovat kuvanneet helpotusta siitä, ettei tarvitse pikkulapsiaikana kantaa huolta parisuhteen hyvinvoinnista. Voi olla jopa paljon helpompaa, kun voi omistautua lapselle, ja se, mitä yli jää, on pelkästään itseä varten. Parisuhteen aika voi tulla myöhemmin. Koen tämän ajatuksen lohduttavana.

Yksi suruani helpottava oivallus on ollut myös se, että minä en ole sellainen ihminen, joka pariutuu nopeasti ja vaivattomasti. En voisi missään olosuhteissa ryhtyä yrittämään lasta sellaisen puolison kanssa, jonka kanssa suhde ei ole pitkä ja erittäin vakaalla pohjalla. Sellainen minä olen, enkä usko muuksi muuttuvani. Omassa maailmassani on ehdottomasti loogisempaa yrittää lasta yksin kuin jonkun sellaisen kanssa, jota ei tunne perinpohjaisesti.

Ensisijainen suunnitelmani ja toiveeni perheytymisestä ei siis toteutunut, mutta se ei tarkoita sitä, että tämä vaihtoehtoinen suunnitelma olisi yhtään sen huonompi. Se on vain erilainen.

Ja näillä puheilla menenkin nyt tökkäämään nahkaani ensimmäisen hormonipiikin. Pitäkää peukkuja, etten pyörry!