Minun lapsellani ei ole isää

Tiedän, että jotkut lahjasolulla lapsen saaneet puhuvat solun lahjoittaneesta ihmisestä lapselle nimellä isä tai äiti. Myös termit biologinen isä tai äiti ovat joillain käytössä. Oma mutuni on, että useimmilla on käytössä kuitenkin sana lahjoittaja tai luovuttaja. Niin myös minulla, ja kerron nyt miksi.

Meidän perheessämme tulee väistämättä käsittelyyn sellainen tosiasia, että lapsella ei ole isää. Minulla on velvollisuus kertoa lapselle tämän asian taustoista mahdollisimman avoimesti ja lapsella on oikeus kysyä ja tuntea asiaan liittyen mitä tahansa. Myös mahdolliset surun ja vihan tunteet ovat sallittuja. Pitkittäistutkimuksissa on kuitenkin todettu, että lahjasolulla alkunsa saaneet lapset voivat yhtä hyvin kuin muutkin lapset, kunhan heidän taustastaan puhutaan avoimesti ja rehellisesti. Lapset eivät keskimäärin ole kovinkaan kiinnostuneita lahjoittajasta eivätkä koe tätä vanhemmakseen. Mahdolliset geneettiset puolisisarukset kiinnostavat monia enemmän.

Vanhemmuus on sosiaalinen konstruktio, ei biologiaa. Siinä on kyse kiintymyssuhteesta, joka on täysin keskeinen ihmisen kehitykselle vauvasta hyvinvoivaksi aikuiseksi. Vanhempi on se, joka hoivaa, ruokkii ja on läsnä lasta varten hänen arjessaan. Se, josta omaan mieleen muodostuu turvan edustaja. Vaikka geenit ovatkin tärkeä ja kiinnostava asia, niillä on lopultakin hyvin vähän tekemistä vanhemmuuden kanssa. Solujen lahjoittaja ei ole lapsen vanhempi, eikä hänen tule kutsua itseään syntyneen lapsen isäksi tai äidiksi, ellei siitä ole erityisesti yhdessä sovittu lapsen ja hänen perheensä kanssa.

Ajattelen, että yksi ihmiselämän suurimmista mahdollisista traumoista on tulla oman vanhempansa hylkäämäksi. Jos lahjasolulapselle puhutaan poissaolevasta isästä tai äidistä, on vaara, että hänelle kehittyy jonkinlainen erikoinen pseudokiintymyssuhdetrauma tilanteessa, jossa sellaisen kehittyminen ei olisi ollenkaan välttämätöntä. Lapselle muodostuu kuva poissaolevasta tärkeästä ihmisestä, joka puuttuu hänen elämästään, ja hän saattaa alkaa kaivata tätä isää tai äitiä ja toivoa voivansa saada tämän elämäänsä. Kun usein lahjoittajasta tietenkin puhutaan vielä kiitolliseen ja ihannoivaan sävyyn, hän saattaa glorifioitua lapsen mielessä jonkinlaiseksi upeaksi myyttiseksi hahmoksi, joka ehkä joskus astuu hänen elämäänsä.

Olen aivan loputtoman kiitollinen sille ihmiselle, joka lahjoitti siittiönsä, jotta minun lapseni sai syntyä. Toivon joskus voivani tavata hänet, ja jos lapseni haluaa häntä etsiä, olen hänen tukenaan ja apunaan tarvittaessa. Olen kuitenkin päättänyt, että kun kerron lapselle hänen syntymänsä tarinaa, en tule sanomaan, että lahjoittaja oli hyvä, kiltti tai ihana ihminen, koska sitä minä en tiedä. Sanon mielummin näin: Hän on ollut mies, joka on halunnut auttaa. Hän on tehnyt hyvin ystävällisen teon, ja olen siitä hänelle todella kiitollinen. Onhan nimittäin myös aivan mahdollista, ettei lahjoittaja olekaan mukava mies, tai että hän ei edes halua tavata lastani. Miltähän lapsesta mahtaisi tuntua, jos hän on koko ikänsä kasvanut kuunnellen hehkutusta tästä upeasta tyypistä, joka ei sitten haluakaan edes tavata? Parempi pitäytyä faktoissa.

Tiedän, että asiasta on erilaisia mielipiteitä, mutta minä ajattelen näin: Jos puhuisin lapselle lahjoittajasta hänen isänään, valitsisin sen tien, joka on minulle helpoin, mutta en sitä, joka on lapselle paras. Arkipuheessa isä-sanan välttäminen voi vaatia vähän keskittymistä ennen kuin siihen tottuu. Ajattelen kuitenkin niin, että teen lapselle palveluksen, kun en luo perheeseemme mielikuvitushahmoa, jota ei oikeasti ole olemassakaan. Minun lapsellani ei ole isää, ja se tuntuu minusta välillä surulliselta, mutta se suru on minun suruni, eikä lapseni. Kun asia käsitellään rehellisesti ja avoimesti, lahjasolulapsi tulee voimaan hyvin ja kasvamaan onnellisena.

Instagramissa tanskalainen Emma kertoo donorchild-tilillään siitä, millaista on olla lahjasolulapsi.

Flashbackejä ja triggereitä

Työkaveri ottaa minua hihasta kiinni ja vetää minut käytävältä huoneeseeni. Hän huikkaa mukaan toisenkin työkaverin ja istuttaa meidät alas.

- Voi hemmetin hemmetti, mä olen taas raskaana! hän julistaa dramaattisesti epätoivoa äänessään. 

- Ei pitänyt vielä, vuoden päästä vasta, mutta näin tässä nyt kävi että pikkukakkonen on tulossa ensi keväänä. En perhana jaksaisi nyt ihan vielä sitä vauvarumbaa taas uudestaan!

Sydän hakkaa. Kädet hikoavat. Posket nykivät ja reisissä kihelmöi. Näkyyköhän ulospäin, että olen aivan vähällä purskahtaa itkuun? Seuraava asiakas on tulossa tunnin päästä, nyt ei saa hajota. Saan onniteltua. Lasken jalkapohjat lattiaan, maadoitan itseni työtuoliin, hengitän syvään, lasken  kymmeneen. Näkeekö minusta, että olen hajoamassa ihan juuri? Osaanko nyt olla? Etten vain pahoittaisi kenenkään mieltä. Etten nolaisi itseäni.

Jutellaan vaunuista. Tuli annettua juuri edelliset kiertoon, manaa työkaveri, uudet on hankittava. Minä osaan keskustella uskomattoman paljon lastenvaunuista, vaikkei minulla ole lasta. Se johtuu siitä, että olen käynyt lukemattoman määrän tällaisia keskusteluja viimeisten vuosien aikana. Kymmenen vuotta sitten olin kiinnostunut ja innoissani, halusin oppia vaunuista ja vauvoista, raskaudesta ja synnytyksestä, koska joskushan se kaikki olisi minullakin edessä. Nyt olen yksin jossain kohtaa epämääräistä hedelmöityshoitojonoa ja biologinen kelloni takoo ohimoitani aamusta iltaan joka ikinen päivä. En nuku, ja ahdistaa koko ajan. Bugaboot, sanon. Niitä kaikki nyt himoitsevat.

Parinkymmenen minuutin päästä työhuoneeni on edelleen vallattu. Pahoittelen ja poistun vessaan. Se on virhe, sillä purskahdan heti itkuun saatuani vessakopin oven kiinni. On rauhoituttava nopeasti, muuten punaiset laikut paistavat silmäkulmissa loppupäivän. Pakotan itseni lopettamaan ja varmistan ettei kukaan ole tulossa sisään. Huuhtelen kasvot kylmällä vedellä.

Monta vuotta myöhemmin istun kotona nukkuva vauva sylissä ja selaan Facebookia. Tuttavapariskunta ilmoittaa raskaudesta. Ovat käyneet valokuvaajalla ottamassa kauniit raskauskuvat, täynnä onnea ja iloista jännitystä kumpikin. Ikää on jo melkein neljäkymmentä ja vapaaehtoinen lapsettomuus oli vaihtunut lapsitoiveeksi nopeasti ja yllättäen. Raskaus alkoi kertayrittämällä.

Ja taas: Sydän hakkaa. Kädet hikoavat. Posket nykivät ja reisissä kihelmöi. Piilotan postauksen ja suljen läppärin. Kyyneleet valuvat valtoimenaan. Katson vauvaa ja lasken jalkapohjat tukevasti maahan. Hengitän syvään. Lasken kymmeneen. Vauva on tässä, kaikkihan kävi hyvin, ei enää tarvitse surra. En tiedä miksi reagoin näin, mutta kaikki tapahtuu sekunneissa ja täysin kontrolloimattomasti. Koko lapsettomuuden kipu täyttää taas kropan ja ahdistus hyökyy yli. Se on ohi nyt, toistelen itselleni, mutta keho ei kuuntele mieltä, ei usko vielä, että selvisin pinnalle. Että kaikki on nyt hyvin.

Miksi yksinhuoltajuus hävettää?

Kirjoitan nyt ehkä hieman kärkevämmin kuin minulla on tapana, koska en ehdi muokata. Pieni availee jo ääntään sitterissä, ja tämä kirjoitushetki on ohi hyvin pian. Saa kommentoida samaan malliin!

Kyse on yksinhuoltajuudesta. 

Olen seurannut todella hämmentyneenä itsellisten äitien porukoissa välillä päätään nostavaa identiteettikeskustelua. Jengi pohtii aivan tosissaan, että olemmeko me itselliset vanhemmat yksinhuoltajia. En ymmärrä tätä pohdintaa lainkaan. Jos ihminen on lapsensa ainoa huoltaja, silloin hän on yksinhuoltaja. Termi on juridinen. Minä olen siis ilman epäilystäkään yksinhuoltaja, koska ei minun lapsellani ole ketään toista huoltajaa. Moni tuntuu kuitenkin inhoavan yh-sanaa syvästi ja kieltäytyvän tästä identiteetistä jyrkästi. "Sellainen en ainakaan ole, on keksittävä jokin muu sana!" 

Mitä me oikein ajattelemme yksinhuoltajista? Millaisia ominaisuuksia heihin liitämme? Mikä yksinhuoltajissa on niin kauheaa ja väärää ja noloa? Ahdistaako ajatus siitä, että joku saattaa luulla puolison jättäneen? Että joku pitää vastuuttomana lisääntyjänä, joka ei osannut huolehtia ehkäisystä? Vai mikä? En kykene ymmärtämään tippaakaan, miksi yksin lastaan huoltavaa ihmistä ei saisi kutsua yksinhuoltajaksi. Minua ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä tuntemattomat minusta ajattelevat, enkä varmasti aio antaa joillekin satunnaisille törpöille valtaa määritellä minua perhemuotoni perusteella.

Ei lasta voi tehdä yksin, jos hävettää olla sitten hänen ainoa huoltajansa. Huoltajuusasiaan tulee törmäämään joka paikassa, koska lapsen asioita hoidettaessa on tiedettävä, ketkä kaikki hänestä vastaavat. Yksinhuoltajuus ja itsellisyys eivät ole toisensa poissulkevia asioita, vaan jälkimmäinen on ensimmäisen alaluokka. Toivoisin, että voisimme olla ylpeitä lapsiemme huoltajia kaikki riippumatta siitä, millaisissa komboissa lapsista huolehdimme.

Minä en ainakaan suostu häpeämään. Olen yksinhuoltaja ja ylpeä siitä!

Keitä meidän perheeseemme kuuluu?

Löysin jo odotusaikana ihanan vauvakirjan, joka sopii monenlaisille perheille. Hannamari Ruohosen kirjassa otetaan hienosti huomioon se, että on muunkinlaisia perheitä, kun niitä, joissa vanhemmuutta hoitavat biologinen äiti ja isä yhdessä. (Itse asiassa on muuten aivan älytöntä, kuinka suuri osa vauvakirjoista edelleen tekee sen oletuksen, että kaikkien perhe on täysin normatiivinen, kun pelkästään yh-perheitäkin taitaa olla Suomessa melkein neljäsosa kaikista.)

Olen aina pitänyt vauvakirjoja vähän imelinä, mutta kun alkoi näyttää siltä, että tulen kuin tulenkin yksin vanhemmaksi, eräs monille yksinhuoltajille tuttu morbidi ajatus sai minut lopulta päättämään, että jonkinlainen kirja on tehtävä. Se ajatus kuuluu näin: "Entä jos minulle tapahtuu jotain?" Lapsella on oikeus muistoihin omasta lapsuudestaan silloinkin, jos vanhempaa ei enää ole. Kuulostaa vähän kauhealta, ja näyttää vielä kauheammalta näin kirjoitettuna, mutta olen aika varma, etten ole ainoa itsellinen vanhempi tai yksinhuoltaja, joka on käynyt näitä ajatuksia päässään läpi. Lapsen pitää saada oma tarinansa kävi mitä kävi. Tuumasta toimeen siis.

Alkulehdille olen kirjoittanut vauvan syntymän tarinan. Että äiti toivoi sinua kovasti, ja koska mies, jota emme tunne, oli ystävällisesti lahjoittanut omia solujaan, sinä saatoit alkaa kasvaa äidin mahassa. Olen kirjannut ylös raskaudenaikaisia lempinimiä ja kirjoitellut millaista maailmassa oli silloin kun häntä vielä odotettiin. Teippasin sivulle loppuraskaudessa hänelle löytämäni neliapilan. Olen kansioinut kuvia tietokoneelle ja aion tilata printtejä ihanimmista ja hauskimmista ja liimata niitä kirjaan. Asiaan on siis vihkiydytty huolella, ja yritän askartelurajoitteineni tehdä kirjasta lapselle mahdollisimman kivan.

Kirjassa on kuitenkin yksi aukeama, jota olen tuijotellut hieman huolestuneena. Aukeamalla on iso puu, jossa on paljon lehtiä ja omenoita, ja se kuvaa vauvalle tärkeiden ihmisten joukkoa. Jokaiseen lehteen tai omenaan pitäisi kirjoittaa vauvalle tärkeän ihmisen nimi. Keksin helposti joitakin selvästi kirjaan kuuluvia: mummo, vaari ja ystävä, jonka epävirallisesti nimesin kummisedäksi. Lisäksi muutaman ystävän voisi hyvin lisätä vielä, mutta me asumme nyt eri puolilla maata, enkä tiedä, kuinka suuri rooli heillä voi edes teoriassa olla lapsen elämässä, jos jäämme jumiin tänne periferiaan.

Minun ydinperheeni, vauva, minä ja koira, on oikein hyvä ja hieno perheyksikkö, mutta muuten piirini ovat valitettavasti hirveän paljon pienemmät kuin toivoisin niiden olevan, ja nyt olen huolissani, että siirrän tämän yksinäisyyden tragedian lapselleni. Toivoisin, että ympärillämme olisi sellainen ihana tv-sarjoista tuttu laajennettu ystäväperhe, jossa kyläillään ja kokkaillaan yhdessä, ja arki-iltoina keräännytään television tai teekupin ääreen vaihtamaan kuulumisia. Siitä ollaan kyllä valitettavasti hyvin kaukana. Vietämme aikamme pääosin kahdestaan.

Vauva on onneksi loistava alibi lähteä tutustumaan uusiin ihmisiin. Kaikenlaisia lapsen ympärille rakennettuja ryhmiä löytyy pienessäkin kaupungissa jumpasta ja muskarista kokkikerhoon ja yh-ryhmään. Menen mukaan kaikkeen, mihin vain suinkin jaksan. (Täällä pikkukaupungissa on kuitenkin ilmeisesti niin, että on hankittava auto päästäkseen käytännössä yhtään mihinkään, mikä ärsyttää suunnattomasti!)

Tämän päivän sosiaalisen verkoston pohdinnat aktivoituivat alkujaan luettuani HS:stä Laura Tauriaisen esseen Huono ystävyydessä?  (Essee on valitettavasti luettavissa vain tilaajille.) Tekstissä Tauriainen pohtii, miksi ystävyyksien säilyttäminen tai uusien ystävien saaminen on niin vaikeaa vanhemmaksi tulemisen jälkeen. Luin jutun mielenkiinnolla, koska olen pääasiassa joutunut havainnoimaan tätä ilmiötä sieltä aidan toiselta puolelta perheellistyvien ystävien kadotessa yksi toisensa jälkeen jonnekin.  Nyt olenkin sitten yhtäkkiä itse aloitteleva yh-äiti, joka tekee hartiavoimin töitä laajentaakseen omaa sosiaalista piiriään uudessa kaupungissa. 

Mahtaako ydinperheiden vanhemmilla olla tarvettakaan uusille ystäville? Päädymmekö me yh:t pyörimään vain keskenämme? Sekin kyllä sopii, rakentaisin mielelläni ympärillemme ystäväperheen ihmisistä, jotka kykenevät kurkottelemaan ydinperhekontekstin ulkopuolellekin.

Tauriaisen tekstissä haastateltu sosiaalipsykologi Vaula Helin kertoo, että yh-vanhemmat ja ensimmäisen lapsensa saaneet ovat halukkaita liittämään ystäviä osaksi perhettään, mutta parisuhteessa elävät ja useamman lapsen vanhemmat eivät niinkään. Ilmeisesti ensimmäisen lapsensa parisuhteessa saavatkin luopuvat tästä ystäväperheajatuksesta pian ja käpertyvät vain ydinperheen pariin. Yh:t sen sijaan jatkavat edelleen sitkeästi verkostojen hakemista tai ainakin toivomista, jos jaksaminen ei enää aktiiviseen verkostoitumiseen riitäkään. Yksinäisyys on nimittäin aivan pohjattoman uuvuttava tila, ja perheen pyörittäminen yksin on kokopäivätyö jo sekin.

Ydinperhepettymys on osaltani käsitelty, olen onnellinen tilanteestani. Kammoan silti viikonloppuja minäkin. Ja oikeastaan kaikkia niitä päiviä, kun kalenterissa ei ole mitään. Kulutan aikaa vaunulenkeillä, katselen tv-sarjoja ja soittelen ja viestin ystäville siellä kaukana. Useampana päivänä viikossa on joku kerho, neuvola tai muu vastaava meno, kodinhoitaja piipahtaa välillä hetkeksi, että pääsen suihkuun tai nukkumaan, tai saan siivottua. Tunnen olevani yksinäinen lähes koko ajan ja taistelen kaikilla voimillani muuttaakseni tilanteen.

Esseen lopuksi Tauriainen vapauttaa itsensä asiantuntijan avulla vähäisten ystävien syyllisyydestä: Vähäisestä verkostosta ei kannata olla pahoillaan, jos tuntee olevansa tilanteeseensa tyytyväinen. Uuden kumppanin ja lisälasten myötä kirjoittajan ystävät vain ovat jääneet ja elämä pyörii ydinperheen ympärillä. Kuulostaa ihan järkevältä: Jos joku toimii itselle, miksi kantaa siitä syyllisyyttä? Jos ympärilleen kaipaa ainoastaan oman ydinperheensä, olkoon sitten niin. 

Ystävien katoaminen "perheenperustamisiässä" ei selvästikään kuitenkaan ole vain yksilökysymys, vaan syvällä kulttuurissamme. Meillä on tapana tyytyä hyvinkin pieniin sosiaalisiin kuvioihin suunnilleen kolmekymppisinä. Perheytyvät poteroituvat, perheettömät jäävät rannalle, ja tutkimuksissa suomalaiset raportoivat valtavasti yksinäisyyden kokemuksia. Miksi me emme osaa olla toistemme kanssa ydinperhekontekstin yli?

Yksinhuoltajuus ei kai ole se perhemuotojen mansikkakakku, mutta tavallaan koen olevani tässä asiassa onnekas: Minä en jää jumiin yksinäiseen ydinperhevankilaan, koska se ei ole minulle mahdollista. On pakko löytää sellainen verkosto, joka kannattelee, ja jossa saa itse olla osana kannattelemassa muita. Se voi olla pelastus jossain myöhemmässä vaiheessa elämää, kun ei ole rakentanut koko tukiverkostoaan yhden kortin varaan.

Pikkuinen, lupaan tehdä parhaani, että saadaan kirjoitettua sinun kirjasi lehtiin ja omenoihin mahdollisimman monta nimeä!

Ensimmäinen kuukausi itsellisenä äitinä

Pelottavinta, mitä olen koskaan tehnyt, oli tulla yksin kotiin sairaalasta vastasyntyneen vauvan kanssa. Vauvalla oli ongelmia syömisessä, ja minä istuin yöt valveilla pumppaamassa, syöttämässä, steriloimassa ja hyssyttämässä. Väsymys itketti, hormonit itkettivät, yksinäisyys itketti. Vauva huusi ja huutaa edelleen niin paljon, että häntä voi virallisesti nimittää koliikkivauvaksi.

Vauvan syöminen on parantunut, ja olen hakenut ja saanut apua kaikista mahdollisista paikoista, mm. perhetyöstä, kotityöstä ja ensi- ja turvakodeilta, imetyspolilta, neuvolasta ja vyöhyketerapeutilta. Tiedän, että itsellisten on yleensä vielä keskimääräistä vaikeampaa turvautua apuun, koska "itsepä olen itseni tähän tilanteeseen laittanut". Minua ei hävetä yhtään. Ajattelen ennemminkin niin päin, että nythän olen osallistunut synnytystalkoisiin, totta kai minulle kuuluu kaikki se yhteiskunnan apu ja tuki, joka kaikille muillekin kuuluu. Ei ole kenenkään etu, jos vanhempi hajoaa täysin.

Meillä on siis juuri nyt pääasiassa ihan kauhean rankkaa, ja sitten välillä ihania hetkiä. En voi kuvitella elämääni ilman Pientä enää mitenkään. Tämä on vain vaihe, tämä tulee helpottamaan kyllä, ja me kuulumme yhteen. Tästä selvitään.

Sitten heti kun aivosumu hellittää, aion tutustua seuraaviin asioihin:

Alonement-podcast

Bloom with Janelle -podcastin jakso 29.8, jossa haastatellaan itsellistä äitiä

Upouusi kirja, jonka tilasin.

Vinkiksi teille, jotka pohditte itsellistä vanhemmuutta: Helminauhan sivuilla on 23.9. saakka katsottavissa tallenne luennosta, jolla psykologi, psykoterapeutti Terhi Vihko puhuu aiheesta.

Hän on saapunut

Tarpeeksi isoista asioista on vaikeaa sanoa mitään, sillä kaikki sanat tuntuvat turhanpäiväisiltä. Tämä postaus on siksi lyhyt ja kuuluu näin:

Pieni tyttäreni saapui muutama päivä sitten yöllä hurjan ukkosmyrskyn säestyksellä.

Meillä on kaikki hyvin.

Olen mykistynyt onnesta, kyynelistä, hormoneista, pelosta ja riemusta. Tämä on hurjempaa kuin mikään koskaan.

Sooloäitihaaste, osa 2

 The Stork and I:n #Solomotherstories -haaste jatkuu:

17. Mitä ei kannata sanoa itselliselle äidille tai sellaiseksi haluavalle

- Jos olet sitä mieltä, että on olemassa vain yksi ainoa oikea tapa tulla perheeksi, se ei luonnollisestikaan ole tämä. Asia kannattaa pitää ihan omana tietonaan. Itsellinen äiti ei tee mielipiteelläsi mitään.

- "Kannattaisi ennemmin adoptoida." Useimmilla ei ole mitään käsitystä siitä, millainen prosessi adoptio oikeasti on. Se ei ole mahdollista kaikille, eikä helppoa koskaan kenellekään.

- "Kaikilla lapsilla on isä." Ei ole.

- "On itsekästä tehdä lapsi yksin." Ei tippaakaan sen itsekkäämpää kuin tehdä lapsi kaksin.

- "Oletko nyt miettinyt tämän aivan loppuun asti?" Kyllä. Kuka muu vanhempi käy pakollisen keskustelun psykologin kanssa ennen raskaaksi yrittämistä?

- "Se oikea tulee vastaan silloin, kun sitä vähiten odottaa!" Ei tule. Monelle se vain ei tule vastaan koskaan, eikä missään tapauksessa ole avuliasta neuvoa varsinkaan hedelmällisen ikänsä viime metreillä olevaa naista odottelemaan tällaista ihmettä.

18. Perheelle kertominen

Olen onnekas, minun perheessäni tämä sujui helposti. Emme ole erityisen konservatiivista sakkia. Kaikkien mielestä se, että lähdin hoitoihin ja että saan tämän lapsen on huippujuttu. En edes muista erityisesti kertomistilanteita, ne ovat menneet ohi arkisen jutustelun lomassa.

19. Yhteiskunnan paineet

Olen tuntenut yhteiskunnan paineet nahoissani kovasti. On ollut hurja kokemus tajuta kuinka ulkopuolinen onkaan, kun ei perheydy normatiivisesti ja normiaikataulussa. Rehellisesti sanottuna olen ollut totaalisen järkyttynyt siitä, kuinka koko yhteiskuntamme syrjii perheettömiä sekä mikro- että makrotasolla. Henkilökohtaisessa elämässäni yksin jäämisen tunne on ollut tahatonta lapsettomuutta vaikeampi ja satuttavampi kokemus. Haluan yrittää omassa perheessäni parhaani mukaan välttää sellaista ulossulkevaa ydinperheeseen käpertymistä, jota olen itse joutunut kokemaan. Eipä käpertyminen toki oikein olisi vaihtoehtokaan, kun meillä ei asu muita aikuisia. Haluan myös aina toimia niin, että kaikki ovat tervetulleita meille ja meidän elämäämme koska tahansa riippumatta perhetilanteestaan. Jos siis vietät joulua yksin, meille vaan glögille :)! Me kaikki tarvitsemme toisiamme.

20. Lahjasisarukset

Suomessa saman lahjoittajan soluja voi antaa vain viiteen perheeseen. Se on ihan hyvä, geneettisiä sisaruksia ei ole siis olemassa loputonta määrää. Lahjasolualkuiset lapset ovat yleensä kuulemma kiinnostuneempia mahdollisista sisaruksistaan kuin itse lahjoittajasta. Jos lapseni haluaa joskus yrittää löytää geenisisaruksiaan, tuen häntä siinä ehdottomasti.

21. Lastenkirjat

Olen lukenut suomeksi vain yhden lastenkirjan, jossa erilaisten perheiden käsittelyn ohella otetaan esiin myös lahjasolutausta. Se on 2015 ilmestynyt Meidän pihan perhesoppa.

Sain vinkkejä myös tällaisista kirjoista, joissa käsitellään erilaisia perheitä:

Pupujuttu ja muita vauvasatuja

Sulon ja Elsin uudet naapurit

Eikka ja seitsemän sisarusta

Englanninkielisiä lastenkirjoja löytyy paljonkin, ja Amazon osaa ehdotella lisää. Esim.

The Special Two

The Pea That Was Me

Mommy and Me - How I Came to Be

Monissa kirjoissa on vielä erilaisia versioita jokaiseen lähtöön, esim. eri kirjansa lahjoitetun munasolun kautta syntyneille, lahjoitetun siittiön kautta syntyneille, yhden vanhemman perheille ja niin edelleen. Näin esimerkiksi

Our Story -sarjassa.

Jos tilauskulut hirvittävät, kuten minua, kannattaa kysyä oman kaupungin kirjastosta, voisivatko hankkia aihetta käsitteleviä kirjoja valikoimaan. Uudessa pikkukaupungissani ainakin onnistui ihan nikottelematta.

22. Sooloäidin kirjoja ja muuta tukea

Minun kirjahyllystäni löytyvät nämä kirjat.

Helminauha-hanketta olenkin jo hehkuttanut niin monta kertaa, että ehkäpä se riittää. Suosittelen myös seuraamaan lapsettomien yhdistys Simpukan tapahtumakalenteria. Sieltä löytyy kursseja, koulutuksia, valmennuksia, chatteja ja lähi- ja etätapaamisia kaikenlaisiin tilanteisiin, myös vasta hoitoihin lähtöä pohtiville. Lisäksi facebookissa on aktiivisia vertaisryhmiä.

23. Deittailu

Ei kiitos. Tosin nyt täällä uudessa kaupungissa on käynyt muutaman kerran mielessä rekisteröityä johonkin deittipalveluun, mutta haluaisin enemmänkin ehkä uusia ystäviä kuin seurustelukumppanin. Huvittelen hieman ajatuksella, että ilmestyisin yllätyksenä maha pystyssä treffeille ihan vain nähdäkseni miehen ilmeen, mutta enpä taida viitsiä tällaista jekkua tehdä kenellekään kuitenkaan.

Vihasin nettideittailua koko sen ajan, kun koin, että sitä oli pakko harrastaa, ja nyt olen todella helpottunut, kun ei enää tarvitse. Luulen, että olen mielummin yksin koko loppuelämäni kuin menen enää koskaan nettitreffeille. Varaan kuitenkin oikeuden muuttaa mielipidettäni tässä asiassa. Hieman haikealta tuntuu ajatus siitä, etten tulisi enää koskaan elämässäni kokemaan minkäänlaista romanssia. Juuri nyt se ei kuitenkaan ole ajankohtaista.

24. Mitä olisin toivonut tienneeni

Että meitä itsellisiä äitejä on niin paljon. Että tulen selviämään tästä. Että tulee päivä, jolloin itsellisesti vanhemmaksi tuleminen ei ole enää minulle surullinen, vaan aidosti iloinen asia.

25. Niksinurkka

Minun niksini ovat tässä: 1. Hanki robotti-imuri ja 2. Opettele pyytämään apua.

Mieti jo etukäteen rauhassa mielessäsi läpi koko lähipiirisi: Kenelle kaikille voisit kuvitella laittavasi viestin, jos et kertakaikkiaan selviä itse? Usein apu voi tosin tulla aivan yllättävältäkin taholta. Esimerkiksi kun jouduin itse alkukesästä liikuntakieltoon, naapurini mobilisoi minulle lähistöllä asuvista aivan tuntemattomista ihmisistä ihanan koiranulkoilutusverkoston, joka kävi lenkittämässä elukkaa aivan vapaaehtoisesti. Myös moni ystävistä oli toki suurena apuna yllättävässä ja hankalassa tilanteessa. Suurin osa ihmisistä haluaa auttaa toisia, mutta avun pyytäminen voi olla todella vaikeaa, ja siihen kannattaa psyykata itsensä huolella jo etukäteen.

Itsellisen äidin ei pidä mennä siihen ansaan, ettei ajattele olevansa avun arvoinen, kun on itse itsensä tilanteeseensa hommannut. Myös me tarvitsemme ja ansaitsemme aivan yhtä lailla joskus apua sekä lähipiiriltä että yhteiskunnalta. Olen itse ollut yhteydessä esimerkiksi perhepalveluihin ja ensi- ja turvakotiin ja kertonut avoimesti jo etukäteen myös uudessa neuvolassa huolestani sosiaalisen verkoston niukkuuteen liittyen. Pyydän ja vaadin apua, selvitän jo etukäteen kaiken mitä on tarjolla, jotta tiedän, mihin sitten ottaa yhteyttä, jos omat voimat loppuvat. Minut on toivotettu lämpimästi tervetulleeksi jo muun muassa kahteen yksinhuoltajille tarkoitettuun ryhmään, jotka toivottavasti pääsevät kokoontumaan syksyllä. Neuvoisin teitä muita olemaan myös aktiivisia. Yksin jääminen on vaarallista.

26. Lapsenhoito

Isäni on luvannut hoitaa lasta, että pääsen joskus harrastamaan jotain. Olen todella kiitollinen tästä. Ja sitten vaan päiväkotiin, kun sen aika on. Suomessa asiat ovat lastenhoidon suhteen loistavalla tolalla moneen muuhun maahan verrattuna. Yksinhuoltajana toivon, että saisin edes joskus hetken omaa aikaa. Kuten varmasti kaikki muutkin vanhemmat. Aika näyttää, miten tämä tavoite saavutetaan.

27. Roolimallit

Kaikki upeat itselliset äidit, joihin olen törmännyt oikeassa elämässä tai netissä ovat minun roolimallejani. Lapseni roolimalleja en voi hänen puolestaan päättää. Toivon, että elämäämme voisi kuulua mahdollisimman paljon mahdollisimman erilaisia upeita ja avarakatseisia ihmisiä, ja että nyt kauas jääneet ystävät pysyisivät edelleen elämässämme. En ole erityisen huolissani isän mallin puuttumisesta, mutta teen parhaani, jotta lapseni kohtaisi mahdollisimman monenlaisia ihmisiä, ja saisi viettää aikaa vaarin lisäksi myös muiden miesten seurassa.

28. ja 29. Lempparisomet ja yhteisö

Kuulun itsellisten äitien, lahjasoluhedelmöittyjien ja itsellisten lahjasoluhedelmöittyjien facebook-ryhmiin. Laita minulle viestiä, jos haluat lisätietoja näistä!

Lisäksi tykkään podcasteista, mm. The Stork and I:sta (helpoin kuunnella ehkä esim. Spotify:stä), Single Greatest Choice:sta ja kauniista Not by Accident -dokumenttipodista.

Instagramissa seuraan satunnaisen laiskasti choice mum / smbc -päivityksiä.

Some ja muu yhteisöllisyys aiheen tiimoilta on ollut minulle todella tärkeää ja auttanut omassa prosessissa paljon eteenpäin. Olo keveni huomattavasti heti kun löysin muita. Somen kautta olen saanut myös uusia vertaistukiystäviä ihan oikeassa elämässä.

30. Neuvoja muille

Ei minulla enää tämän enempää niitä ole. Kertokaa, jos teillä on minulle!

31. Toiveita ja unelmia

Suurin toiveeni on, että lapseni saa olla terve ja onnellinen, ja että pystyn kasvattamaan hänet tasapainoiseksi rakastavaksi ihmiseksi. Toivon, että elämämme tulee olemaan keskimäärin mukavaa, ja että ympärillämme on paljon rakkaita ihmisiä. Mitäpä sitä sen enempää tai vähempää kukaan vanhempi toivoisi?