Miltä hedelmöityshoidoissa olo tuntuu?

Mietin joskus, että haluaisin tietää, miltä hedelmöityshoidoissa olo oikeasti tuntuu. Nyt kun olen siinä asemassa, että voin yrittää tätä kuvata, ajattelin kokeilla. Ehkä tästä voisi olla hyötyä jollekin samassa tilanteessa olevalle tai jollekin, jonka läheinen käy hoitoja läpi. Tämä on varmaan selkeästi pisin postaukseni ikinä, ja silti aivan pintaraapaisu kaikista niistä tunteista, joita asiaan liittyy.

Kolmannen yrityksen päiväkirja, inseminaatio

Muutama päivä ennen oletettua ovulaatiota

Tajuan, että minun oli tarkoitus aloittaa ovulaatiotestien tekeminen jo muutama päivä sitten, ja säikähdän, että olen myöhästynyt. Jäin edellisen kuun negatiivisen tuloksen ja lääkärin kanssa käydyn keskustelun jälkeen miettimään liian pitkäksi aikaa, mitä tekisin seuraavaksi. Olin kysynyt lääkäriltä, olisiko syytä ottaa inseminaatioon mukaan jotain tukilääkitystä, ja lääkäri kertoi vaihtoehdoista, mutta jätti päätöksen minulle. Lääkityksen aloittaminen olisi kuitenkin jo myöhäistä tässä kierrossa, koska se olisi pitänyt tehdä kierron kolmantena päivänä.

Vaihtoehdot:

1. Mennä tässä kierrossa vielä kerran inseminaatioon ilman lääkkeitä.

2. Jättää tämä kierto väliin, ja mennä seuraavassa inseminaatioon lääkkeiden kanssa.

3. Lopettaa inseminaatiot tähän ja jäädä odottamaan julkisen puolen koeputkihedelmöitykseen pääsyä syksyllä. (Koeputkihedelmöitys, eli ivf on inseminaatiota rankempi, mutta tuloksellisempi hoitomuoto. Ivf:ään pääsee toki myös yksityisellä, mutta se maksaa todella paljon.)

Lääkäri ei kuulosta olevan erityisen innoissaan lääkityksen hyödystä kohdallani, koska ovuloin spontaanisti. Oloni on tuskainen ajan kulumisesta ja odottelusta, joten päätän, että menen tässä kuussa yrittämään, ja kokeilen edelleen ilman lääkitystä. Kiertoni on epäsäännöllinen, joten käytän päivän laskien erilaisia mahdollisia ovulaatioajankohtia, kunnes olen hermoromahduksen partaalla stressistä ja ahdistuksesta. Myöhästyinkö?

Todennäköisin ovulaatiopäivä

Laitan iltaisin nukkumaan mennessä ovulaatiotestin vessanpöntön kannen päälle, jotta muistan tehdä sen heti aamulla. Uusi aamurutiinimme on koiralle käsittämätön. Yleensä se saa ruokaa heti kun herään, ja sitten lähdetään ulos, mutta nyt lukittaudun joka aamu vessaan turhautuneen eläimen tuhistaessa kuonollaan ovenraosta, ja tulen ulos vasta sitten, kun kännykän ajastin on kilahtanut. Sen jälkeen ravaan hermostuneena ympäri asuntoa kalenterin kanssa.

Apteekin testiä on vaikea tulkita. Viivojen pitäisi olla yhtä vahvat, ja ne kai melkein ovatkin. Teen sen, mistä klinikalla on varoitettu: yritän testata uudestaan toisella testillä. Digitaalinen testi on negatiivinen. Kehon tarkkailu alkaa ahdistaa. Alan pelätä hurjasti, että olen yhtäkkiä lakannut kokonaan ovuloimasta. Ehkä viimeinen munasoluni muuttui juuri rusinaksi, ja olen juuri nyt tällä sekunnilla tullut niin vanhaksi, että on myöhäistä. Mikään ajatus ei rauhoita minua, vaikka olen päättänyt sata kertaa suhtautua tähän kaikkeen järkevästi. En aikonut olla sellainen nainen, joka sekoaa hedelmöityshoidoista. Juuri nyt ei näytä kovin hyvältä.

Seuraavana yönä en nuku sekuntiakaan. Teen kaikki osaamani rentoutumisharjoitukset, mutta kahden aikaan aamuyöstä luovutan ja alan katsella sarjoja netistä. Viideltä aamulla ovulaatiotesti on edelleen negatiivinen. Lähden hyvin varhaiselle aamulenkille. Vietän loppupäivän ystävän ja hänen vauvansa kanssa ulkoillen. Juon vähän kuohuviiniä ja yhden siiderin juhlistaakseni hulluksi tulemistani. Olo on valvomisesta pöpperöinen.

Oikea ovulaatiopäivä

Digitaalinen testi on positiivinen seuraavana päivänä. Olen onnellinen ja tanssin koiran kanssa ympäri asuntoa. Nyt mennään! Nyt se onnistuu! Lasken minuutteja siihen, että klinikan puhelinlinja aukeaa, ja varaan heti ajan inseminaatioon iltapäivälle. Edelliset päivät tuntuvat pahalta unelta. Kuinka saatoin olla niin sekaisin? Eihän tässä olekaan mitään hätää.

Ennen toimenpidettä käyn siskon ja hänen vauvansa kanssa vaunulenkillä ja ahdistun yhtäkkiä valtavasti. Joka puolelta vyöryy vastaan vaunukansaa, ja minusta alkaa tuntua siltä, että en saa henkeä. Olen ainoa ihminen maailmassa, joka ei kävele kädet etukenossa vaunujen kahvassa, tuntuu, että menetän tasapainoni. Lopetan lenkin lyhyeen ja pakenen kotiin hengittämään. Hävettää. Inseminaatiopäivä ei selvästikään ole minulle hyvä päivä nähdä vauvallisia ihmisiä.

Ajattelen, että lapsettomuus on sellainen suru, joka asuu näkymättömässä kantorepussa selässäni. Usein se on niin kevyt, ettei sitä edes huomaa. Silloin elämä on ihan normaalia, ja on hauskaa nähdä lapsia ja lapsiperheitä ja viettää aikaa heidän kanssaan. Suru on kuitenkin myös arvaamaton, ja saattaa yhtäkkiä tuhatkertaistaa painonsa, puraista niskaan ja potkaista kylkeen niin, että ilmat lähtevät pihalle. Ehkä opin ajan kanssa vielä tuntemaan sen niin, että osaan varautua paremmin. Se olisi todennäköisesti ainakin lähipiirin mielestä ihan tervetullutta, sillä käytökseni on välillä varmasti aika sekopäistä heidän näkökulmastaan. Ja on se minunkin. Tahattoman lapsettomuuden vaikutus ihmissuhteisiin on minulle äärimmäisen hankala ja kipeä asia. Haluaisin ymmärtää paremmin sitä, miksi kaikesta on tullut niin vaikeaa.

Klinikalla lääkäri on tuttu ja mukava, ja toimenpide jälleen hintaansa lukuunottamatta kivuton. Lääkäri kertoo, että nyt käytettävä siittiöerä on laadultaan paras tähän mennessä. Hän ilmoittaa minulle luvun, joka kertoo elävien siittiöiden määrästä, mutta unohdan sen saman tien, kuten joka kerta ennenkin. Toimenpiteen aikana keskustelemme koiraroduista. Mietin, kuinkahan moni nainen on raskautuessaan keskustellut siitä, onko labradoodle jo nykyään rekisteröity rotu. Naurattaa. Puristan onnenkoruani ja toivon sen tuovan taikavoimia. Oikeasti en ole lainkaan taikauskonen, mutta tässä prosesissa korusta on tullut minulle tärkeä, kun asioiden etenemiseen ei voi vaikuttaa oikeasti juuri mitenkään. On ainakin jotain konkreettista, mistä pitää kiinni.

Käyn ruokakaupassa ja ostan greippejä (toinen taikauskoasia). Käyn kävelyllä, syön jäätelöä, katson televisiota, pitkästyn. Itken vähän, koska tarvitsisin halauksen. Olo on kauhean yksinäinen. Tunnen tajunnanräjäyttävää kateutta kaikkia niitä kohtaan, jotka voivat yrittää lasta yhdessä kumppaninsa kanssa omassa kodissaan ilmaiseksi niin usein kuin vain haluavat.

Päivät 3 ja 4 ovulaation jälkeen, juhannus

Olen koko ajan ärtynyt. Iltaisin olen niin kiukkuinen ja turhautunut, etten osaa tehdä muuta kuin mennä hyvin ajoissa nukkumaan, mikä ei ole minulle lainkaan tyypillistä. Ystävä tulee kylään juhannuksena, ja joudun tsemppaamaan, etten tiuskisi hänelle. Oikeasti olen todella kiitollinen seurasta, ja siitä, että on välillä muutakin ajateltavaa. Lisäksi olen kateellinen niistä muutamasta oluesta ja savukkeesta, jotka kaveri nauttii puistossa. Minä tyydyn vissyyn ja muistutan itseäni siitä, etteivät alkoholi tai nikotiini oikeasti ole mikään lääke stressin tai huonoon tuuleen. Hävettää taas. En oikeasti halua juoda enkä polttaa, enkä koskaan tekisi niin lapseni hyvinvoinnin kustannuksella. En kuitenkaan tunnu keksivän keinoa, jolla rauhoittaisin kimpoilevan mieleni, enkä oikeastaan edes ymmärrä itsekään, miksi olen niin kireä. Aamuisin herään aivan liian aikaisin miettimään mitä teen, jos tämä ei taaskaan onnistu. Minusta tuntuu vahvasti, että en ole raskaana, ja että se johtuu siitä, että teen tämän jotenkin väärin. Että minussa on jotain vikaa, enkä vain osaa tulla raskaaksi.

Päivä 7

On kuuma. Istun koko päivän netissä lukien brittiläisiä sivustoja itsellisestä äitiydestä. Löydän podcasteja aiheesta, ja kuuntelen niitä ulkoillessani koiran kanssa. Yhtäkkiä kello on seitsemän illalla, ja huomaan, etten ole koko päivänä tehnyt mitään muuta kuin tätä. Päivät tuntuvat pitkiltä ja tahmeilta. Mielikuvitusvauva on koko ajan mukanani mitä tahansa teenkin. Onnenkoru katkeaa, joudun tekemään siihen solmun.

Tajuan, että lähipiirissäni monet niistä, jotka ovat kertoneet lapsen saamisen olleen hankalaa, eivät kuitenkaan edes tiedä mikä on kierron päivä 1 tai miten ja koska ovulaatiotesti tehdään. Hoidoista heillä ei ole tietoa, eikä kokemusta. Minä koitan olla urhea, koska en ole vieläkään mielestäni "oikeissa hoidoissa", kun niihin ei liity lääkkeitä, piikkejä ja fyysistä tuskaa, mutta pitää kai pikku hiljaa tajuta, että kyllä nämäkin ihan niitä oikeita hoitoja ovat, ja käyn niitä nyt mitä suurimmassa määrin läpi. Päässäni kaikuvat kaverin kauan sitten töksäyttämät sanat: "Sä et voi koskaan tietää oikeasta lapsettomuudesta mitään". Hän oli itse yrittänyt lasta kumppaninsa kanssa luomuna siinä vaiheessa muutaman kuukauden, eikä niitäkään ihan kunnolla. Ostan itselleni kukkia.

Koitan muistaa, että olen myös onnekas, sillä minulla ei ole todettu varsinaista hedelmättömyyttä. Se, mitä ns. hedelmällisyystutkimuksissa voidaan nähdä, on ultraäänessä todettava munasolujen määrä ja verikokeesta määritettävä anti-Müller -hormonin taso. Kumpikin antaa viitettä munasolureservistä, eli siitä, onko soluja vielä jäljellä vai ei. Minulla kumpikin oli kunnossa. Solujen laadusta nämä tutkimukset eivät kuitenkaan kerro mitään, ja minun ikäiselläni munasoluista suurin osa on väistämättä pilalla. Olisinpa uskaltanut lopettaa kumppanin etsimisen jo viisi vuotta sitten ja ryhtynyt toimeen.

Päivät 8-10

Päätän alkaa käydä aamuisin uimassa. Olen liikkeellä niin aikaisin, että saan istua rauhassa tyhjällä rannalla ja kuunnella aaltoja. Vesi tuntuu hyvältä ja mieli rauhoittuu. Uidessa uskallan hetken miettiä, että ehkä vatsassani uiskentelee mukana pieni tyyppi. Olo on paljon parempi, rauhallinen.

Yhtenä päivänä hukkaan onnenkoruni hiekalle, ja huomaan asian vasta kotona. Poljen henki kurkussa takaisin, ja onnistun ihanien rantamummojen avustamana löytämään korun. Alastomien mummojen rinki antaa spontaanit aplodit korun löydyttyä. Varjelen korua kuin ainoaa lastani, koska se on konkreettisinta, mitä minulla lapsestani on.

10. päivänä osallistun opiskeluporukan tapaamiseen ja kehittelen etukäteen mielessäni selityksiä alkoholittomuuteeni, mutta se ei onneksi kiinnostakaan ketään. Huomaan, että on hyvin vaikeaa kertoa muille, mitä minulle kuuluu, koska elämääni ei tällä hetkellä oikeastaan kuulu ihan hirveästi mitään muuta kuin hoitoja ja toivetta lapsesta, enkä halua kertoa näin henkilökohtaisesta aiheesta tälle porukalle. Totuus on kuitenkin se, että kaikki muu elämässäni tulevasta asuinpaikkakunnasta ja työpaikasta lähtien riippuu siitä, tulenko raskaaksi vai en. Huokaisen helpotuksesta, kun ilta sujuu kuitenkin hyvin. Puuhakkuus ja ihmisten tapaaminen on hyvästä, silloin ajatuksilla ei ole tilaa kiertää kehää.

Muistan, että edellisessä kierrossa rinnat olivat tässä kohtaa hyvin arat. Nyt ei tunnu mitään.

Päivä 12

Päivän 11 iltana onnittelen itseäni mielessäni siitä, kuinka fiksu tällä kerralla olenkaan. En aio tehdä yhtään ainoaa varhaisraskaustestiä, enkä testaa muutenkaan ennen kuin kuukautiset ovat selvästi myöhässä. Edelliset yritykset ovat opettaneet, että testaaminen - varsinkin liian aikaisin - on paras tapa saada itsensä hulluuden partaalle ja pitkittää mahdollista pahaa mieltä päiväkausilla.

Päivän 12 aamuna avaan silmäni kello 5.45, kävelen kuin zombie vessaan ja teen raskaustestin ennen kuin olen edes kunnolla herännyt. En tee puoliunissani edes sitä herkempää varhaisraskaustestiä, vaan ihan tavallisen, ja sen tulos on negatiivinen.

Olen täynnä raivoa, ja jaksaisin juosta metsässä loputtomiin itsesäälimusiikki korvanapeissa huutaen, mutta lopulta on käännyttävä kotiin, ettei koiravanhus saa lämpöhalvausta. Itken. Tiedän, että testasin liian aikaisin, mutta jotenkin tuntuu, että testissä olisi pitänyt näkyä edes haalea viiva, jos jotain olisi tapahtumassa. Tiedän, ettei ajatus ole järkevä, mutta en pääse siitä eroon. Minulla on ollut koko ajan vahva intuitio, etten ole raskaana, mutta se ei ole tietenkään estänyt toivomasta, että olisin sittenkin.

Tekstailen hoidot kokeneen ystävän kanssa, ja hän neuvoo odottamaan pari päivää ja testaamaan uudestaan. Tiedän, että hän on oikeassa. Puhumme siitä, että hoidoissa raskainta on henkinen puoli. "Ihmiset ei oikeesti voi tajuta, miten raskasta hoidoissa käyminen on", hän kirjoittaa.  "Mä olen nyt jo ihan poikki, enkä oo vielä edes millään lääkkeillä", tekstaan takaisin.

Pelottaa ihan tolkuttomasti, että hoitojen vihonviimeinen lopputulos tulee olemaan vain kasa negatiivisia raskaustestejä. Pelottaa, että koeputkihedelmöityksen yhteydessä huomataan, ettei kunnollisia munasoluja enää ole jäljellä. Mitä teen loppuelämälläni, jos olen ikuisesti perheetön? Miksi toiset saavat lapsia tuosta vain, ja minun pitää kestää tämä? Miksi minun pitää kestää tämä ilman puolisoa? Kuka tästä vastaa, ja kenelle voi valittaa? En tilannut tätä.

Lupaan: huomenna en testaa. Ja juuri nyt kun kirjoitan tätä, vatsassa tuntuu siltä, että kuukautiset alkavat pian.

Päivä 13

Se siitä lupauksesta sitten. Testaan tänäänkin. Tietenkin. Tässä kuvassa on se, mikä jää käteen kolmannesta yrityksestä:

Nämä 13 päivää ovat tuntuneet kolmelta kuukaudelta. Tämä oli nyt tässä. Tämä oli melko varmasti nyt viimeinen inseminaatioyritykseni, ei tässä ole enää mitään järkeä.

Itken aamulenkillä metsässä. Metsässä on jotenkin hyvä itkeä. Kotiin tultuani tajuan, että minulla oli napit korvissa, mutta unohdin laittaa musiikin päälle. Menen takaisin nukkumaan ja ajattelen aloittaa päivän alusta vähän myöhemmin. Tekstailen muutaman hengessä mukana olevan kaverin kanssa. Saan tukea ja virtuaalihalauksia, ja se on todella tärkeää. Syön naapurin kanssa lounasta takapihalla, ja saan hetkeksi ajatukseni muualle. Olo on loputtoman ankea. Ostan kaupasta karkkia ja siiderin. Yksi ystävä lupaa onneksi tulla illalla kylään.

Pyydän mielessäni anteeksi solujen lahjoittajalta. Kiitos, että annoit solusi käyttööni, anteeksi, etten onnistunut tekemään niistä lasta. Toivottavasti joku toinen onnistuu.

En ole missään tapauksessa sitä mieltä, että nainen ja hänen kehonsa ovat olemassa ainoastaan lasten synnyttämistä varten, mutta alan ensimmäistä kertaa elämässäni tuntea jonkinlaista epämääräistä ahdistusta siitä, ettei kroppani ole riittävän hyvä. Tunne on aivan uusi, enkä saa siitä oikein kunnolla kiinni. Ärsyttää mielettömästi, kun huomaan pohtivani, mikä minun kehoni funktio on, jos se ei tuotakaan lasta. 

Kuka minä oikein olen? En ole oikeasti tämä ihminen.

Pohdin katumista. Kadunko, jos en kuitenkin vielä yritä yhtä inseminaatiota lääkkeiden tuella? Tässä prosessissa joutuu tekemään hurjia ja mitä todennäköisimmin lopullisia päätöksiä vailla tietoa niiden seurauksista, ja olisi hyvä, jos pystyisi sitten elämään niiden kanssa. Ja entäpä jos minulla ei enää olekaan kelvollisia munasoluja, voinko antaa itselleni koskaan anteeksi, etten aloittanut yrittämistä aikaisemmin? Nyt jo kadun sitä, että olen tuhlannut kolme tonnia kolmeen inseminaatioon, kun olisin voinut sillä rahalla saada ehkä jo koeputkihedelmöityksenkin. Ehkä voin kuitenkin antaa sentään tämän itselleni anteeksi, koska lääkäri suositteli hoitomuodoksi alkuun inseminaatiota, ja mitäpä minä siihen maallikkona sanomaan.

Näiden kahdeksan tuskaisen pohdintavuoden aikana päätin useammankin kerran, etten voi ryhtyä tähän yksin. Miksi? Tottakai voin! Kun viime syksynä lopulta lakkasin pohtimasta ja ryhdyin toimeen, asia oli siitä hetkestä lähtien päivänselvä. Jos voisin neuvoa itseäni muutaman vuoden taakse, käskisin mennä kokeilemaan inseminaatiota ihan vain siksi, että pääsisin ulos pääni sisäisestä spekulaatioviidakosta. Ikäiseni todennäköisyys tulla raskaaksi lääkkeettömästä kertainssistä on sen verran pieni, että kokeilu olisi ollut siinäkin mielessä melko riskitön.

Nyt ollaan kuitenkin tässä. Syksyllä pääsen toivottavasti ivf:ään Husiin. Jospa saisin kuitenkin vielä joskus pikkuiseni syliin. Ja kunpa eteen ei tulisi sitä päivää, jolloin on luovutettava lopullisesti. En tiedä, miten elämäni sen jälkeen rakennan.

Iltapäivällä löydän pihalta tämän. Sen on pakko tarkoittaa jotain, onhan?

Onko itsellinen äiti rohkea?

Kun kerron päätöksestäni yrittää yksin vanhemmaksi, minulle sanotaan usein, että olen rohkea. Se hämmentää, koska en voisi tuntea oloani vähemmän rohkeaksi. Toivoisin voivani sanoa, että olen valinnut itsellisen äitiyden aktiivisesti, koska olen voimanainen, joka tietää selviävänsä yksin mistä tahansa. En kuitenkaan koe valinneeni yhtään mitään, vaan päätyneeni tähän tilanteeseen vaihtoehtojen puuttuessa. 

Olen toivonut ja etsinyt vimmaisesti sitä kaikista perinteisintä ja normatiivisinta perhekuviota, jossa minulla olisi mies ja me saisimme yhdessä lapsia ja eläisimme mukavaa keskiluokkaista perhe-elämää. Se ei onnistunut, ja koska lapseton elämä ei oikeastaan ole minulle mikään vaihtoehto, tämä on ainoa tapa edetä. Urheutta tähän päätökseen ei liity tippaakaan, enemmänkin luopumista, surua ja omien elämäntoiveiden rakentamista uudelleen pakon edessä.

Tavallaan kuitenkin luulen, että itsellinen äitiys voisi sopia minulle ihan hyvin. Tuntuu helpottavalta ajatukselta, ettei tarvitsisi huolehtia parisuhteesta pikkulapsiaikana, ja että saisi kasvattaa lapsensa juuri niin kuin itse oikeaksi kokee. Jos saan lapsen, uskon olevani hyvin tyytyväinen ja onnellinen sooloäiti. Ajattelen silti edelleen, että omalla kohdallani parisuhteettomuuden miinuslista on huikeasti pluslistaa pidempi, ja vaihtaisin kaiken tämän "rohkeuteni" hyvään (mutta ehdottomasti vain hyvään!)  parisuhteeseen aivan koska tahansa. Jo pelkästään hoidoissa oleminen vaatisi ihan hemmetisti kainaloaikaa ja halauksia, mutta niitäpä ei nyt ole saatavilla. En siis suostu teeskentelemään reipasta, enkä ottamaan urhean sankarin viittaa harteilleni, kun totuus ei voisi olla kauempana siitä.

Haluan kuitenkin korostaa, että tämä on ainoastaan minun kokemukseni. Kaikki eivät koe samoin, ja on myös naisia, jotka haluavat ensisijaisesti hankkia lapset ilman kumppania. Ehkä he ovat niitä oikeasti rohkeita. Useimmille meistä tämä ei kai kuitenkaan ole ensisijainen vaihtoehto tulla vanhemmaksi. Ei tämäkään silti huono vaihtoehto ole, vain erilainen.

Tässä vielä teille hellekuuntelemiseksi yksi ihan hyvä podcast, jonka löysin. Kyseessä on To Baby or Not to Baby:n jakso The Solo Mum. Siinä noin kahdeksan ja puolen minuutin alkuhöpinöiden jälkeen itsellisten äitien The Stork and I -sivustoa/yhteisöä ylläpitävä Mel kertoo omasta tiestään sooloäidiksi.

Luin muuten jostain, että hedelmöityshoidoissa olevista ihmisistä pitää pitää hyvää huolta, ja heitä tulee huomioida, joten ostin ihan itse kaikessa itsellisyydessäni itselleni kukkia.

Kuvassa kukan alta pilkottaa taas hedelmöityshoitoklinikan tuhannen euron lasku.

Sekalaista sekoilua ja niksinurkka

Törmäsin netissä brittiläiseen videoon, jossa itsellinen äiti ja itsellisen vanhemmuuden vastustaja oli kutsuttu television aamuohjelmaan väittelemään siitä, millainen vanhemmuus kelpaa ja on oikein. En pystynyt katsomaan videota. Kun on kahdeksan vuoden kyseenalaistamisen ja pohdinnan jälkeen lopulta uskaltanut tehdä sen päätöksen, että lähtee hoitoihin yksin, ei ole enää kovinkaan paljon kiinnostusta kuunnella sellaisten ihmisten mielipiteitä, joiden mielestä teen väärin. Minulla ei ole heille oikeastaan muuta sanottavaa, kuin että jos mielestäsi on väärin yrittää saada lapsi yksin, älä sinä sitten yritä saada lasta yksin. 

Olen kiitollinen, ettei kukaan omassa lähipiirissäni ainakaan avoimesti tuomitse minua. Epäilen, että ratkaisuni saattaa olla joidenkin kavereiden uskonnon näkökulmasta väärin, mutta jos näin on, onneksi he pitävät sen omana tietonaan.

Iloisempiin aiheisiin: On aika hellyttävääkin, kuinka me itselliset pohdimme kaikkea suurista linjoista ja moraalisista kysymyksistä aivan pieniin ja arkipäiväisiin asioihin ennen lapsen yrittämistä. Itsellinen äiti jos kuka on todella pohtinut syvällisesti lapsen hankkimista. Tänään ilahduin ihan valtavasti, kun löysin tämän: Kuinka yksinhuoltaja saa otettua kivoja perhekuvia. Tätäkin on tullut mietittyä! Kaikkeen on ratkaisu, ja joku muukin murehtii ihan samoja asioita. Ihanan lohdullista!

Minä siis tosiaan yritän lasta koko ajan kovenevin panoksin. Ensimmäisen yrityksen jälkeinen negatiivinen raskaustesti meni ohi lähinnä olankohautuksella. En uskonutkaan olevani niin onnekas tilastoihme, että homma onnistuisi noin helposti. Toisen negatiivisen jälkeen oli jo vaikeampaa. Yritän olla ajattelematta asiaa liikaa, koska ajatuksilla en voi siihen kuitenkaan vaikuttaa. Arvatkaapa, onnistuuko. Huomaan olevani kireä ja kärsimätön ja toisaalta tunnen oloni yksinäiseksi, mutta toisaalta en jaksaisi puhua kenellekään, joka ei ymmärrä, mitä käyn nyt läpi. Ajatukset kääntyvät väkisinkin sisäänpäin ja mieli valmistautuu joko valtavaan muutokseen ja riemuun tai suojautumaan taas surulta ja pettymykseltä.

Tässä vielä minun vinkkini vertaisille: Potilaalla on oikeus valita hoitopaikkansa myös julkisella puolella. Kannattaa vertailla eri sairaanhoitopiirien jonotilanteita, sillä niissä on todella isoja eroja!

Kirpaisu

Olen vanhempieni luona kylässä. Tuttu naapuri oli nähnyt aiemmin isän siskoni vauvan kanssa ulkoilemassa ja tuli nyt kysymään, onko isästä tullut isoisä. Juuri ennen väärin osoitettuja onnitteluja ehdin hihkaista väliin, että isästäni on tehnyt vaarin siskoni, en minä. Sitten juteltiin vauvoista. Naapurinkin lapsilla, joista vanhempikin taitaa olla minua melkein viisitoista vuotta nuorempi, on jo omia lapsia ja uusia tulossa. Ihanaahan se on. Joku oppi juuri kävelemään ja toisella on hauskat jutut. Uusin pikkuinen syntyy lähiviikkoina.

Näitä tilanteita ei voi välttää, ja joskus ne sattuvat pahasti. Välillä ne tuntuvat pieneltä paperihaavalta sielussa, joskus siltä, kuin iskettäisiin puukko vatsaan. Kukaan ei tarkoita mitään pahaa, tietenkään. Ei ole tarkoitus satuttaa.

Olo on todella kurja ja epäonnistunut. Onneksi sauna yleensä auttaa. Menen nyt sinne kiukuttelemaan ja tulen toivottavasti taas vähän vahvempana ulos.

Lahjoittajan valinnasta ja kiitollisuudesta

Jouduin syksyllä miettimään sukusolujen lahjoittajaan liittyviä asioita.

Tiesin jo etukäteen, että saisin yksityisellä klinikalla toivoa tiettyjä ominaisuuksia: pituutta, silmien ja hiusten väriä ja etnisyyttä. Ajatus oli tuntunut todella vaikealta ja vastenmieliseltäkin. Ajattelin, etten missään tapauksessa halua yrittää saada design-vauvaa, ja nuo ominaisuudet olivat sitäpaitsi aivan yhdentekeviä. 

Toivoin salaa, että olisin saanut mielummin tietää jotain lahjoittajan koulutuksesta tai edes harrastuksista. Älykkyydestä puolet on perinnöllistä, joten olisin halunnut tietoa jostain, joka voisi edes vähän viitata siihen, että lahjoittaja on pärjännyt elämässään ja ollut kiinnostunut kehittämään itseään. Sekin olisi kuitenkin tuntunut karmivalta, että solujen luovuttajat kävisivät jossain kummallisissa massapalikkatesteissä, joiden avulla sitten tehtäisiin päätelmiä heidän älystään. Ei kiitos tällaiselle rodunjalostukselle.

Olin siis oikeastaan päättänyt, etten toivo yhtään mitään vaan annan sattuman ratkaista. Jos vauva syntyisi, hän olisi joka tapauksessa täydellinen. Sitten luin kuitenkin lahjasoluperhekirjallisuutta ja juttelin asiantuntijoiden kanssa, ja aloin pohtia sitä, mikä merkitys mahdollisen lapsen ja meidän pienen perheemme elämään mahtaisi ollakaan sillä, jos lapsi olisi aivan eri näköinen kuin minä. 

Tiesin, ettei klinikalta annettaisi minulle sellaisen ihmisen soluja, jonka ihonväri poikkeaisi merkittävästi omastani, ja se alkoi tuntua järkevältä. Lahjasolulapsen tausta tulee joka tapauksessa käsiteltäväksi jollain tavalla, ja siihen voi liittyä monenlaisia vaiheita ja tunteita. Ajattelin, että lapselle olisi epäreilua olla tummaihoinen, kun en voisi millään tavalla sitä perimää tai mahdollista kulttuuria perimän taustalla avata ja opettaa.

Seuraavaksi päädyin pohtimaan sitä, että entäpä jos lapsi olisikin aivan vaalea. Meidän suvussamme ei ole ketään vaaleahiuksista. Hämmentäisikö se häntä jossain vaiheessa, ja kokisiko hän ulkopuolisuutta siksi, että on aivan erinäköinen? Tai entäpä jos hän olisikin poika ja aivan merkittävän lyhyt, esimerkiksi selvästi alle 170-senttinen? Lyhyillä miehillä on elämässä vaikeampaa. Se on väärin, mutta se on totta. Olisiko parempi, ettei tämä hypoteettinen isätön lapsi joutuisi syrjityksi vielä pituuteensakin vuoksi?

Ja sitten eräänä päivänä hoitaja soitti kesken työpäivän, ja yhtäkkiä minulle olikin ihan selvää, että aion toivoa sittenkin jotain. Toivoin, että luovuttaja ei olisi poikkeuksellisen lyhyt ja että hän ei olisi aivan erityisen vaalea. Silmien väristä ja etnisyydestä en välittänyt sanoa mitään. Tilanne oli jotenkin täysin absurdi ja tunsin itseni ehkä vähän Mengeleksi, mutta silti oli varma olo siitä, että tein sen, mikä oli parasta.

Hoitaja lähti valitsemaan lahjoittajaa ja sain puolen tunnin kuluttua tiedot hänestä sähköpostilla. Siinä oli neljä ranskalaista viivaa (tietoja muutettu tähän):

- 180 cm

- Hiusten väri ruskea

- Silmien väri ruskea

- Etninen tausta suomalainen

ja sitten kysymys: Haluatko käyttää tämän lahjoittajan soluja?

Hetkeäkään empimättä vastasin viestiin: Haluan, kiitos.

Ja sitten istuin haltioituneena lyhyttä ominaisuuslistaa uudestaan ja uudestaan tavaten ja tunsin valtavaa rakkautta ja kiitollisuutta tätä ihmistä kohtaan. Mietin kyyneleet silmissä ymmärtääkö hän edes, että antaa elämänkokoisen lahjan. Tuntui hetken vähän surulliselta, etten tulisi mitä todennäköisimmin koskaan tapaamaan häntä. Haluaisin halata ja kiittää.

Sillä hetkellä syntyi minun mielikuvitusvauvani. Minun soluni olivat siinä minun kanssani toimistotalon toimistotuolissa ja noin kuuden kilometrin päässä olivat lahjoittajan solut klinikan pakkasessa. Minun lapseni rakennusaineet.

Lapsettomien lauantai, blogin 6-vuotissynttärit ja meitsi Hesarissa!

Pauliina Grönholm teki Hesariin hienon jutun lahjasoluhoidoista ja Juhani Niiranen otti siihen upeat kuvat. Minä olin yksi haastateltavista.

Huomenna on äitienpäivä ja blogin 6-vuotissynttärit. Koska uusia klikkauksia blogiin tulee nyt Hesarin kautta, ajattelin palata lyhyesti vielä alkuun ja kertoa siitä, mikä tämä blogi on ja miksi se on olemassa.

Ryhtyessäni kirjoittamaan vuonna 2014 olin ollut jo muutaman vuoden hyvin surullinen, koska minulla ei ollut lapsia, eikä uutta miestä tuntunut eron jälkeen kovista yrityksistä huolimatta löytyvän mistään. Pahin pelkoni oli, etten löydä puolisoa koskaan, ja jään yksin ja lapsettomaksi. Etsin kuumeisesti tietoa tahattomaan lapsettomuuteen liittyvistä tunteista, mutta löysin ainoastaan mies-nais -pariskunnille suunnattua materiaalia. Se pahensi oloani entisestään. Minulla ei ollut edes puolisoa, eikä surulleni tuntunut olevan sanoja eikä tilaa. Hedelmöityshoitoklinikalta sain käteeni esitteen, jossa mies silitteli naisen raskausvatsaa ja he katselivat yhdessä tulevaisuuteen. En tiennyt, mitä itseni ja itsellisyyteni kanssa tekisin, joten aloin kirjoittaa.

Luin kaiken käsiini saamani lapsettomuusmateriaalin ja huomasin, että vaikka kumppanin puuttuminen on kai yleisin tahattoman lapsettomuuden syy, suru tuntui olevan varattu vain heteropariskunnille. Muunlaiset tahattomasti lapsettomat surivat ja surevat edelleen liian usein yksin ja vaikenevat, ja se on vaarallista. Helpotuin, kun ymmärsin, ettei suru riipu parisuhdestatuksesta. Opin ymmärtämään myös sen, että on todella monenlaisia elämäntilanteita, seksuaalisia suuntautumisia ja identiteettejä, jotka voivat vaikuttaa siihen, ettei lapsia voi toiveista huolimatta saada tai edes yrittää. 

Olen kirjoittanut kauan ja välillä raivokkaastikin, ja halunnut tuoda esiin niitä tabuiksi laskettavia tunteita, joita tahattomaan perheettömyyteen tai lapsettomuuteen liittyy. Kipua, vihaa, surua, raivoa, katkeruutta, yksinäisyyttä ja vaille jäämisen kokemusta ei tarvitse aina yrittää jalostaa painokelpoisiksi. Monet häpeävät näitä tunteita niin paljon, että käpertyvät niiden kanssa kokonaan yksinäisyyteen, mutta niille pitää löytää ulostuloväylä. Tahaton lapsettomuus on yksi ihmisen elämän suurimpia mahdollisia kriisejä, eikä siitä voi eikä tarvitse selvitä aina tyylipuhtaasti ja kenenkään mieltä pahoittamatta.

En löytänyt ajoissa kumppania, mutta pääsen kuin pääsenkin nyt aivan viime metreillä yrittämään lasta yksin. Matka tähän pisteeseen on ollut todella pitkä ja kipeä. Olen ylpeä ja onnellinen, että olen päässyt tähän saakka. Sitä, mitä seuraavaksi tapahtuu, ei voi tietää, mutta ainakin tiedän yrittäneeni saavuttaa sen, mikä on ollut minulle aina kaikista tärkeintä. Jos saan lapsen, me olemme perhe, ja perheen minä haluan. Jos en lasta saa, rakennan perheeni muulla tavoin.

Toivon, että jokainen, jolle tahaton lapsettomuus on jollain tavalla omakohtainen tai oleellinen asia, katsoo lapsettomien yhdistys Simpukan sivuilta psykologi Mirka Paavilaisen luennon. Se on katsottavissa vain 15.5.2020 saakka. Luennon dioja pääsee lukemaan 6.6. asti. Tämä on aivan timanttinen kovan ammattilaisen infopaketti, josta saa paljon tietoa lapsettomuuden näkymättömästä surusta ja siitä, kuinka vaikeista tilanteista ja kokemuksista voi päästä yli. Luento on pääasiassa suunnattu niille, joilla on asiasta omakohtainen kokemus, mutta uskon sen olevan hyvin avartava myös niille, jotka haluavat ymmärtää tahattomasti lapsettomien kokemuksia paremmin.

Ja nyt toivotan jo toisen kerran tällä viikolla paljon voimia kaikille niille, joille äitienpäivä on vuoden raskain päivä. Me emme ole kukaan oikeasti yksin, vaikka siltä nyt ehkä tuntuukin. Rohkaisen kaikkia teitä hakemaan vertaistukea, se on aivan korvaamatonta.

P.S. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, aikaisemmin laatimani syntyvyysbingo saattaa olla hyödyllinen niille, jotka päätyvät lukemaan HS:n jutun kommenttiketjua. Minä en päädy. Tämän blogin kommentit moderoidaan ja asiattomat ja ilkeät päätyvät suoraan roskiin. Muille lämpimästi tervetuloa kommentoimaan ja keskustelemaan! Sellaisen disclaimerin nyt kuitenkin vielä tähän loppuun heitän, että viimeisessä toimituksellisessa vaiheessa lehtijuttu oli muokkaantunut sen verran, että siitä voi saada käsityksen, että hoitojen ikärajat olisivat tulleet minulle yllätyksenä. Näin ei suinkaan ollut. Eivät ne kenellekään julkisen puolen hoitoihin itsensä taistelleelle tule. Yllätyksenä tuli se, ettei etukäteen kerrottu, että tietyn ikäiset saavat vain yhden hoitokierroksen.

Raivarit

Aloittelen unetonta yötä. Olen niin raivoissani, että voisin räjähtää atomeiksi avaruuteen. Olen aivan loppu jo nyt, vaikka en ole edes päässyt aloittamaan hedelmöityshoitoja kunnolla. Tie tähän pisteeseen on ollut loputtoman pitkä ja tunnevuoristoratainen. Matka on kestänyt kahdeksan vuotta, ja viimeisen vuoden ajan toivo ja epätoivo, ilo ja tuskainen suru ovat vaihdelleet sellaisella intensiteetillä, että vaikutan ajoittain varmasti aivan sekopäiseltä. Ja siltä minusta tuntuukin.

Ja sitä olenkin.

Viime viikon helpotus siitä, että hoitoja voidaan pandemiasta huolimatta nyt jatkaa, vaihtui tänään riipiväksi epätoivoksi, koska julkiselta puolelta ilmoitettiin, ettei nyt kuitenkaan jatketa niitä hoitoja (ivf/icsi), joita minä olen tässä viimeisten munasolujeni kanssa jonotellut puoli vuotta. Ei perusteluja, ei arvioita tulevaisuudesta. "Ei toistaiseksi ole mahdollista aloittaa". Ja se siitä sitten.

Haluan kirkua, koska en voi odottaa syksyyn. En voi odottaa loppuvuoteen. Olen tuhlannut viime syksystä asti aikaani odottaen jotain, jota nyt ei näytä sittenkään tulevan. Sinä aikana olisin voinut hankkiutua konkurssiin ja edes teoriassa raskaaksi yksityisellä puolella.

Jos kuulette Keskuspuistosta sekopäistä kirkumista ensi yönä, se olen sitten minä.