Ajatuksia ivf-hoidosta

Ennen hoitosyklin alkua pelkäsin hirveästi lääkkeiden sivuvaikutuksia, itseni piikittämistä ja munasolujen keräystä. En saanut kuitenkaan lääkkeistä mitään sivuvaikutuksia. Pistäminen oli kuvottavaa, mutta ei sattunut, ja totuin siihen parissa päivässä. Itse keräystoimenpidekin oli nopea ja sujui hyvin, samoin kuin siitä toipuminen. Olin pelännyt näitä asioita aivan suotta.

Kauheinta koko hommassa olikin minulle ehdottomasti se vuosi, jonka julkisessa terveydenhuollossa jonotin. Mikään lääke, piikki tai aiemmin kokemani kauheus ei vedä vertoja sille stressille ja ahdistukselle, jota tuon vuoden aikana koin. Lakkasin jossain vaiheessa nukkumasta öisin lähes kokonaan. Jos nukahdin, heräsin hetken päästä henkeä haukkoen paniikkikohtaukseen. Aika kului kulumistaan, mitään arviota aikatauluista ei saanut varsinkaan sen jälkeen kun korona sulki koko touhun muutamaksi kuukaudeksi. Tajusin, että täyttäisin 40 ennen kuin asiassa päästäisiin etenemään. Joka ikinen päivä jouduin pelkäämään, etten saa lasta, koska kulutan viimeiset mahdollisuuteni määrättömässä jonossa passiivisesti nököttäen.

Sinä päivänä kun lopulta sain aloittaa ensimmäisen lääkkeen, eli nenäsumutteen, jonka piti aiheuttaa muun muassa kauheita vaihdevuosioireita, masennusta ja unettomuutta, aloin voida hyvin ja nukkua kokonaisia öitä levollisesti. Mielialani parani huomattavasti, ja olin iloisempi ja rauhallisempi kuin pitkiin aikoihin. Sitä ennen piti vielä kuitenkin käydä yksi epätodellisen kummallinen episodi läpi:

Muutama päivä ennen sovittua lääkityksen aloittamista minulle soitettiin sairaalasta, ja kerrottiin, että hoitoa lykätään vielä muutamalla kuukaudella tai jopa puolella vuodella siksi, etteivät olleet polilla aiemmin hoksanneet pyynnöstäni huolimatta konsultoida sisätautien polia perussairaudestani. Romahdin täysin. Itkin puhelimessa koko vuoden ahdistukset ulos kerralla ja kieltäydyin odottamasta enää hetkeäkään. Tiesin itse, ettei sairauteni vaadi tätä ylimääräistä sisätautien käyntiä, eikä se sitten vaatinutkaan, sillä koko homma oli purkaukseni jälkeen puolen tunnin päästä peruttu, ja pääsin aloittamaan lääkityksen sittenkin sovitun aikataulun mukaan. Olin puhelun aikana todella tolaltani, mutta myös tietoisesti hankala potilas. Pääni ei olisi siinä vaiheessa kestänyt enää johonkin uuteen epämääräisen mittaiseen jonoon asettumista. Pelkäsin, että asioiden kumuloituessa voisi helposti taas käydä niin, että olisin vasta seuraavana syksynä hedelmöittymässä. Ei missään tapauksessa, päätin! Vuoden jonotus saa riittää. Lääkärille tuntui tulevan yllätyksenä, että asiaan liittyi tunteita, eikä minulle ollut aivan sama, pääsenkö hoitoihin nyt vai puolen vuoden kuluttua.

En vieläkään keksi oikein mitään painokelpoista sanottavaa tästä episodista, joten jätän kommentoinnin väliin. Lääkäri sen sijaan katsoi asialliseksi kommentoida tätä puhelua noustessani jokunen viikko myöhemmin munasolukeräyksen jälkeen verta valuvana, huumattuna ja kivuissani toimenpidepöydältä. "Minä puhuin kanssasi silloin puhelimessa tästä sisätautien lähetteestä, olit kyllä erittäin katkera", hän sanoi. Koitin urheasti selittää jotain, mutta lääkäri puhui päälleni ja lisäksi totesin olevani aivan liian kamoissa sanoakseni mitään järkevää, joten jätin homman sikseen. En keksi edelleenkään mitään painokelpoista kommentoitavaa tästäkään. Ilmeisesti lääkäri koki jollain tavalla tärkeäksi sanoa minulle tuossa tilanteessa noin, ja niin hän sitten tekikin.

Rohkaisen joka tapauksessa sydämestäni teitä muitakin olemaan tarvittaessa katkeria ja epänormaaleja ämmiä, sillä voi näköjään välttää puolen vuoden turhat ja mielivaltaiset jonottelut elämässä! Ja ehkä vielä lohduttaisin teitä muita ensimmäiseen ivf:ään menijöitä: Se ei välttämättä ole ihan kauheaa, ja jos onkin, todennäköisesti jollain sellaisella tavalla, jota ei voi etukäteen arvata. Minä pelkäsin aivan turhaan.

Vielä itsellisten niksinurkka: Jos haluatte tukihenkilön mukaan, muistakaa itse kysyä aktiivisesti asiasta ainakin Husissa! Minulta taidettiin unohtaa kysyä kokonaan, tajusin vasta lepotuolissa tipassa pötkötellessäni, että muilla oli puolisot tulossa toimenpidehuoneeseen mukaan, vaikka polin puolella ei saanutkaan ylimääräisiä hengailla.

P.S. En laita tähän nyt tarkoituksella minulta kerättyjen solujen tai saatujen alkioiden määrää, koska tiedän, että vertailu vain pahentaa omaa oloa. Makoilin itsekin jotensakin tyytyväisenä toipumassa toimenpiteestä lepotuolissani, kun kuulin vahingossa, mitä verhon toisella puolella ollut potilas oli saanut, ja oloni muuttui välittömästi todella kurjaksi. Lopultahan sillä ei oikeasti ole väliä, vaikka soluja tai alkioita saataisiin viisikymmentä, jos yksikään ei niistä toimi. Ja yksikin toimiva voi olla jo tarpeeksi!

"Kaikilla lapsilla on isä" ja pari muuta väärinkäsitystä

Puhumme kaverin kanssa hypoteettisesta lapsestani, siitä, jonka yritän nyt hoitojen avulla saada yksin.

"Sähän et sitten voi siihen vaikuttaa, kuinka paljon se lapsi haluaa lopulta isänsä kanssa hengata", sanoo kaveri, jolle olen kyllä selittänyt lahjoitetulla sukusolulla vanhemmoitumisen käänteet kerta toisensa jälkeen.

Selitän uudestaan: Lapsi saa halutessaan tietää lahjoittajan henkilöllisyyden täytettyään 18 vuotta. On mahdollista, että he löytävät toisensa aikaisemminkin niin halutessaan. Useimmat lahjoittajat pitävät lapsen yhteydenottoa ihan kivana ajatuksena, mutta heillä ei ole mitään velvollisuuksia lasta kohtaan. Heidän ei ole pakko tavata lasta, jos eivät halua. Lahjoittajat ja lapset eivät tyyppillisesti hengaile keskenään. Ja kaikista tärkeintä: Sukusolun lahjoittanut mies ei ole lapsen isä. Lahjoittajat eivät itse koe vanhemmuutta lasta kohtaan, eikä lapsi koe lahjoittajaa vanhemmakseen.

"Niin, mutta siis onhan nyt kaikilla lapsilla isä."

Ei. Ei ole.

"Niin, mutta onhan se nyt kuitenkin sen isä, vaikka sä et sitä siksi halua sanoa, ja kyllähän lapsen nyt pitää saada isänsä kanssa viettää aikaa."

Vedän syvään henkeä. 

Kaikkien lasten alkuun saamiseen tarvitaan kahdenlaisia sukusoluja, mutta kaikilla lapsilla ei ole isää tai äitiä tai joillain ei kumpaakaan. Sekä minut että lahjoittaja on valmennettu niin, ettei kummallakaan ole harhaista käsitystä siitä, että mies olisi lapsen isä. Ainoana huoltajana minä päätän lisäksi täysin sen, kenen kanssa lapseni viettää aikaansa. Me emme tunne tätä lahjoittanutta miestä, emmekä tiedä hänestä mitään. Minä en tule koskaan saamaan hänen henkilötietojaan. Eroa isän ja lahjoittajan välillä ei tehdä siksi, että minä saisin itsekkäästi pitää lapsen itselläni ja estää häntä tuntemasta toisen puolen geneettisiä juuriaan. Tätä ei tehdä myöskään siksi, että minä haluan jotenkin kostaa vanhapiikuuteni miehille ja pitää jokaisen heistä ulkona lapseni elämästä. Tämä tehdään lapsen edun vuoksi.

Lahjasoluilla alkunsa saaneet lapset voivat aivan yhtä hyvin kuin ns. perinteisin menoin syntyneet ikätoverinsakin, kunhan heille ollaan rehellisiä heidän taustastaan, ja asioista puhutaan avoimesti. Lapselle on vahingollista, jos hänelle annetaan sellainen mielikuva, että jossain on olemassa isä, joka ehkä joskus tulee osaksi hänen elämäänsä. Tällöin lapsi kasvaa valheeseen ja kaipaukseen sellaisella tavalla, joka tulee jättämään häneen ison aukon koko loppuelämäksi. Lahjoittajaa ei aleta kutsua isäksi vain siksi, että konservatiiviporukoille on tärkeää hokea, että "jokaisella lapsella on isä". Kun ei ole. Jos minä saan lapsen, ja hänelle tulee joskus isä, se ei aivan varmasti ole se mies, joka kävi lahjoittamassa solunsa klinikalla muovikuppiin (niin kiitollinen kuin hänelle olenkin), vaan se, joka rakastaa lasta ja minua, ja on mukana elämässämme ja arjessamme.

"Vai niin. No, joka tapauksessa sitä lasta pitää kyllä valmentaa vahvaksi, että se sitten kestää tuollaisen tilanteen."

Kavahdan. Miten niin?

"No, ihmiset nyt saattavat sanoa kaikenlaista."

Niin, sinä näköjään saatat, ajattelen. Useimmat kuitenkaan onneksi eivät.

Minun lastani ei ole edes olemassa, ja koen silti mielipuolisen raivokasta tarvetta suojella ja puolustaa häntä nyt. Olen niin herkillä asian kanssa, että olen valmis lyömään luurin korvaan ja katkaisemaan välit tähän ihmiseen välittömästi iäksi.

Mistä ihmeestä tulee tuo sairas ajatus, että minun lapseni olisi jotenkin niin kummallinen ja erilainen, että hänet pitää kasvattaa vahvaksi kiusaamista vastaan? Isättömiä lapsia on ollut aina, ja heitä tulee aina olemaan. Perheet ovat erilaisia, ja ihmiset myös. Ehkä aikuisista pitäisi kasvattaa mielummin vähän vähemmän kusipäisiä, etteivät kiusaisi lapsia ja laukoisi suustaan mitä tahansa? Tekisi mieleni sanoa: Kiitos, tämä oli hyvä keskustelu. Jos hän joskus syntyy, tiedän ainakin pitää hänet kaukana sinusta.

Onneksi suurimmalla osalla lähipiiristäni ei ole tarvetta jankuttaa minulle isästä ja lapsen karaisemisesta. He ovat aidosti kiinnostuneita mahdollisesta vanhemmaksi tulemisestani sen sijaan, että ajattelisivat tietävänsä puolestani, miten homma hoidetaan. Onneksi useimmat ihmiset ovat ihan mukavia.

Naimattomuuden kutsumus

Arvatkaapas, kuka pohtii sinkkuutta näin:

-- joillekin naimattomuus voi olla jopa kutsumus.

Elämme aikaa, jossa sitoutuminen saattaa pelottaa ja halutaan vapautta elämään, jolloin ajatus perheellistymisestä tai puolisoon sitoutumisesta saattaa tuntua raskaalta. Se on toisaalta melko surullista, sillä se näkyy väestön ikärakenteessa --

Ehkä me elämme myös tietynlaisen mielihyväkulttuurin aikaa, että elämän tarkoitusta ei niinkään haeta siitä, millä tavalla voisi olla rakentamassa yhteiskuntaa ja tulevaisuutta, vaan enemmänkin siitä, mitä itse haluaa elämältään. Mielihyvä määrittää elämän tarkoitusta enemmän kuin aikaisemmin --

Aivan harvinaislaatuisen tyylipuhdas sinkkusterotypiasarja! Puhuja tuo vastaansanomattomasti ilmi sinkkujen viat ja heikkoudet. Sinkkuus johtuu siis siitä, ettei uskalleta sitoutua, halutaan vapautta elämään ja koetaan perhekuviot raskaina. Lisäksi sinkku on mielihyvähakuinen ja itsekäs, eikä rakenna yhteiskuntaa eikä tulevaisuutta.

Myönnän Räsäsen Päiville tästä tunkkaisesta ulostulosta podcastissa ja iltapäivälehdessä Vanhatpiiat ry:n kunniapalkintotuotekorin, joka sisältää bilekorkkarit, tukisukkahousut, rakennekynsihuollon, vapaavalintaisen botox-hoidon, skumppapullon ja jälkiehkäisytabletin. Onnittelut!

Sori lyhyt päivitys, pakko lähtee krebaan! Moikkamoi!

(Sisältövaroitus: linkin takaa löytyy tietoja Päivi Räsäsen seksielämästä, ja se on tietenkin parempi ja oikeampi kuin kenenkään muun seksielämä.)

Hyvää sinkkujen päivää, te kaikki upeat sinkut!

Wikipedia kertoo, että sinkkujen päivä on keksitty lähinnä kaupallisia tarkoituksia varten Kiinassa vuonna 1993, ja se on nykyään kokonaismyynniltään maailman suurin sesonkipäivä. Sinkkukin voi siis olla merkittävä osa yhteiskuntaa ostelemalla turhaa roinaa ja kuluttamalla rehvakkaasti luonnonvaroja kuten kaikki muutkin! Hienoa, kai. Lisäksi Wikipediassa kerrotaan, että sinkkujen päivä on hieman ironisesti saanut sellaisenkin merkityksen, että silloin pyritään parittamaan sinkkupoloisia, jottei heidän enää tarvitsisi olla sinkkuja.

Minä aion juhlia sinkkujen päivää seuraavasti:

- Onnittelen itseäni siitä, etten ole jäänyt huonoihin parisuhteisiin.

- Iloitsen siitä, että minun ei tarvitse juuri koskaan riidellä kenenkään kanssa.

- Riemuitsen ja olen kiitollinen siitä, että minulla on kuitenkin mahdollisuus yrittää vanhemmaksi.

- Olen tyytyväinen siitä, että tunnen itseni ja tiedän mitä tarvitsen. En tarvitse elämääni ketä tahansa miestä vain siksi, että parisuhteessa eläminen on normi.

- Olen iloinen, koska saan tehdä itseäni koskevat päätökset täysin itsenäisesti.

- Olen ylpeä siitä, että parisuhde- ja perhenormatiivisessa yhteiskunnassa eläminen on tehnyt minusta vahvan.

Jos koronatilanne vuoden päästä sallii, aion järjestää sinkkujen päivänä juhlat ystäville. (Lahjat pakollisia.)

Juhlikaa tekin itseänne, sinkkutoverit, sillä elämässä ei ole koskaan liikaa juhlia!

   Photo by Mariah Hewines on Unsplash

Normiperheunelmasta luopumisen suru

Sain edelliseen postaukseeni kommentin, jossa kysyttiin, mitä ajattelen surusta ja pettymyksestä tällä hetkellä. Innostuin pohtimaan asiaa niin paljon, että päätin tehdä aiheesta kokonaan oman postauksen.

Normitarina vanhemmaksi tulemisesta on iloinen: Mies ja nainen tapaavat ja rakastuvat. He päättävät elää elämänsä yhdessä ja ovat onnellisia. Sitten he alkavat toivoa lasta, ja lapsi saa alkunsa kohtuullisen vaivattomasti. Mies ja nainen ovat iloisia. Mies silittelee naisen kasvavaa raskausvatsaa ja he käyvät yhdessä kyynelehtimässä onnesta neuvolan ultraäänessä. Nainen puristaa miehen kättä synnytyksessä. Lapsi syntyy toivottuna ja terveenä, ja isä ottaa vauvasta valokuvia ja lähettää niitä sairaalasta sukulaisille ja ystäville. Lasta hoidetaan kotona tasapuolisesti ja iloitaan hänen kasvustaan. Perhe hitsautuu tiiviiksi ja onnelliseksi yksiköksi, jossa on paljon rakkautta ja huolenpitoa. Sen pituinen se.

Minun tarinaani vanhemmaksi yrittämisestä ovat tähän saakka leimanneet pääasiassa suru, ulkopuolisuus, pelko, ahdistus ja pettymykset. Varovainen ilo astui kuvaan vasta sitten, kun uskaltauduin lopulta lähtemään hoitoihin. Ehkä sittenkin? Jospa tämä voisi olla minulle sittenkin mahdollista!

Minä halusin Normitarinan niin ehdottomasti, että lapsen yrittäminen meinasi jäädä kokonaan. En kyennyt mitenkään kuvittelemaan itseäni yksinhuoltajana. En halunnut käydä rankoissa hoidoissa yksin, en kokea mahdollisia pettymyksiä negatiivisista raskaustesteistä yksin, en kuulla lapsen sydämensykettä neuvolassa yksin, synnyttää yksin, mennä koulun vanhempainiltaan yksin, selvitä kaikesta arjessa yksin ja istua sitten lapsen muutettua kotoa yksin huolehtimassa, että mitenköhän se nyt siellä pärjää ja onkohan sillä rahaa ruokaan. En myöskään missään tapauksessa halunnut olla nelikymppisenä vasta yrittämässä esikoistani. Enkä halunnut, että lapsella olisi vain yksi vanhempi. En halunnut tästä mitään. Paitsi sen lapsen.

Olen käyttänyt vuosia ulvoen ja kiukutellen sitä, mitä ei koskaan tapahtunut, ja mitä en saanut. Vaikka huonoja fiiliksiä on ollut selkeästi vähemmän sen jälkeen, kun aloitin hedelmöityshoidot, kyllä ne välillä vieläkin kurkkivat olan yli. Ja jos olen täysin rehellinen, vaihtaisin edelleen tämän itsellisyyteni tuohon ihanaan Normitarinaan ihan koska tahansa.

Koin onneksi viime kesänä oivalluksen: Se, että asiat olisivat toisin, ei välttämättä tarkoita sitä, että ne olisivat paremmin.

Se, että joku saa lapsen yhdessä puolisonsa kanssa tarkoittaa ainoastaan sitä, että hän saa lapsen yhdessä puolisonsa kanssa. Se ei ole mikään tae sille, että kaikki olisi automaattisesti hyvin. Monet suhteet ovat onnettomia ja riitaisia, ja monet päätyvät eroon. Ei olemassa oleva puoliso välttämättä halua tulla neuvolaan kuuntelemaan sydänääniä, hoitaa lasta tai pistää perhettä muiden intressiensä edelle. Ehkä hän lukee synnytyksessä Aku Ankkaa ja häippäisee sen jälkeen viikoksi kylille. Huonoista parisuhteista minulla on kokemusta, ja valitsen koska tahansa mielummin vanhemmuuden itsellisenä kuin vanhemmuuden onnettomassa liitossa.

Monet itselliset äidit ovat kuvanneet helpotusta siitä, ettei tarvitse pikkulapsiaikana kantaa huolta parisuhteen hyvinvoinnista. Voi olla jopa paljon helpompaa, kun voi omistautua lapselle, ja se, mitä yli jää, on pelkästään itseä varten. Parisuhteen aika voi tulla myöhemmin. Koen tämän ajatuksen lohduttavana.

Yksi suruani helpottava oivallus on ollut myös se, että minä en ole sellainen ihminen, joka pariutuu nopeasti ja vaivattomasti. En voisi missään olosuhteissa ryhtyä yrittämään lasta sellaisen puolison kanssa, jonka kanssa suhde ei ole pitkä ja erittäin vakaalla pohjalla. Sellainen minä olen, enkä usko muuksi muuttuvani. Omassa maailmassani on ehdottomasti loogisempaa yrittää lasta yksin kuin jonkun sellaisen kanssa, jota ei tunne perinpohjaisesti.

Ensisijainen suunnitelmani ja toiveeni perheytymisestä ei siis toteutunut, mutta se ei tarkoita sitä, että tämä vaihtoehtoinen suunnitelma olisi yhtään sen huonompi. Se on vain erilainen.

Ja näillä puheilla menenkin nyt tökkäämään nahkaani ensimmäisen hormonipiikin. Pitäkää peukkuja, etten pyörry!

Tasa-arvoisena hedelmöityshoidoissa

- Noniin. Tämä ei nyt olekaan ihan normaali tilanne, sanoo julkisen hedelmöityshoitoklinikan hoitaja, kun astun huoneeseen.

- Niinkö? Minä kysyn, ja istun alas.

- Niin, yleensähän tässä on aina kaksi ihmistä, mies ja nainen.

- Vai niin. No minulla ei ole miestä. 

- Niin, sinä olet nyt siinä ihan yksin.

- Kyllä.

- Pitäisi allekirjoittaa yksi lomake.

- Allekirjoitetaan vaan.

- Mutta tässä on kolme viivaa. En ole nyt varma, mille viivalle sinun pitäisi laittaa nimesi.

- Onko sillä väliä?

- Yhdelle viivalle tulee naisen nimi ja yhdelle miehen nimi, ja minä laitan nimeni viimeiselle viivalle. Mutta nyt en voi olla varma, mille viivalle sinun pitäisi nimesi laittaa, kun tilanne ei nyt ole ihan normaali.

- Voin päättää itse viivani. Olen aika hyvä tekemään itsenäisiä päätöksiä. Laitan vaikka tuohon ensimmäiselle.

- Toinen viiva jää sitten tyhjäksi.

- Niin jää. Ei se varmaan haittaa.

Tekee mieli ottaa hoitajaa kädestä ja luvata, että me selviämme tästä yhdessä. Haluaisin sanoa hänelle, että saa kysyä, jos joku asia mietityttää, mutta en sano, koska olen hämmentynyt ja sitä paitsi naurattaa aivan tolkuttomasti. Myöhemmin kotona mietin vakavampana, millaista oikeilla vähemmistöillä on, jos jo valkoisella cis-heteronaisella on tällaista pelkästään parisuhteettomuutensa vuoksi.

Myöhemmin juttelen yksityisellä hedelmöitysklinikalla työskentelevän sukulaiseni kanssa, ja hän kertoo, että heillä vain hieman yli puolet asiakkaista on heteropareja. Ilmankos hakeutumiseni reilu vuosi sitten yksityisen puolen hoitoihin tuntuikin täysin luontevalta ja ongelmattomalta. Minua kohdeltiin yhdenvertaisena potilaana. Eipä tosin olisi tullut mieleenkään, että jollekin kyseisellä alalla työskentelevälle olisi edelleen epänormaalia, että lapsen haluavat muutkin kuin mies-naisparit.

Suomessahan tasa-arvossa tosiaan otettiin melkein päivälleen vuosi sitten huikea askel eteenpäin, kun Hus aloitti julkisen puolen lahjasoluhoidot. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että lahjasoluja jonottamaan pääsevät nyt heteroparien lisäksi myös itselliset naiset ja naisparit. Aiemmin lahjasouluilla tapahtuvia hoitoja on voinut saada vain yksityisellä puolella, ja niiden kalliit hinnat ovat jättäneet monia tahattomasti lapsettomiksi lopullisesti. Husin lisäksi myös muut sairaanhoitopiirit ovat aloittaneet tai aloittamassa lahjasoluhoitoja. Potilas saa itse valita hoitopaikkansa.

Tilanne on nyt siis selkeästi se, ettei hoidoissa saa syrjiä parisuhdestatuksen tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Miesten mahdollisuudet saada lasta ilman naiskumppania ovat kuitenkin edelleen heikot. Sijaissynnyttäminen ei ole Suomessa laillista.

Kun aloin pohtia, voisinko hakeutua hedelmöityshoitoihin yksin, vuosi taisi olla 2013. Menin yksityiselle klinikalle juttelemaan asiasta lääkärin kanssa, ja kohtelu oli kunnioittavaa ja asiallista. Lääkärillä ei kuitenkaan ollut antaa minulle muuta materiaalia, kuin heteropareille tehty esite. Pistin surkuhupaisan brosyyrin talteen ja kirjoittelinkin siitä näköjään muutamaa vuotta myöhemmin. Tilanne on varmasti parantunut jo paljon, mutta kyllähän se heteropariskuntaoletus on niin syvällä kaikkialla, että jopa lapsettomien yhdistys Simpukankin materiaalissa sattuu välillä lapsuksia. En tietenkään tarkoita sitä, etteikö heteroparien lapsettomuudesta saisi puhua omana erityisenä asianaan, ja etteikö olisi tärkeää pohtia esimerkiksi lapsettomuuden vaikutusta parisuhteeseen. Usein yleisistä lapsettomuuteen liittyvistä asioista puhuttaessa sanan "pariskunta" voisi kuitenkin aivan hyvin korvata sanalla "ihminen", jottei kenenkään tarvitsisi tuntea, että hänet suljetaan keskustelun ja tuen ulkopuolelle.

Melko kuvaavaa on, että myös Hus toivottaa palautteesta huolimatta hoitoon tulevat edelleen vuoden jälkeen tervetulleiksi näin:

Hoito on tarkoitettu parikunnille. Piste.

Kaikista tärkeintä on tietenkin se, että hoitoihin pääsee, ja kaikki muu on sen rinnalla toissijaista. Sillä on kuitenkin suuri merkitys, kokeeko potilas olevansa hoidoissa tasavertaisena muiden kanssa. Käytetty kieli heijastaa hoitohenkilökunnan asenteita, ja kunnioittava ja ymmärtävä kohtaaminen luo potilaalle turvallisuudentunnetta, joka auttaa jaksamaan rankoissa hoidoissa ja sitoutumaan hoitoprosessiin. Hyvin sujunut hoitoprosessi voi auttaa kiintymyssuhteen muodostamisessa tulevaan vauvaan, jos sellainen onni osuu kohdalle. 

Omalla kohdallani voin sanoa aivan varmaksi sen, että jos olisin löytänyt ajoissa materiaalia, joka tuntuu myös minulle suunnatulta, olisin pystynyt tekemään päätöksen hoitoihin lähtemisestä jo paljon aikaisemmin. Tahattomaan lapsettomuuteen kuuluu kipeä ulkopuolisuuden tunne, ja monelle onkin tärkeää löytää lapsettomien yhteisö, jossa tätä ulkopuolisuutta ei tarvitse tuntea. Eiköhän pikku hiljaa saada aikaan myös sellaista kieltä ja materiaaleja, jotka eivät sulje ketään ulos.

Kuva: Miguel Bruna. Unsplash.

Yksin eläminen ja raha

En lakkaa ihmettelemästä sitä, etteivät yksineläjien asiat tunnu suuremmin kiinnostavan poliittisia päättäjiä. Vaaliteemat ovat vuodesta toiseen perhe- ja parisuhdekeskeisiä, vaikka Suomessa asuu 1,2 miljoonaa ihmistä yksin. Yhden henkilön talouksia on siis lähes 45 % kaikista asuntokunnista (Yksinasuvat ry).

Taloussanomat julkaisi jutussaan taannoin tilastokeskuksen pylväsdiagrammin, joka kertoo tilanteesta enemmän kuin tuhat sanaa.

Kun vastaa yksin kuluistaan, säästöjä ei jää. Talous on haavoittuva, jos edes puskurisäästämiseen ei ole mahdollisuutta, ja työttömyys, sairastuminen tai muut elämän mullistukset koettelevat rankemmin, kun on vain omassa varassaan. Yksinelämisen on todettu olevan yhteydessä köyhyyden lisäksi myös huonompaan terveyteen, masennukseen ja työttömyyteen. Yksinelävät jäävät myös tukia saadessaan usein niiden viimesijaisten ja kurjimpien varaan. Tulonsiirrot tapahtuvat perheiden suuntaan ja köyhyys kumuloituu, jos ei vaikkapa pääse koskaan asuntosäästämisen alkuunkaan.

Yksin elämistä pidetään usein omana valintana ja jopa vikana. Puheessa kuultaa epäempaattisuus. Sinkuille ehdotetaan kärkkäästi muuttamista kimppakämppään, vaikka se ei ole juuri kenenkään suomalaisen aikuisen toivottu asumismuoto. Aika ajoin joku nostaa keskusteluun vanhanpiian veron palauttamisen käyttöön. 

Yksinelävät niputetaan mielellään yhteen nippuun, ja monesti unohtuu, etteivät kaikki yhden hengen taloudessa elävät ole esimerkiksi opiskelevia nuoria, vaan itse asiassa suurin yksin asuvien ryhmä ovat vanhukset. Yksin asuminen ei ole läheskään kaikille ohimenevä elämänvaihe, ja syitä siihen on yhtä monta kuin ihmisiäkin. Kaikille se ei ole tragedia, mutta moni myös valitsisi toisin, jos voisi.

Jokohan seuraavissa vaaleissa tästä saataisiin aikaiseksi kunnollinen vaaliteema jossain puolueessa?