Juhannuksen virallinen ajatus

Lueskellessani Samuli Putron viisaita ajatuksia siitä, kuinka romanttinen rakkaus ei ole ihmissuhteiden korkein muoto, löysin itseni pohtimasta:

Jos ei enää kaipaa parisuhdetta elämäänsä lainkaan, onko jotain mennyt lopullisesti rikki vai korjautunut vihdoinkin ehjäksi?

Hellepäivän hajoilu

Tiedättekö, kun joskus tulee lukeneeksi jotain niin uskomattoman typerää, että ainoa mahdollinen reaktio on mykistymistä seuraava röhönauru. Esimerkiksi jotain tällaista:

Täältä tyrskähdysten lomasta voin melko varmasti todeta, että nyt viimeistään lienee selvää, ettei tämä vau.fi:n Odotus-applikaatio ole ihan minua varten 😄

Mutta koitetaan nyt sitten pitää mielessä tämä! Mahtavaa, monet miehet pitävät minua kauniina! Jes! Normaalisti en perusta omia olojani pätkän vertaa sille, miltä mahdan miesten mielestä näyttää, mutta nyt raskaana ollessa on ilmeisesti aika aloittaa. Jos nyt oikein tässä tarkasti mietin, taisi närästyskin heti vähän helpottaa kun tässä hikisenä tyynynkuva poskessa mahani kanssa sohvalla kelailen, että olenpahan kuitenkin aika kuuma bööna! Kiitti miehet, kiitti vau.fi 💜!

Ensin saadaan lapsi ja sitten hylätään kaverit?

Kun olen kertonut ystäville, että minua surettaa ja pelottaa muuttaa pois kotoani kaupunkiin, jossa en tunne juuri ketään, moni on halunnut sanoa jotain piristävää ja kannustavaa. Sellaisiahan me ihmiset olemme: Haluamme toiselle hyvän mielen, yritämme sanoa jotain positiivista, ja -niin sympaattista kuin se onkin- pieleenhän se sitten yleensä menee. Olen siis saanut nyt kuulla muutaman kerran liikaa, ettei sillä ole enää mitään väliä, missä asun, koska nyt minä saan lapsen. Että nyt voin muuttaa ihan mihin tahansa tyhjiöön, koska tyhjiöön sitä kuitenkin vauvan myötä joutuu.

Suomessahan on todellakin jostain syystä tapana, että juuri niissä elämän käännekohdissa, kun tarvitsisimme enemmän yhteisön tukea kuin koskaan, me vetäydymme yhteisöstä ja käperrymme kotiin. Lisäksi vanhemmiksi sosiaalistuessamme ryhdymme suorittamaan uraa, lapsenhoitoa ja harrasteita hampaat irvessä ja puuskutamme sitten itku kurkussa mantraa ruuhkavuosista, jotka vievät ihmisestä kaikki mehut. Jos vapaa-aikaa jää, silloin suoritetaan lepäämistä ydinperheen kesken. Monilla muut sosiaaliset suhteet jäävät heikolle ylläpidolle, tauolle tai joskus lopullisestikin kokonaan pois omasta elämästä perhe-elämän astuessa kuvioihin.

Arvailen, että useimmissa kulttuureissa toimitaan täysin päinvastoin kuin meillä: Yhteisö tulee suurieleisesti tueksi ja avuksi lapsen saapuessa, ja perhe nähdään muutenkin laajempana kokonaisuutena kuin vain oma puoliso ja lapset. Läheisiä suhteita arvostetaan ja niille annetaan aikaa. Ihmiset ovat yhdessä, eikä mihinkään elämänvaiheeseen kuulu vetäytyminen ja eristäytyminen lähipiiristä. Meidän tapamme olla sosiaalisia perheissä ja niiden ympärillä tuskin on globaalisti edes kovin tavanomainen, eikä tämä kuvio oikein näytä sopivan meillekään: Suomalaiset ovat kauhean väsyneitä ja yksinäisiä perheiden sisälläkin. 

Ja nyt sitten minullekin viestitään, että minun tulisi hyvillä mielin poistaa läheiset ihmiset elämästäni, koska minusta tulee vanhempi. Pohdin, että jos nyt siis ei ole enää mitään väliä sillä, missä minä asun, tarkoittaako se sosiaalisessa mielessä, että 

a) vanhemmaksi tulemiseen kuuluu yleensäkin se, ettei ihminen tarvitse tai voi ylläpitää enää ydinperheen ulkopuolisia ihmissuhteita

vai 

b) nimenomaan puolisottoman ihmisen ihmissuhteet ovat erityisesti sellaisia, että ne voi elämäntilanteen muuttuessa heittää huoletta romukoppaan?

Minä tarvitsen ihmisiä, enkä voi mitenkään pärjätä yksin. Ajatus ystävien poistamisesta omasta elämästäni vauvan tulon vuoksi on minulle aivan käsittämätön. Ymmärrän kyllä, että lapsen kanssa voi olla aivan poikki, mutta poikki oleminen täysin yksin on todella vaarallista. Luulen, että tässä on nyt vähintäänkin yksi hyvin keskeinen seikka, jota tsemppaajat eivät ymmärrä: Parisuhteessa eläjän elämä on monella tavoin aika erilaista kuin sinkun. 

Muistan kyllä, kuinka avoliitossa eläessäni minullekin riitti sosiaalisuuden tankkaamiseksi kuulumisten vaihto puolison kanssa työpäivän jälkeen. Arkista jutustelua ei silloin hahmottanut mitenkään erityisesti sosiaalisena toimintana, mutta sitähän se oli. Kotona oli joku, jonka kanssa jutella, ja sillä oli valtavasti väliä. Yksin elävä joutuu sen sijaan tekemään jatkuvasti töitä, ettei olisi aivan koko aikaa yksin. Ne kohtaamiset kavereiden kanssa, jotka saattavat olla parisuhde- tai ydinperhekontekstissa eläville hauska piristys arkeen, ovat yksin eläville ne keskeisimmät ja aivan välttämättömät ihmiskontaktit. Niitä ilman ei kertakaikkiaan voi olla, enkä myöskään näe yhtäkään syytä, miksi pitäisi, tai miksi sellainen olisi kenellekään hyväksi.

Kerronpa esimerkiksi viime viikostani, joka oli sosiaalisen kanssakäymisen suhteen ehkä hieman keskivertoa vilkkaampi. Tapasin yhtä ystävää ulkona keskiviikkona ja toista perjantaina. Yhteensä suoraa sosiaalista kanssakäymistä oli noin kuusi tuntia. 162 tuntia viime viikon 168 tunnista olin siis yksin ihan omassa seurassani. Sellainen on yksin elävälle ihan tavallista. Olen huomannut selvästi sen, että oma hyvinvointini on paljolti riippuvainen yksinolon määrästä. Mitä enemmän olen omien ajatusteni kanssa sitä huonompi fiilis. Jo parina päivänä viikossa kaverin kanssa hengailu on tosi tärkeä asia, ja muutamakin yksin vietetty viikko saa ihan huomaamatta ajatukset muuttumaan synkiksi ja olon apaattiseksi. 

On nimittäin niin, että kun yksin elävä ihminen on yksin, hän on ihan oikeasti yksin. Puoliso ei ole tulossa töistä tai harrastuksista kotiin tai toisessa huoneessa pelaamassa tietokonepeliä. Luulen, että tällaista yksin olemista on vaikeaa hahmottaa, jos on elänyt pitkään parisuhteessa. Tällainen yksinäisyys tai yksin oleminen sisältää esimerkiksi sellaisen asian, ettei ole välttämättä ketään, kenelle kertoa, mitä päivän mittaan on tapahtunut. Valtavan suuri osa vuorovaikutuksestammehan on todella arkista: Mitä söit lounaaksi, oliko hauska lenkki, miten työpalaveri meni? Tällaisia asioita yksin elävä ei yleensä juttele kenenkään kanssa. Monelle muullekin itseni lisäksi on varmasti myös tuttua omien elämäntapahtumien kalibrointi suhteessa toisten oletettuihin kiireisiin: Kun tapahtuu jotain ikävää tai hauskaa, onko asia tarpeeksi merkittävä, jotta kehtaa soittaa kaverille, kun haluaisi puhua siitä jonkun kanssa? Yleensä ei kehtaa, sitä vain suree tai iloitsee kulloisenkin jutun itsekseen.

Me tiedämme sen, mitä tarkoittaa oikeasti, kun arkea ei ole jakamassa kukaan. Millaista on herätä yksin ja mennä nukkumaan yksin, tehdä kaikki päätökset yksin ja kestää se, ettei ole kenellekään ykkösprioriteetti. Se ei ole välttämättä mikään tragedia, monille yksin eläminen on aivan hyvä vaihtoehto. Jokaiselle meistä puolisottomuus on kuitenkin iso yksinäisyyden riskitekijä, koska niin monet arkiset asiat on tapana toteuttaa kulttuurissamme ainoastaan ydinperheiden sisällä. Sinkulla ei ole varaa pistää oman elämäntilanteensa vuoksi ystävyyssuhteitaan jäähylle, koska niiden vaihtoehto on totaalinen yksinäisyys. Ja myös sinkku tarvitsee elämäänsä sellaisia ihmissuhteita, jotka ovat pitkäaikaisia ja syvällisiä. Ystäviä ei voi korvata edes tilapäisesti pelkillä kepeillä hiekkalaatikkotuttavuuksilla, kun kotona ei ole kumppania.

Mietin siis, että kuinkahan moni tsemppaajista olisi itse lähtenyt hyvillä mielin synnyttämään ja elämään yksin (ja tässä kohdassa "yksin" ei tarkoita sitä parisuhdeyksikköä, jossa he elävät, vaan oikeasti ilman toista aikuista) satojen kilometrien päähän kaikesta itselleen tärkeästä? Olisiko ollut samantekevää jättää kaikki mullistavassa elämänvaiheessa taakseen ja poistua paikalta vauvasymbioosiin vailla ketään tuttuja ihmisiä? Onko sinkkustereotypianenäni yliherkistynyt, vai haistaako joku muukin tässä jotain hieman eltaantunutta? Ei kai vain nyt vahingossa tulla ajatelleeksi niin, että ydinperhekontekstiton ihminen on sellainen liikkuva palikka, joka voidaan vaivatta sijoittaa mihin tahansa? Että hän ei ole kiinni kenessäkään eikä missään, sillä vain ydinperheihmiset ovat toisilleen oikeasti tärkeitä, ja näin ollen kenellekään ei ole väliä sillä, missä sinkku lopultakin elelee, ei edes hänelle itsellensä.

Tiedäpä häntä. Sen nyt kuitenkin tiedän,  että lapsen saamisen jälkeenkään minulle ei tule olemaan yhdentekevää, näenkö minulle tärkeitä ihmisiä enää esimerkiksi kerran tai kaksi vuodessa vaikkapa viikoittaisten tai kuukausittaisten tapaamisten sijaan. Jos voisin asua lähempänä, jokainen pienikin kyläily tai yhdessä tehty vaunulenkki olisi minulle kultaakin kalliimpi ja aivan keskeinen tekijä oman hyvinvointini kannalta. Jos voisin, en luopuisi koskaan mahdollisuudesta ottaa ystäviä niin paljon osaksi arkeani kuin vain ikinä mahdollista. Yksinhuoltajavanhempi ei nimittäin voi jäädä yksin kotiin, enkä kyllä suosittelisi kotiin poteroitumista kenellekään muullekaan.

Miksi tämä tuntuu tältä?

Olen vähän tolaltani. En ole edes synnyttänyt tätä lasta vielä, ja minulla on yhä enenevässä määrin sellainen olo, että teen kaiken väärin. Olo on sitä vahvempi, mitä enemmän olen tekemisissä neuvolan ja perhevalmennusten kanssa. En ymmärrä, mikä on vialla. Tulin juuri kesken pois neuvolan fysioterapiaetävalmennuksesta, se oli aivan liikaa eilisen synnytysvalmennuksen päälle. Ahdistaa.

Pitäisi miettiä tauotta alapäänsä lihaksia ja jumpata niitä ikuisesti joka päivä koko loppuelämänsä, pitäisi jaksaa ja osata liikkua juuri oikealla tavalla ja oikea määrä ja muistaa jo miettiä lapsenkin tulevaa liikkumista (vähintään kolme tuntia päivässä), koska vanhempihan siitä on vastuussa. Synnytykseen pitää suhtautua rennosti, mutta ei missään tapauksessa liian rennosti, on opiskeltava ainakin muutama kirja ja erilaisia rentoutumistekniikoita ja panostettava siihen, että osaa aktiivisesti löytää armollisen ja hyväksyvän asenteen omaa kehoaan kohtaan vaikka sitten hampaat irvessä. Imetyksestä ei saa ajatella, että se lähtee sujumaan jos on sujuakseen, sillä silloin on jo valmiiksi antanut periksi. Ja tietenkään mistään ei lähtökohtaisesti tule mitään ilman puolisoa.

Jumppaa, supista, purista, heruta, hiero, venytä, tissitä, soseuta, kiintymyssuhteile, lue, laula, nesteytä, ravitse, leiki, sosiaalista, rentoudu, palaudu, älä stressaa, optimoi, tehosta, järjestä, ole läsnä ja hetkessä, juuri nyt, juuri tässä, hengitä!

Mitä tämä kaikki on? Eikö nyt saisi olla onnellinen? Eikö saisi olla vain? 

Tekee mieli kirkua: Jättääkää minut rauhaan! Jostain syystä se tunnelma, jota otan systeemistä vastaan on täysin ristiriidassa oman oloni kanssa. Minä olen hilpeä, iloinen ja hyvinvoiva, täynnä iloa, luottamusta ja odotusta tulevasta. Ja sitten tietenkin vähän jännittynyt ja peloissani ja mieli erityisen herkkänä. Ja koko ajan joku on kertomassa, että pieleen menee.

Hei ihan oikeasti: Tämän ei todellakaan ole pakko olla tällaista!

Pitäkää tunkkinne.

Ei lähellekään Strömsö, mutta aika hiton hyvä silti!

Olen pitkään seurannut brittiläistä sooloäiti Meliä ja hänen The Stork and I-juttujaan instagramissa ja podcastissa. Mel on ymmärtääkseni jonkin tyyppinen life coach, ja pitää naisille kursseja esimerkiksi siitä, miten omat aivonsa voi uudelleenohjelmoida silloin, kun tuntuu ettei millään pääse yli puolisottomuudesta, vaikka haluaisi perheen. Olen huomannut jälkeenpäin, että jotkut Melin sanomat asiat ovat todella jääneet resonoimaan tajuntaani, ja auttaneet minua eteenpäin. Esimerkiksi ihan kaikessa yksinkertaisuudessaan oli mieletöntä lopulta tajuta oikeasti se, että lapsen saaminen puolison kanssa ei todellakaan tarkoita automaattisesti sitä, että kaikki on onnellista ja hyvin. Ja että kun omaan onnellisuuteen tarvittavat asiat pilkkoo aivan pieniksi partikkeleiksi, voi huomata, ettei ainoa tie onneen ole parisuhde. Monia haluamiaan ja tarvitsemiaan asioita voi saada elämässä myös muilla tavoin ja muilta ihmisiltä kuin parisuhdekumppanilta.

Kun mietin sitä, ettei minulla ole tässä miestä nyt, päällimäinen tunne on helpotus. En kaipaa tähän mielikuvitusmiehen lisäksi myöskään yksisarvista tai muita satuolentoja tielleni pyörimään, on niin paljon tekemistä, valmistautumista ja ajateltavaa. En enää koskaan luo mielessäni mielikuvaa jostain ihanasta miekkosesta, vaan olen ainoastaan helpottunut siitä, ettei tässä ole nyt väärää ja minulle sopimatonta ihmistä rinnalla. Se vasta olisikin rankkaa. Parisuhde ja perhe ovat tehneet kivuliaan, mutta lopulta kaikkia osapuolia helpottavan pesäeron päässäni. En pysty edes kuvittelemaan, että saisin tämän lapsen jonkun toisen ihmisen kanssa.

Mikään tästä ei tietenkään missään tapauksessa tarkoita sitä, ettei romanttisen kumppanin poissaolo omasta elämästä saisi surettaa.  Olen aivan allerginen kaikenlaiselle toksiselle positiivisuudelle, ja minä jos kuka olen surrut puolisottomuutta itsekin perusteellisesti. Olen ollut tilanteestani jossain vaiheessa niin ahdistunut ja masentunut, että se on aiheuttanut jopa työkyvyttömyyttä. Ulkopuolisuus, yksinäisyys, mihinkään kuulumattomuuden ja merkityksettömyyden tunteet ovat jotain niin kauheaa, että en toivo sellaisia koskaan kenellekään. Totaalisen parisuhdenormatiivisessa maailmassa, ja ehkä vielä suomalaisessa kulttuurissa jollain erityisellä tavalla, joutuu tekemään kovasti töitä rakentaakseen elämästään onnellisen, kun ei kuulu kenenkään ydinperheeseen. Se ei ole aina helppoa eikä kivaa, enkä ole itsekään lähelläkään tämän työstön loppupistettä, joskin happi kulkee jo ja onnellisia hetkiä on paljonkin.

On muuten myös täysin ok päättää, että oma perhe voi muodostua ainoastaan parisuhteen kautta, ja todeta, ettei halua muunlaisia ratkaisuja. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että vaikka tämä päätös voi ulkoisesti näyttää hyvin passiiviselta ("vuodet vain vierivät, en löytänyt ketään"), se on kuitenkin ainakin naiselta aivan yhtä aktiivinen päätös, kuin päätös lähteä rakentamaan perhettään jollain toisella tavalla. Vaihtoehtoja nimittäin on. Lapsen saamista ei tietenkään valitettavasti kukaan voi kenellekään koskaan missään olosuhteissa luvata yrittämisen tavasta ja perhemuodosta riippumatta.

Tästä kaikesta tulikin mieleeni, että Vau.fi -applikaatio tervehti minua taas tänä aamuna näin:

Tällaisia parisuhdeoletuksia tulee eteen jatkuvasti ja joka paikassa. Pari vuotta sitten tällaiset itkettivät ja saivat oman olon tuntumaan todella yksinäiseltä ja epäonnistuneelta. Nykyään nämä herättävät minussa lähinnä huvittuneisuuden sekaista sääliä: Onpa ikävää, kuinka monella ei ole ollut mahdollisuutta ymmärtää, ettei tuo ole ainoa tapa perheytyä. Tuon kuplan sisällä on paitsi paljon onnellisia ihmisiä, myös paljon ihmisiä, joita ahdistaa, ja joille jokin muu tapa elää voisi sopia paljon paremmin. Voimia sinne! Tälläkin puolella voi olla aika mukavaa!

Vielä vähän yleiskuulumisia loppuun:

Kävin eilen hyvästelemässä ihmisiä työpisteilläni, sillä olen loppuraskauden joko sairaus- tai äitiyslomalla, enkä palaa enää tämän jälkeen vanhoihin kuvioihin. Nyt on nimittäin käynyt niin, että olen tehnyt valtavan raskaan ja ison päätöksen, ja kaikki muuttuu vähän lisää: Olen ostanut asunnon pikkukaupungista, ja muutan aivan pian sinne. Jätän taakseni rakkaan Helsingin ja ystävät ja hyppään pää edellä totaalisen uuteen elämäntilanteeseen vauvan kanssa, vaikka ajoitus lisäelämänmuutoksille ei varmastikaan ole mitenkään paras mahdollinen. (Olen nähnyt painajaisia keskenmenosta ja siitä, että vauvaa ei koskaan tulekaan, ja minä olen täysin yksin jumissa pikkukaupungissa liian isossa kauniissa asunnossani, enkä pääse enää koskaan kotiin!)

Muuttopäätös syntyi keväällä kyllästyttyäni lopullisesti pääkaupunkiseudun asumisen kustannuksiin. Oli tehtävä ihan mahdoton valinta, ja päädyin nyt sitten tähän. Olen aika varma, että näistä vaihtoehdoista tämä oli paras mahdollinen, koska en halua elää kädestä suuhun koko loppuelämääni, eikä se olisi lastanikaan kohtaa oikein. Jos taloudessani olisi kaksi työssäkäyvää ihmistä, en olisi joutunut lähtemään. En kykene sanomaan tästä aiheesta mitään painokelpoista. Olen aikaisemminkin raivonnut blogissa siitä, miten epäreilussa asemassa yksin elävät ovat taloudellisesti, joten ehkäpä jätän aiheen tällä kertaa tähän. Helsinki hinnoitteli itsensä ulos elämästäni, ja nyt on sopeuduttava aivan toisenlaiseen elämään aivan jossain muualla. Rehellisesti sanottuna pelottaa ja ahdistaa aivan hemmetisti, ja on ollut aika paljon epäreiluuden tunteitakin asiaan liittyen. Lähdettyäni pikkukaupungista parikymppisenä en ole nimittäin kaivannut sekuntiakaan takaisin sellaiseen maailmaan. Kulttuurishokkia on siis luvassa roppakaupalla.

Mutta kyllähän tästäkin selvitään! Kahdeksan vuoden päästä teen jo varmasti tästäkin aiheesta ällöpositiivisen päivityksen ja kerron, kuinka Takapajula olikin maailman paras kylä ja muutto sinne oli hienointa, mitä minulle on ikinä tapahtunut. Mikään ei minun kohdallani mennyt ihan niin kuin piti, mutta elämä ei ole mikään kilpailu, jossa normatiivisin voittaa. Sillä mennään, mitä on, ja hyvä tästä vielä tulee!

Itsellinen äitiys: Entä jos puolison puuttuminen surettaa?

Toinen itsellinen odottaja sanoi minulle jotain tärkeää, joka jäi mietityttämään. Hän totesi, että joskus tuntuu siltä, ettei itsellinen äiti tai odottaja saisi olla surullinen siitä, ettei hänellä ole puolisoa. Että pitäisi ikään kuin olla reippaana sellaisessa "Ja tässähän ei mitään miehiä tarvita!" -moodissa koko ajan. En ollut ajatellut koko asiaa tuolta kannalta, mutta tämä on mielestäni ihan kauhean tärkeä pointti. 

Onko se siis vertaisporukoissa jopa vähän tabu, jos itsellinen äiti tai odottaja tuntee surua siitä, ettei normatiivisesti perheytyminen onnistunut? Tunteekohan moni salaa syyllisyyttä surustaan, ja pelkää välittävänsä lapselleen sellaisen tunteen, että oma perhe on jotenkin vaillinainen tai siinä on jotain vikaa?

Minulla ei oikeastaan ole tähän mitään kovin viisasta sanottavaa, mutta mielestäni tästä olisi tärkeää puhua. Omalta osaltani voin sanoa, etten enää (tai ainakaan juuri tällä hetkellä) sure puolison puuttumista, mutta uskon, että siihen on vaikuttanut muutamakin asia:

- Minulla ei koskaan ole ollut erityisen hyvää parisuhdetta.

- Olen ollut sinkkuna todella pitkään.

- Työstin tätä asiaa ennen hoitojen aloittamista suunnilleen kahdeksan vuotta.

- Kävin tarpeeksi paljon tarpeeksi hirveillä treffeillä.

- Olen saanut ihanaa vertais- ja ammattitukea.

Mietityttää, jättääkö moni itsellinen lähtemättä hoitoihin siksi, että ei koe ratkaisseensa surua puolison puuttumisesta riittävän hyvin. En minäkään vielä ollut sitä ensimmäiseen inseminaatiooni mennessäni ratkaissut. Hoitojen aloittaminen oli minulle oikeastaan välttämätöntä, jotta pystyin alkaa vihdoin hahmottamaan omaa perhettäni sen näköisenä, kuin miltä se nyt kaikessa hienoudessaan näyttää. Se, ettei meidän perheessämme ole isää, tulee tietenkin monella tavalla käsittelyyn jatkossa. Ja minäkin haluan pitää huolta siitä, ettei meidän perheemme lähtötarina ole lapsen näkökulmasta surullinen vaan iloinen ja upea. Niin kuin se onkin.

Surullisia vuosia on takana paljon. Onneksi uskalsin sitten surun rinnalla lopulta ryhtyä toimimaan. Mutta pitäisiköhän tästä puhua enemmän? On aika hurjaa, jos itselliset jäävät tämän surun kanssa yksin vain siksi, että aihe on vähän tabu.

Pieniä hämennyksiä

Hienosti sujuneeseen raskauteen tuli pieni särö komplikaatioden muodossa, ja vietin muutaman päivän hyvässä hoidossa sairaalassa. Kaikki on nyt kai osapuilleen ihan hyvin, ja kotiuduin juuri sopivasti osallistuakseni hämmentävään etäperhevalmennukseen. (Luulen, että kaikki aiheeseen liittyvä tuntuu nyt enemmän tai vähemmän hämmentävältä, kun edes raskaana oleminen on niin käsittämättömän epätodellista, saatika että osaisin omaksua itselleni minkäänlaista vanhemman identiteettiä.) Opin valmennuksessa muun muassa seuraavaa:

- Imettäminen on maailman tärkein asia, ja se todellakin onnistuu, tai sitten se pistetään onnistumaan.

- Imettämiseen liittyy noin maisteriopintojen verran erilaisia tietoja ja taitoja, ja sen voi todellakin tehdä erittäin väärin. Vauvan nenän asennosta lähtien jokaiseen imetystilanteeseen liittyy noin kahdeksankymmentä erilaista muuttujaa, jotka tulee huomioida poikkeuksetta vuorokaudenajasta ja omasta väsymystilasta riippumatta. (HS: Suomalaiset vanhemmat ovat maailman seitsemänneksi uupuneimpia) 

- Imettäminen ei onnistu ilman puolisoa tai tukihenkilöä. Tukihenkilön tehtävä on kiertää imettäjää ympäri ja varmistaa, että hän ja vauva ovat oikeassa asennossa. Puolison rooli imetyksessä on olla "pesän suojelija".

Kysäisin, että kun olen täällä nyt ihan itsekseni pesäni kanssa ilman minkäänlaista suojelua, niin minkälaisia niksejä imetyshommiin mahtaisi olla tällaiselle yksin odottavalle ihmiselle. Minulle vastattiin, että imetysaikaan on syytä hakea tukea perhepalveluiden kotityöstä. Taas piti vähän hämmentyä. Otan mielelläni kaiken avun vastaan, mutta onko todella niin, että yhteiskunnan resurssit riittävät siihen, että jokaiselle yh-mammalle tarjotaan veronmaksajien tuella imetysapuri kotiin? Ja onko ihan varmaa nyt, ettei lapsen ruokkimisesta voi mitenkään selvitä muuten?

Seuraavana päivänä ylimääräisellä neuvolakäynnillä sain hämmentyä taas vähän lisää. Harmittelin hoitajalle, että laskut vauvan sydänäänissä sairaalajakson aikana aiheuttavat nyt huolta ja stressiä. Hoitaja tuumasi, että olen huolissani siksi, että minulla ei ole puolisoa. En saanut ihan heti kiinni siitä, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa, joten tämä iäkkäämpi terveydenhoitaja tarkensi, että koska en elä puolison kanssa, olen hermostuneempi, sillä mietin asioita yksin. Tulkitsen tästä ainakin seuraavat taustaoletukset:

- Vain puolisoton on huolissaan lapsensa sydänäänistä, tai hän on ainakin puolisollista merkittävästi enemmän huolissaan niistä.

- Puoliso osaa, voi ja haluaa aina rauhoittaa raskaana olevan kumppaninsa.

- Ihmiset ovat kaksin automaattisesti rauhallisempia kuin yksin, eivätkä esim. mahdollisesti koskaan lietso toisiaan vielä kahta kauheampaan paniikkiin.

- Parisuhteetta elävällä ei ole ketään, jonka kanssa jakaa huoliaan, hän on yksin.

- Parisuhde on aina automaattisesti ja poikkeuksetta voimavara ja hyvä asia, ja ilman parisuhdetta eläminen huono ja kuormittava asia.

Ihan jännä sosiaalinen koe tämä raskaushomma. Onneksi tämä ei sattunut kohdalleni nuorempana, olisin saattanut ottaa monia asioita vähän turhankin vakavasti.