lauantai 15. marraskuuta 2014

Sisar Viuhti


Vähän aikaa sitten syntymäpäivänäni tajusin, että on mennyt kahdeksan kuukautta niin, ettei kukaan ole koskenut minuun, jos lääkäriä, kampaajaa tai kaverihalauksia ei lasketa. Viimeksi meni puolitoista vuotta. Silloin olin asiasta huolissani. Nyt olen huolissani enemmänkin siitä, etten ole kovinkaan huolissani. Minulla on nyt yksineläjän identiteetti, ja siihen kuuluu itsestäänselvästi se, ettei kukaan halaa, silitä, lohduta tai pidä sylissä, vaikka maailma kaatuisi päälle.  Olen oppinut selviämään yksin.  Sitä, mitä ei ole, on pakko lakata kaipaamasta. Olisikohan luostarielämä mukavaa? Ehkäpä Lintulassa olisi kiintiöpaikka ateistijäsenelle.

3 kommenttia:

  1. "Sitä, mitä ei ole, on pakko lakata kaipaamasta." Hyvin sanottu, todella. Kiitos.

    VastaaPoista
  2. Repesin tuolle lopulle! Kiintiöpaikkojen määrän voisi samantien nostaa kahteen... Olen messissä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä! Tulee sitten vähemmän yksinäistä.

      Poista