keskiviikko 21. helmikuuta 2018

Lapset tuhoavat elämän?

Linkkasin jo tuohon edelliseen postaukseeni Hesarin jutun lapsiperhevalituksesta, siis siitä, kuinka vanhemmat valittavat lapsiperhe-elämän olevan aivan kauheaa. Tänään luin sitten vähän vahingossa tällaisen kolumnin: Miksi äitien uupumuksesta tuli uusi normaali?

Hyvä että vanhemmat saavat ventiloida tunteitaan, mutta lapsiperhe-elämästä saa toden totta aivan helvetillisen kuvan näitä juttuja lukemalla ja tuttujaan kuuntelemalla. Tällä hetkellä tuntuu lähinnä siltä, etten voi tajuta miksi kukaan tekisi ikinä itselleen jotain niin kaameaa ja väkivaltaista ja läpikotaisesti elämän tuhoavaa kuin lapsen hankkiminen.

Olen jotenkin ihan kurkkuani myöten täynnä lapsiperhevalitusta. En edes muista koska olisin viimeksi lukenut tai kuullut, että elämä lasten kanssa saattaisi joskus olla ihan mukavaakin.

Mikä tässä kuviossa mättää? Onko vanhemmuus ollut aina yhtä helvettiä, mutta siitä ei ole ollut tapana puhua? Onko yhteiskunta nykyään sellainen, ettei vanhemmuuden ja muun elämän yhdistäminen onnistu ilman burn outia? Onko meistä tullut vinkuvia kermapyllyjä? Onko puhekulttuuri vain muuttunut sellaiseksi, ettei perhe-elämästä ole enää sopivaa puhua muutoin kuin valittamalla?

Tuon kolumnin kirjoittajalla on asiat hyvin: On toinen vanhempi mukana kuvioissa, lapset ovat terveitä ja isovanhemmat lähellä. Perheen nuorin on 4-vuotias. Ja silti:

"Olen ollut monta vuotta niin väsynyt, että en ennen lapsia kuvitellut sen olevan edes mahdollista. Olen itkenyt jo aamulla pieleen menneitä päiviä. Poden päivittäin huonoa omatuntoa siitä, kuinka en ehdi tai jaksa tarjota lapsilleni sitä lämmintä huomiota, jonka he ansaitsisivat."

Luin melkein henkeä pidätellen kolumnin loppuun ja odotin jonkinlaista katharsista: Kuinka tämä ongelma ratkesi ja elämä muuttui sittenkin paremmaksi? Mutta ei. Ei se muutu paremmaksi. Se muuttuu koko ajan vain pahemmaksi. Että jos luulitte vauvojen vanhemmat että elämänne on kauheaa nyt, odottakaapa vain kun ne kasvavat, sitten sen vasta perseestä onkin.

Tätäkö pitäisi haluta?

5 kommenttia:

  1. Tämä on niin totta. Lapsiperhe-elämästä saa aivan hirveän kuvan ja tuntuu kuin se olisi jotain, mihin joutuisi osalliseksi, vaikka se on ihan oikeasti etuoikeutettua edes saada olla äiti tai isä. Mun omat vanhemmat ovat aina olleet sillä asenteella, että perhe-elämä on hieno asia eikä mitään työntekoa. Että jos se on yhtä kamalaa kuin esimerkiksi työt niin miksi sitten edes pitää hankkia väkisin lapsia.

    Mun kaveripiiristä on pari nyt saanut lapsen ja he eivät tee muuta kuin valita. Vauva ei nuku, ei syö, kiukuttelee ja kaikki on paskaa. Varoitellaan vaan siitä, miten vaikeaa ja perseestä kaikki on. Sitten, kun itse erehtyy mainitsemaan haluavansa lapsia niin kommentoidaan että ei kannata ja että kuuntelee huutoa toista tuntia, että sellaista se sitten on. Vauvat vievät kuulemma rahaa, aikaa ja työelämäkin katkeaa. Silleen oikeasti, MIKSI tehdä lapsia jos vihaa niin sitä kaikkea?! Tuo on jo oikeasti monilla kiittämättömyyttä. :( Ymmärrän että joskus menee hermot, mutta kyllä tuossa pisteessä on kyse jo omasta asennoitumisestakin jos ei keksi koskaan mitään hyvää sanottavaa siitä että on saanut sellaisen lahjan kuin oma lapsi.

    VastaaPoista
  2. Nyt on pakko jättää eriävä mielipide. Olin kauhujuttujen perusteella varautunut siihen, että vauvavuosi (kuten myös raskaus, synnytyksestä puhumattakaan) tulee olemaan yhtä helvettiä. Vauva täyttää ensi viikolla puoli vuotta, ja kaikki on mennyt hienosti. Toki täytyy sanoa, että olen nukkunut kuluneen vuoden aikana maksimissaan kolme tuntia putkeen, koska yöheräily alkaa hormonaalisista syistä jo raskausaikana, mutta vauvan takia valvominen tuntuu ihan erilaiselta kuin esim. työstressin tai yksinäisyyden aiheuttama unettomuus. Päivisin olen virkeä, ja vauvan kanssa on mukava reissata ympäri pk-seutua tai ihan vaan ulkoilla. Myöskään parisuhde ei ole niin karilla kun luulin. Kahdenkeskinen aika on lähinnä nachojen syömistä sohvalla vauvan mentyä (ensimmäisen kerran) yöunille, mutta ei se ainakaan toistaiseksi ole haitannut. Riitoja on, mutta ei sen enempää kuin ennenkään, ja aiheetkin ovat pysyneet pääasiassa samoina. Mulla ja miehellä oli juuri kaksivuotispäivä, joten ei voi väittää, että aika olisi hionut parisuhteemme kulmat pois. Näkisin, että yhteiset toiveet ja samanlainen elämäntyyli ovat perheen perustamisessa oleellisempia kuin yhteinen historia.

    VastaaPoista
  3. Se on totta, että lasten pikkulapsiaika on usein todella väsyttävää ja se tuntuu kestävän loputtoman kauan (vaikka jälkikäteen ajateltuna ei ole kuin yksi hujaus!) Se koettelee monesti myös parisuhdetta - pitkäkestoinen väsymys ja omien tarpeiden laiminlyönti aiheuttaa elämään sellaista yleistä jurppimista. Vaikka siis meidänkin lapset nukkuivat hyvin, olivat pienenä helppoja ja molemmat vanhemmat ovat aina olleet kuvioissa mukana.

    Mutta että lapsiperhe-elämä olisi kuitenkaan ankeaa, ei kyllä pidä paikkaansa! Lapset tuovat elämään syvää onnea, niin suurta rakkautta, ettei sellaista tiennyt edes olevan olemassa. Lapset tuottavat myös uskomattoman määrän iloa eri vaiheissaan. Ja ihan uutta merkitystä omaankin elämään, lapset ovat tärkeitä (tärkeimpiä) ihmissuhteita, he ovat todella mahtava ulottuvuus kaiken kaikkiaan - elämän upein saavutus!

    Minulle syntyi noita kultakimpaleita aikoinaan neljä, viidessä vuodessa, ja nyt he ovat 15-20-vuotiaita. Monenlaista on matkalla koettu, mutta päällimmäinen tunne on etsimättä selvä; voi sitä ilon, onnen ja rakkauden määrää mikä näihin vuosiin on sisältynyt!!

    VastaaPoista
  4. Mulle äitiys on ollut helppoa ja hauskaa, enkä läheisissäkään tiedä ketään jolla olisi suurempia ongelmia. Eiköhän kyse ole enemmän julkisen puheen trendistä. Hyvähän se on, että negatiivisia tunteita saa nykyään ilmaista.

    VastaaPoista
  5. Itsekin olen ihmetellyt, että miten ihmeen negatiivisesti vanhemmuudesta nykyään puhutaan - mutta ihan hyvä, että negatiivisia asioita ei tarvitse pitää sisälläkään.

    Sain itse esikoiseni yllärinä melko tuoreeseen suhteeseen (ikää oli silloin 35+) ja vaikka en ole koskaan ollut ns. äitityyppiä niin se oli kyllä paras ylläri ikinä! Varmasti on väsyttänyt välillä, mutta kaikki se positiivinen kuittaa kaiken ihan sata nolla.

    Omassakin tuttavapiirissä välillä puhutaan väsymyksestä ja oman ajan puutteesta, mutta enpä tiedä ketään joka sekuntiakaan katuisi sitä, että lapset ovat olemassa. Tätä ei monestikaan noissa jutuissa kysytä tai tuoda esiin.

    VastaaPoista