Miksi minä olen sinkku -kootut selitykset osat 4/5 ja 5/5. Syyllisyys ja häpeä.

Näitä viimeisiä on kauhean vaikeaa kirjoittaa. Siksi teen nyt niin, että kirjoitan nopeasti kummatkin kerralla, enkä muokkaa lainkaan. En saa näitä muuten itsestäni ulos.

Syy 4: SYYLLISYYS

Kerroin kaukana asuvalle ystävälle, että vietän taas uuden vuoden yksin. Hän alkoi itkeä, koska sääli minua niin. Sama ystävä on kuitenkin aikoinaan tehnyt minulle useammatkin juhlapäiväoharit, koska tulikin kivempaa tekemistä. Kukaan meistä ei halua sääliä. Jätän mielummin kertomatta, että olen yksin. Olen oppinut toimimaan näin kokemuksesta. Vaikka ymmärränkin todella hyvin sen, mitä tutkija Vaaranen tarkoittaa puhuessaan epätavoitteellisista sinkuista, jotka vetäytyvät juhlapyhien ja lomien viettoon vanhemmilleen, näen asiassa myös toisen puolen. Voi olla todella paljon helpompaa palata lapsuudenkotiinsa pyhiksi, kuin ilmoittaa perheellisille olevansa yksin. Puhumattakaan siitä, että lähtisi jonnekin yksin. Perheellisillä on perhearki ja perhejuhla, ei yksinäisyydestään voi kertoa heille niin, ettei se kuulostaisi syyllistävältä, tai ainakaan niin, ettei kukaan syyllistyisi. Yksin oleminen on ihan kamalaa, ja kaikille tulee paha mieli siitä, että joku on yksin. Enkä minäkään lainkaan välttämättä haluaisi sitä ikisinkkua kaveria kylään juuri silloin, kun minulla olisi kerrankin aikaa olla perheen kanssa yhdessä.

Syy 5: HÄPEÄ

Miksi minä jäin yksin?

Miksi minä olen sinkku -kootut selitykset osa 3/5. Se kaikki, mikä minussa on vikana

Huolellisen itsetutkiskelun seurauksena olen löytänyt itsestäni toistaiseksi seuraavat viat:

Kategoria 1: Typerät viat

• En pidä korkokengistä enkä meikkaamisesta.

• Nenäni on ehkä vähän kummallinen.

• Minulla on liikaa mielipiteitä.

• Minulla on koira.

• Takapuoleni saattaa olla hieman leveä (pohdin vielä kantaani tähän).

• En ole sporttimimmi.

Kategoria 2: Vähemmän typerät viat

• Parisuhteessa vaadin, että minua kohdellaan tasa-arvoisena kumppanina. Olen huono perinteisessä naisen roolissa, pehmeänä myötäilijänä ja arjen sujuvoittajana. Vaikka tämä ei ole minulle ongelma, se on sitä aika monelle miehelle.

• Vaadin, että kotitöitä tekee yhtä lailla kumpikin. En voi joustaa tässä.

• Toisinaan huomaan ajattelevani, että olisi tyhmää luottaa enää yhteenkään mieheen. Se ei ole järkevä ajatus.

• En osaa enää flirttailla. Minulle pitää sanoa suoraan, jos kiinnostaa, muuten menee ohi. Näin varmaankin siksi, että oletan, että jos mies on kiva, hän ei ole sinkku.

• En osaa järjestää elämääni niin, että tapaisin uusia ihmisiä.

• Olen liian rehellinen. Jos ongelmia on, haluan keskustella niistä heti ja suoraan. Monille se on liikaa.

• Olen hitaasti lämpenevä. Luottamukseni pitää ansaita. Olen varuillani pitkään. En tiedä, johtuuko se aiemmista pettymyksistä vai perusluonteestani.

Olen vanhempieni luona joulun vietossa, ja kysyin juuri äidiltäni, mitä vikaa minussa hänen mielestään on, kun en löydä miestä. Äiti sanoi parhaan äitivastauksen: "Ei sussa suurempia. Mun mielestä."

Hyvää joulua kaikille! Toivottavasti kenenkään ei tarvitse olla yksin.

Miksi minä olen sinkku –kootut selitykset osa 2/5. Kadonneiden kavereiden mysteeri.

Niin, mihin kaverit katosivat? Yksi imettää intensiivisesti, toinen muutti miehen työn perässä ulkomaille, kolmannella on useampi villi taapero kiipeilemässä verhoissa. Muutamalla on kiireinen työ ja parisuhteen säilymisen edellytys on se, että viettää minimaalisen vapaa-aikansa puolison kanssa suhdetta hoitaen. Monia kavereita on myös jäänyt matkan varrelle jo aiemmin muuttojen myötä ja lisäksi ero kutisti aikoinaan sosiaalisia piirejä huomattavasti.

Olen jo aiemminkin sivunnut blogissa yksin lähtemisen vaikeutta. Kuten Vaaranen sanoo, yksinäisyys tuottaa lisää yksinäisyyttä. Kun minulla olisi viikonloppuna aikaa ja mahdollisuus lähteä jonnekin, missä voisi tavata potentiaalisen kumppanin, huomaan yhä useammin valitsevani sittenkin koti-illan. Urhea on se, josta jatkuvasti yksin joukossa oleminen ei tunnu ikävältä. Suomessa ei ole tapana mennä juttelemaan vieraille ihmisille, ja yleensä yksin liikkelle lähteneen sosiaalinen saldo on päivän päätteeksi yhtä pyöreä nolla kuin kotiin jääneen. Yksin baariin lähteminen tuntuu nyt jo aivan mahdottomalta ajatukselta.

Seuraavaksi kerronkin sitten, mikä minussa on vialla.

Miksi minä olen sinkku –kootut selitykset osa 1/5. Arki.

Huomasitteko, Väestöliitolla on hauska joulukalenteri sinkkumyyteistä:

https://www.facebook.com/komeaksihaukututjakauniiksikehututsinkut?pnref=story

Ja Väestöliiton tutkija Heli Vaaranen kertoi Ylelle sinkkujen nolla-ajasta, siis siitä kaikesta ajasta, kun ei toimi niin, että voisi tavata jonkun.

http://yle.fi/uutiset/tutkija_varoittelee_sinkkuja_nolla-ajasta_vanhempien_luona__kuulen_sita_tosi_paljon/7654554?origin=rss

Hienoa, että Väestöliitto muistaa myös sinkut! Sen kunniaksi ajattelin kirjoittaa viisioisaisen trilogian niistä (teko)syistä, miksi minä en löydä sitä oikeaa, vaikka kuinka vähän odottaisin.

Syy 1: ARKI

Opiskeluaikoina oli helppo tavata ihmisiä. Yhteisöllisyyttä oli niin paljon kuin jaksoi ottaa vastaan. Uusia ihmisiä tuli ovista ja ikkunoista. Nyt on toisin. Arki on sitä ihan samaa peruspöhinää, jota suurin osa meistä aikuisista elää parisuhdestatuksesta riippumatta päivästä toiseen. Minun arkeeni kuuluu aivan normaalit kahdeksan tuntia töitä, tunti työmatkoja ja sen jälkeen pari tuntia koiran kanssa liikkumista. Lisäksi arkena hoidan ne normaalit asiat, joita parisuhteessa elävillä on hoitamassa kaksi ihmistä. Kaupassa on käytävä, ruokaa on laitettava  (syön oikeaa ruokaa, vaikka olenkin sinkku) ja pyykit pestävä. Koska lapsia ei ole, ehdin istahtaa hetkeksi alas, ennen kuin on aika mennä nukkumaan. Silloin väsyttää. Kun se unelmien mies nyt ei valitettavasti ole tullut siellä ruokakaupassa eikä lenkkipolulla vastaan, taitaa olla selvä, ettei arkitouhuissa ole mahdollista häntä tavata. Arkena aikaa jää aikaa vain arjelle, vaikka tekisi ihan normaalin verran työtä. Sinkku ei ole välttämättä uraihminen. Tosin jos minulla ei olisi koiraa odottamassa kotona, tekisin ehkä enemmän töitä, koska tyhjä koti ei houkuttele.

Isoäidin neliöt

Peli on menetetty lopullisesti: Kaivoin esiin villalangat ja virkkuukoukun ja ryhdyin käsityöihmiseksi. Tämä tapahtuu käsityönopettajan suosituksista huolimatta kerran vuodessa. Tuloksena on järjettömiä kasoja hieman eri kokoisia ja muotoisia isoäidin ”neliöitä”, jotka lepäilevät sitten taas innostuksen laannuttua kymmenen kuukautta muovipussissa seuraavaa kaamosta odottaen. Istun sohvalla kotikalsareissani, virkkaan ja hihittelen luomuksilleni. Onkohan terveellistä olla näin tyytyväinen olotilaansa? Onneksi sentään tulee joulu, niin voi olla edes jostain vähän onneton.

Ensimmäisenä eron jälkeisenä jouluna olin vanhempieni kanssa kolmisin kotona. Sisko oli kaukomailla, ja minä olin yksinäinen, ja taisin ottaa aattoiltana suruun ylimääräisen lasin punaviiniä. Tädit ja sedät soittelivat hengästyneinä, taustalta kuului lastenlasten jouluriemu. Itkin sinä jouluna jokaisen hetken, jonka olin yksin. Syyllisyys siitä, etten voinut tarjota vanhemmilleni sitä, mitä muilla heidän ikäisillään on, oli kauhea. Ei auttanut yhtään, vaikka ajatukseni olivat vanhempieni mielestä järjettömiä. Olin silti surullinen siitä, etten ollut pystynyt pusertamaan sisuksistani heille lapsenlapsia. Ja sitten olin surullinen siitä, että olin jouluna surullinen, ja sitten siitä, että olin surullinen, vaikka minulla sentään oli vanhemmat, joiden kanssa viettää joulua, olisinhan voinut olla ihan yksinkin. Ja että tulin sitten pilaamaan vanhempieni joulun olemalla surullinen. Ja sitten taisin ottaa vielä toisenkin lasin viiniä.

En osaa ennakoida, miltä tämä joulu tulee tuntumaan. Olen huomannut jo, että sukulaiset välttelevät juhlapyhinä kyselemästä kuulumisiani. Heidän joulunsa ovat täynnä lapsitouhuja, eivätkä he ehkä tiedä, mitä saisivat vastaukseksi, jos kysyisivät, mitä minulle kuuluu. Tai ehkä se, mitä minulle kuuluu, ei enää ole kiinnostavaa. Ei kai jouluna kukaan halua kuulla mielenkiintoisista työkuvioistani. Ja eipä minulle kai mitään muuta kertomisen arvoista kuulukaan. En voi kertoa olevani raskaana tai menossa naimisiin, tai että joku on oppinut kävelemään tai sanonut ensimmäisen sanansa. Sellaisen rinnalla kaikki muu on vähän turhanpäiväistä.

Sisko on tämänkin joulun kaukomailla, tällä kertaa miehensä kanssa. Saattaa olla, että joulun pitkinä iltoina täällä koti-Suomessa syntyy sekä minulta että käsitöissä lähes yhtä lahjakkaalta äidiltäni iso läjä isoäidin neliöitä. Tai suorakulmioita. Meillä ei neulota vauvan nuttuja, mikä on ihan hyvä, koska ei siitä mitään tulisi. Äiti ja minä olemme toivottomia. Sisko sen sijaan on paljon taitavampi. Ehkä hän saisi joskus kursittua äidin neliöistä viltin jollekin pienelle, joka tekisi niiden virkkaajasta oikeasti isoäidin.

Kaamoskääryle

Tervehdys viltin alta jasmiiniteen tuoksuisesta rinnakkaistodellisuudesta, jossa kaikki on pehmeää ja suloista! Sisäinen pimeyden lapseni on paketoinut itsensä kulahtaneeseen flanelliin ja hyrisee kääryleeksi koteloituneena sohvan nurkassa.

En ole aina nauttinut pimeydestä, mutta tänä syksynä olen siitä onnellinen. Kuuntelen metsässä salsaa ja hypin koiran kanssa mudassa. Laitan itselleni hyvää ruokaa, luen hömppälehtiä ja katson lempparisarjoja netistä. Olen vain. On niin pimeää, ettei ole pakko tehdä mitään järkevää, järkeilen.

Odotan pitkästä aikaa töistä kotiin palaamista, mikä on erityisen hienoa, koska kauan oli niin, että kotona oleminen oli kaikkea muuta kuin mukavaa. Töissä väsytti koko ajan, ja kun työpäivä päättyi, yksinäiseen kaksioon palaaminen ahdisti. Kaamein kaamos poisti kai tarpeen tehdä koko ajan jotain erityistä. Ei tarvitse olla aktiivinen ja sosiaalinen.

Toinen onnekkaaseen olotilaani vaikuttanut asia on varmaankin ollut se, että olen lakannut toivomasta elämääni parisuhdetta. Olen hyväksynyt sen, ettei sellaista ehkä koskaan enää tule. Nettideittailun lopettaminen ainakin toistaiseksi on ollut ehdottomasti positiivinen ja voimaa antava päätös. Vaikka urpoista ei pitäisi välittää, onhan se kuluttavaa, että edes satunnaisesti saa viestejä ilkeiltä ja tyhmiltä ihmisiltä. En halua näitä miehiä kotiini edes tietokoneen ruudulta.

Vai mitä mieltä olette tästä viimeisestä deitissä käymästäni keskustelusta, jonka jälkeen suljin profiilini?

Ihana mies: Kuva?

Minä: Sori, en voi jakaa kuvia netissä.

IM: No mites ajattelit et jos joku suhun tutustuu jos ei oo kuvaa? Mulla on kuvat mutta sulla ei, siellä voi olla vaikka miten ruma ja läski ja sellaset ei sovi mun hakuun.

M: Muistuttaisin, että sä otit yhteyttä muhun.

IM: Kysyin kuvaa mutta jos ei pysty sitä antamaan niin on ruma/läski, sulla on jotain salattavaa, oletsä vammainen? Mä haluan normaalin naisen enkä cebaria.

M: Kivaa syksyn jatkoa sulle!

Ihana rauha. Vielä yksi tee ja sitten x-asentoon isoon parisänkyyn. Ihan yksin!

Sisar Viuhti

Vähän aikaa sitten syntymäpäivänäni tajusin, että on mennyt kahdeksan kuukautta niin, ettei kukaan ole koskenut minuun, jos lääkäriä, kampaajaa tai kaverihalauksia ei lasketa. Viimeksi meni puolitoista vuotta. Silloin olin asiasta huolissani. Nyt olen huolissani enemmänkin siitä, etten ole kovinkaan huolissani. Minulla on nyt yksineläjän identiteetti, ja siihen kuuluu itsestäänselvästi se, ettei kukaan halaa, silitä, lohduta tai pidä sylissä, vaikka maailma kaatuisi päälle.  Olen oppinut selviämään yksin.  Sitä, mitä ei ole, on pakko lakata kaipaamasta. Olisikohan luostarielämä mukavaa? Ehkäpä Lintulassa olisi kiintiöpaikka ateistijäsenelle.