Pikkuiselleni

Olen odottanut ja ikävöinyt sinua niin kauan, ettei aika ole enää minuutteja, tunteja, viikkoja, kuukausia, vuosia, vaan kaikki on muuttunut hyhmäiseksi sohjoksi, jossa on vaikeaa nähdä eteen tai taakse. Liike on hidastunut, äänet ovat vaimentuneet, valo siivilöitynyt sumeaksi. Vielä kuuluu sydämenlyöntejä ja hengitystä, ja niistä tietää olevansa elossa. Ja sitten käännetään taas kalenterista lehteä, ja onkin ihan toinen vuodenaika, ja pian kokonaan toinen vuosi.

Pikkuinen, haluaisin kertoa sinulle, että elämä on niin kaunista, ettei kukaan ihminen ole keksinyt sellaisia sanoja, jolla siitä kaikesta voisi puhua kuulostamatta hassulta. Meidän ympärillämme tapahtuu koko ajan ihmeellisiä asioita, joita emme edes huomaa, jos emme oikein keskity. Aurinko nousee ja laskee, tulee talvi ja taas kesä, syntyy uusia puita ja ihmisiä, ja toisia kuolee. Jäät rymisevät irti rannasta ja muutaman uintireissun jälkeen veden päällä on taas jo riite. Ja sitten tulee uusi kesä, ja elämä menee eteenpäin ihmisestä välittämättä.

On asioita, joihin me voimme itse vaikuttaa, ja toisia, joita voimme vain katsella ja ihmetellä. Minä olen aina ollut sinun äitisi, mutta sitä en ole koskaan voinut varmasti tietää, saanko sinut syliini. Sellaista voi vain toivoa, ei koskaan tilata. Ei ole mitään tekoa, jolla voi lunastaa itselleen lapsen, eikä sellaistakaan, jonka vuoksi ansaitsee lapsettomuuden. Ne ovat elämän mielettömiä sattumia, eikä ihmisen osaksi jää muuta kuin toivoa, yrittää olla kärsivällinen ja päästää sitten irti, jos sen aika tulee. Kaikki tämä on aivan kohtuutonta, liikaa vaadittu keneltä tahansa. Ja silti ei ole mitään muuta vaihtoehtoa.

Nyt kun olet mukanani, saan pitkästä aikaa ilmaa, mutta sanoja en keksi. Olen istunut viimeiset kuukaudet hiljaa ja katsellut ikkunasta ulos. Lumisessa metsässä haluan kuulla vain tuulen ja askeleet. Ei ole olemassa yhtään ääntä, joka kertoisi siitä, mitä on tapahtumassa.

Pidäthän nyt lujasti kiinni, Pikkuinen? Nähdäänhän sitten kesän lopulla?

Terveisin Äiti

Kirkko ja hedelmöityshoidot - Kelpaako sinun perheesi kirkolle?

                                                                                      Rod Long, Unsplash

En ole hetkeäkään ajatellut, että jos saan lapsen, minun tuleva perheeni olisi evankelisluterilaisen kirkon mielestä oikein. Saisin lapsen yksin, ilman puolisoa ja avioliittoa, ja lapsella ei olisi isää. Lapsen alkuun saattamiseen olisi käytetty lahjasoluja. Ei ole erityisesti ollut tarvetta lähteä tarkistamaan, mitä mieltä valtionkirkkomme tästä mahtaisivat olla, niin selvää on, ettei tällainen sovi, ja helvettiin mennään niin että heilahtaa. Se ei ole omassa maailmankatsomuksessani merkityksellistä. En ole koskaan ollut kristitty tai millään tavoin uskonnollinen, enkä kuulunut mihinkään uskonnolliseen yhteisöön.

Nyt kuitenkin kävi niin, että vähän pyytämättä ja yllättäen netissä tulivat vastaan mitä ilmeisimmin kirkon viimeisimmät viralliset kannanotot hedelmöityshoitoihin liittyen, ja olihan niitä uteliaana sitten pakko vähän vilkaista. Jos erehdyn, ja kirkko onkin lausunut aiheesta tämän jälkeen jotain tuoreempaa, minua saa mieluusti oikaista. 

Tässäpä siis teille poimintoja kirkon näkemyksistä hedelmöityshoitoihin, lahjasoluhoitoihin ja lapsettomuuteen liittyen.

Kyseessä on laajakantoinen eettinen kysymys, joka liittyy elämän perustaviin arvoihin ja suhteisiin, ihmisarvoon, perheeseen, lapsen oikeuksiin, isyyteen ja äitiyteen. Pohjimmiltaan on kyse siitä, mitä suomalaisessa yhteiskunnassa pidetään hyvänä, arvokkaana ja oikeana.

Kukapa voisi olla eri mieltä? Kyseessä todellakin on iso ja tärkeä arvo- ja ihmisarvopohdinta. Kirkon mielestä tämä pohdinta kuitenkin koskee vain osaa ihmisistä, eli niitä, joilla oikeastaan taisi jo valmiiksi ollakin kaikki oikeudet ja mahdollisuudet:

Lakiesityksen varsinainen kohderyhmä ovat tuhannet lapsettomuuden kanssa kamppailevat pariskunnat, joiden vuoksi laki tulisi saada säädetyksi. Julkisuudessa media ja myös lainvalmistelua koskeva keskustelu on lähes täysin keskittynyt varsin harvalukuisten lasta toivovien yksinäisten naisten ja lesboparien kysymyksiin. Käyty julkinen keskustelu on ollut erittäin aikuiskeskeistä ja naisen oikeuksia koskevaa. Julkisuudessa on jopa esitetty, että ellei yksinäisten naisten oikeutta liitetä lakiin, ollaan pakottamassa heitä terveyden vaarantaviin irtosuhteisiin. Täysi-ikäiset, oikeustoimikelpoiset ihmiset ovat aina haluistaan ja perhesuhteistaan riippumatta moraalisesti ja juridisesti itse vastuussa omista teoistaan ja niiden seurauksista.

Heteropariskunnat kamppailevat, mutta "yksinäisiä naisia" (nyk. itsellisiä) ja lesboja todetaan siis olevan määrällisesti niin vähän, ettei heistä tarvitse tässä yhteydessä välittää. Oikea syy todeta nämä ihmisryhmät tässä oikeudettomiksi ei tietenkään ole heidän vähäinen määränsä, tämä on vain nolo yritys piilottaa moraalipaheksunta mitätöimällä ihmiset näkymättömiksi. Kuriositeettina kappaleen lopussa vielä ystävällisenä huomautuksena miehettömille naisille, että kaikenmaailman lorttoilu on sitten ihan oma vika.

Kas näin, ja eteenpäin! Perhe tarkoittaa siis kahden vanhemman heteroperhettä, jossa vanhempien avioliitto kestää kuolemaan saakka:

Lapsella tulee olla elämänsä lähtökohtana oikeus sekä isään että äitiin. --Yhteiskunnan perusyksikkö on edelleen miehen ja naisen parisuhteeseen pohjautuva perhe. -- Kirkon opetuksen mukaan ihanteena on miehen ja naisen välinen elinikäinen avioliitto, julkinen ja laillinen sopimus yhteiselämästä. Tämä on myös luonnollisin ja turvallisin parisuhteen muoto etenkin lasten kannalta.

Tästä seuraa se, että hedelmöityshoidot ovat sopivia vain aviopareille. Vuonna 2006 aviopareja olivat tietenkin vain mies-naisparit. Pitkin hampain voidaan ehkä myöntyä hoitoihin myös susipareille, kunhan ovat heteroita:

Kirkkohallituksen mielestä hedelmöityshoitoja voidaan antaa aviopareille. Mikäli hedelmöityshoitojen piiriin tulevaa joukkoa halutaan laajentaa, se tulee rajoittaa eri sukupuolta oleviin pareihin, joissa molemmat osapuolet myös juridisesti sitoutuvat hoitojen avulla mahdollisesti syntyvän lapsen vanhemmiksi - siinäkin tapauksessa, että käytetään luovutettuja sukusoluja.

Myös lahjasolut siis käyvät naimisissa oleville heteropareille, mutta niiden käytön yhteydessä ilmaistaan erityishuomiona se, että pariskunnan kummankin osapuolen tulee sitoutua lahjasoluilla alkunsa saaneen lapsen vanhemmaksi. Eli lähtökohtaisesti on oletettavaa, että vaikka pariskunta onnistuisi sekä olemaan hetero että naimisissa keskenään, he olisivat kuitenkin sen verran normi-ihmisiä hidasälyisempiä tai vastuuntunnottomampia, että rankkojen lapsettomuushoitojenkaan jälkeen eivät olisi ihan vielä hiffaneet, että tässä ei nyt olla autokaupoilla, vaan siihen lapseen pitäisi myös oikeasti sitoutua.

Toisaalta ristiriitaisesti toisessa kohdassa sanotaan, että lahjasolut eivät sittenkään sovi edes keskenään naimisissa oleville heteroille:

Nykyinen kirkkohallitus liittyy kuitenkin niiden kirkkojen kantaan, joiden mielestä keinohedelmöityksessä tulisi käyttää vain aviopuolisoiden sukusoluja. Ellei niitä voida käyttää, keinohedelmöityksestä olisi luovuttava.

Hämmentävää. Otapa tuosta nyt sitten selvää. Yhdestä asiasta kuitenkin on onneksi selvä konsensus: Hedelmöityshoidot eivät todellakaan voi olla sallittuja lesboille ja vanhoillepiioille.

Lähtökohtaisesti lapsella on oikeus vanhempiinsa, isään ja äitiin. Ei ole toivottavaa, että lain turvin saatettaisiin maailmaan lapsia, joilla ei ole isää. Näin ollen hedelmöityshoitoja yksineläville naisille tai naispareille ei pidä sallia. 

No se oli selkeä kanta. Isätön lapsi on nimittäin onneton lapsi, ja ne tutkimukset, joissa muuta todistetaan, joiden viitteitä ei nyt kuitenkaan muisteta, ovat jotenkin karkeita ja muutenkin ihan tyhmiä. Ja lesbot ja sooloäidit ovat sitäpaitsi itsekkäitä, ja ajattelevat vain omia tarpeitaan:

Kautta aikojen isättömyys on ollut syvän kärsimyksen lähde myös sellaisten ihmisten elämässä, joilla on hyvä äiti ja muita läheisiä ja huolehtivia ihmisiä ympärillään. Tarve tuntea oma biologinen ja sosiaalinen alkuperänsä ja sijoittaa itsensä omien vanhempien ja näiden sukujen verkostoon on jokaisessa ihmiseksi syntyneessä syvällä. Lesbosuhteessa tai yksin elävät naiset ovat perustelleet oikeuttaan saada lapsi omien tarpeittensa lisäksi myös sillä, ettei isättömistä kasvuoloista ole tutkimusten mukaan haittaa lasten kasvulle. Tällaiset tutkimustulokset ovat karkealla tieteellisellä tasolla tehtyjä ja niiden antama evidenssi on arveluttavaa. Ainut varma johtopäätös asiassa on se, ettei isättömyys ole lapsen edun mukaista. Siitä, että meillä Suomessakin on jo isästään mitään tietämättömiä lapsia, ei seuraa, että Suomen lainsäädännön olisi mahdollistettava se, että heitä syntyy lisää.

Perhe ei siis todellakaan ole perhe, jos siinä ei ole isää.

Lapsella on oikeus syntyä perheeseen, ei ennalta määrättyyn isättömyyteen. Lapsella on oikeus vanhempiin, jotka kantavat hänestä vastuun ja rakastavat häntä.

Ja eihän sellaista nyt tietenkään ihan suoraan kehdata sanoa, mutta eivätköhän vaan nuo vanhatpiiat mieli lapsia vain miehenkorvikkeeksi ja "korvikkeeksi elämän pettymyksille"!

Lapsi ei missään tilanteessa saa olla parisuhteen paikkaaja eikä korvike elämän pettymyksille. Tämän asian arvioiminen terveydenhuolto- ja sosiaalijärjestelmän kautta ei toisaalta ole mahdollinen normaalisti käynnistyvässä raskaudessa.

Niin, onhan se harmillista tosiaan, ettei terveydenhuolto- ja sosiaalijärjestelmä kykene, eikä kirkon anneta arvioida ihmisten motiiveja lapsen hankintaan. Pisteet siitä, että se myönnetään rehellisesti, että joku normatiivinenkin saattaa olla ihan paska vanhempi, mutta selväksi kyllä tulee, että erityisesti epänormatiivisten kohdalla asiaa olisi syytä tutkailla tarkemmin. 

Mitä sitten yleiseen lapsettomuuteen tulee, voidaan todeta, että lapsia ei todellakaan ole tarkoitettu kaikille (ei edes kaikille naimisissa oleville heteropareille), mutta ainahan sitä voi vaikka adoptoida:

Lääketieteen keinojen ja Luojan tehtävään puuttumisen välistä rajaa on kunnioitettava. Kaikkea, mitä tieteen avulla voidaan tehdä, ei ilman muuta ole tehtävä.

Joidenkin ihmisten osana on lapsettomuus. On pareja, jotka eivät vuosienkaan hoidon jälkeen saa lasta. Myös lapsettoman elämä on arvokasta ja hyvää. Toisille adoptio on hyvä vaihtoehto, toisille elämä antaa muita tehtäviä. Adoptiotoiminta on tärkeää ja kannatettavaa muun muassa siksi, että siinä orpo tai koditon lapsi voi saada perheen ja perhe kaipaamansa lapsen.

Tällaisia raikkaita terveisiä siis kansankirkoltamme lähetellään mm. niihin perheisiin Suomessa, joissa lapset on saatu aikaan hedelmöityshoitojen avulla. Ennen lahjasoluhoitojen avautumista hedelmöityshoitoja tehtiin Suomessa vuosittain n. 14 000 ja lahjasolun avulla alkunsa saaneita lapsia syntyi vuosittain n. 500. Määrät ovat kasvussa. Tahatonta lapsettomuutta kohtaa Suomessa henkilökohtaisesti jo joka viides. Nämä ihmiset eivät ole kaikki heteroita, cis-sukupuolisia tai parisuhteessa. Lahjasoluja käyttävät kuitenkin myös naimisissa olevat heteropariskunnat, ja jos se heille sallitaan, sitä ei voida muiltakaan enää kieltää. Paheksua toki voidaan ihan niin paljon kuin katsotaan tarpeelliseksi.

Kun Rakkauden lahja julkaistiin vuonna 2008 piispat Riekkinen ja Mäkinen eivät halunneet allekirjoittaa. He vetosivat mm. siihen, että homokysymyksen käsittely oli juuri parhaillaan työn alla kirkossa. Tätä kirjoittaessani on vuosi 2021, enkä ole havainnut merkittävää edistystä asiassa. Mitä hedelmöityshoitoihin tulee, monessa tarkastelemassani lähteessä kirkosta ja hedelmöityshoidoista muistetaan mainita, että kirkon sisällä on eriäviä kantoja tästäkin asiasta. Jos tämän tuoreempaa ulostuloa aiheesta ei ole tehty, nyt olisi toden totta aika päättää, kuvastavatko nämä lausunnot edelleen kirkon näkemyksiä lapsettomuudesta, oikeista perheistä ja hedelmöityshoidoista.

Jostain kai olisi joskus päästävä konsensukseen, @kirkko_evl ?

En pidätä henkeäni.

Lähteistä:

Kirkkohallituksen kannanotot eduskunnan valiokuntakäsittelyssä, kun hedelmöityshoitolakia ja isyyslakia tarkasteltiin vuonna 2006. Suomessa ev.lut. kirkolla todella on poliittista vaikutusvaltaa, ja se on mukana juuri tähän tapaan esimerkiksi eduskunnassa ottamassa kantaa tärkeisiin asioihin asiantuntijalääkäreiden, professoreiden ja lainoppineiden joukossa. (Kirkon osuus alkaa dokumentissa sivulta 36. Linkki aukeaa ainakin minulla jonkun kummallisen redirect noticen kautta, mutta siitä voi klikata ihan turvallisesti.)

Toinen, pari vuotta tuoreempi, mutta sisällöltään ja sävyltään varsin vastaava dokumentti on vuonna 2008 julkaistu Rakkauden lahja - Piispojen puheenvuoro perheestä, avioliitosta ja seksuaalisuudesta. Se on kahdeksan piispan yhteisesti allekirjoittama perhe- ja seksuaalieettinen kannanotto. Käytännössä siis piispojen ajatuksia mm. oikeanlaisesta perheestä, avioliitosta, seksuaalisuudesta ja lasten saamisesta.

Miksi kaikki yksinhuoltajat eivät ole itsellisiä vanhempia?

Veikkaanpa, että useimmat yksinhuoltajat ovat ainakin joskus kuulleet seuraavan kaltaisen kommentin jossain muodossa kahden vanhemman perheessä elävältä ihmiseltä:

Mäkin olen käytännössä yksinhuoltaja, koska puoliso on joka kuukausi viisi päivää työmatkalla.

Kuulemma ärsyttää aivan hemmetisti. Kahden vanhemman perheessä elävä ihminen ei nimittäin ole yksinhuoltaja: puoliso on kuitenkin olemassa, ja tulee joskus kotiin. Yksinhuoltaja voi odotella ja odotella, mutta ei sieltä ovesta kukaan tupsahda, on pärjättävä pääasiassa aina yksin. Näissä keskusteluissa kyse on kai lopultakin vain siitä perusinhimillisestä tosiasiasta, että me kaikki tarvitsemme joskus tilaisuuden päästää höyryjä. Tässä menee pieleen kuitenkin se, että puhuja pyrkii ventiloimaan oloaan varastamalla toisen identiteetin. Hän käyttää itsestään sanaa, joka ei määritelmällisesti kuvaa häntä, ja esittää näin tietävänsä kokemuksellisesti, millaista toisen elämä on. Se saa kuulijan tuntemaan olonsa loukatuksi, mitätöidyksi ja vähätellyksi.

Olen viime aikoina ollut sattuneesta syystä kiinnostunut pohtimaan yksinhuoltajuutta, ja olen tutkaillut mahdollisuuksia verkostoitua muiden yksinhuoltajien kanssa, jos saan itse lapsen. Yksinhuoltajuus on asia, jonka en rehellisesti koskaan uskonut osuvan omalle kohdalleni, mutta jota nyt kuitenkin toivon enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minä haluan lapsen, ja minulle mahdollinen tapa saada hänet olisi itsellinen vanhemmuus. Itsellinen vanhempi on vanhempi, joka tekee aktiivisen päätöksen yrittää lasta yksin lahjoitetulla solulla tai alkiolla. Yleisin syy tähän on se, ettei kumppania toiveista huolimatta ole, mutta on myös ihmisiä, joille itsellinen vanhemmuus on ensisijainen vaihtoehto. Jos aihe on uusi, suosittelen klikkaamaan yllä olevaa linkkiä ja tutustumaan edes pintapuolisesti niihin moninaisiin asioihin, joita itsellisyyteen liittyy. Kyseessä on iso ja hyvin monimutkainen asia, ei kepeä reissu klinikalle lasta shoppaamaan, kuten asiaa tuntemattomat joskus erehtyvät luulemaan.

Yksinhuoltajuutta tutkaillessani olen huomannut, että jostain syystä sanasta itsellinen tykätään nykyään kovasti. Siinä varmaankin koetaan olevan jotenkin positiivisempi klangi, kuin yksinhuoltajassa, johon liitetään usein törkeästi leimaavia ja ilkeitä lisämääreitä. Yksinhuoltajaksi määritellyksi tuleminen vaikuttaa monesta tuntuvan aika typistävältä ja ikävällä tavalla lokeroivalta. Yksilölliset taustat ja tarinat yhden vanhemman perheiden takana puuroutuvat ankeaksi negatiiviseksi mössöksi, kun otsaan lätkäistään yh-mamman leima. (Yh-isiin luonnollisesti suhtaudutaan selkeästi positiivisemmin.) Monet yksinhuoltajat näyttävätkin kutsuvan itseään siksi nykyään mielellään itsellisiksi vanhemmiksi. Ihan ymmärrettävää, että on tarve hakea positiivisempia määrittelyjä ilkeiden ja leimaavien sijaan.

Ikävä kyllä nyt on kuitenkin niin, että me oikeasti itselliset vanhemmat ja itselliseksi vanhemmaksi yrittäjät emme ole tästä välttämättä kovin innoissamme, sillä me todella tarvitsemme itse oman sanamme. Sen sanan olemassaolo ja löytyminen on ollut minulle ja monelle kohtalotoverille aivan suunnaton helpotus. Sen sanan kautta on tullut näkyväksi parisuhteetta elävän ihmisen lapsettomuussuru ja sen oikeus. Sen sanan kautta me löydämme tietoa, tukea ja toisemme netistä. Sen sanan olemassaolo on oikeastaan tavallaan pelastanut minut, sillä 2014 kun aloin kirjoittaa tätä blogia, sille mitä koin, ei vielä ollut sanoja. Koin silloin olevani sellaisella tavalla yksin, että se oli hajottaa minut pirstaleiksi.

Itsellinen vanhemmuus on siis oikeasti ihan oma asiansa. Ihminen joko on itsellinen vanhempi, tai sitten ei ole. Itsellinen vanhempi on tehnyt aktiivisen päätöksen lapsen hankkimisesta yksin. Raskaus ei ole vahinko, eikä yksinhuoltajuus johdu erosta. Lapsi on hankittu lahjasolulla tai -alkiolla, mikä tuo aivan omat käänteensä asioihin. Näitä käänteitä ei pidä kenenkään ulkopuolisen vähätellä, jos ei ole joutunut itse käymään samaa prosessia läpi. Sukusolu ei voi muuttua lahjasoluksi hedelmöittymisen jälkeen, vaan se on sitä ainoastaan silloin, kun asiasta on selkeästi etukäteen niin sovittu. Prosessiin kuuluu lähes poikkeuksetta hedelmöityshoitoja, jotka voivat jo sinällään olla äärimmäisen rankka ja koko elämän mullistava kokemus. Itsellinen on siis termi, joka ihan oikeasti tarkoittaa jotain tiettyä asiaa, eikä ole jokaisen puhujan vapaasti itselleen omittavissa.

Tässä esimerkkejä kommenteista, jotka ovat toisten identiteetin varastamista, ja tuntuvat aivan yhtä riemukkailta kuin yksinhuoltajasta mahtaa tuntua se, että kahden aikuisen perheen vanhempi julistautuu "käytännössä yksinhuoltajaksi":

Mäkin olen puoliksi itsellinen, tosin tää lapsi syntyi luomuna ja raskaus oli vahinko, mutta mä kuitenkin koen olevani enemmän itsellinen. 

En tajua, miksi pitää lokeroida, kyllä jokainen voi olla itsellinen, jos sellaiseksi itsensä tuntee.

Ei. Ei voi. Jokainen voi toki nimittää itse itseään ihan miksi haluaa. Minäkin voin ihan laillisesti alkaa kutsua itseäni tummaihoiseksi tai sanoa sitä keltaista pitkää hedelmää appelsiiniksi, mutta olen kyllä silti valkoinen, ja se hedelmä on edelleen banaani. On hieman vaikeaa ymmärtää, miksi kukaan haluaisi kutsua itseään väkisin sellaisella termillä, jonka määritelmä on selvä, ja jonka kriteerejä ei itse täytä, mutta kai se sitten johtuu niistä negatiivisista viboista, joita yksinhuoltajuuteen määritelmänä liitetään. 

Ehdottaisin silti vakavasti sen asian pohtimista, onko tarpeellista omia itselleen väärä identiteetti silloin, jos se selkeästi tuntuu muista ikävältä. Jos oma identiteetti ei tunnu itselle sopivalta, vieraan identiteetin varastaminen ei ole hyvä ratkaisu ongelmaan. Ehkäpä sen sijaan olisi hyödyllisempää pohtia, millä muulla tavalla olisi mahdollista tulla ulos omasta lokerostaan, jos siellä ei ole hyvä olla. Meistä jokainen saa toki lopulta määritellä itsensä, mutta meistä jokainen voi myös valita tehdä sen sellaisella tavalla, joka ei loukkaa toisia.

Pohdin vielä omaa toivottavasti tulevaisuudessa tapahtuvaa vanhemmoitumistani ja sen erityisiä piirteitä.

Jos tulen lahjasolulla yksin vanhemmaksi: 

• Olen luopunut aktiivisesti työstämällä ydinperheen unelmasta jo ennen hoitoihin lähtemistä. Olen tarvinnut ja saanut tähän ammattiapua. Olen surrut valtavasti ja kokenut suuria epäonnistumisen tunteita, koska perheytyminen perinteisellä tavalla ei onnistunut. Tämä prosessi kesti vuosia ja oli hyvin kipeä.
• Olen kokenut paljon epäonnistumisen tunteita ja myös ympäristön leimaamista sinkkuudestani.
• Olen rakentanut identiteettini uudestaan. Olen kivuliaasti hyväksynyt sen, että minusta ei tule vanhempaa rakastamani ihmisen kanssa koskaan. Minusta tulee vanhempi joko yksin tai ei ollenkaan.
• Olen hankkinut vuosien aikana valtavan määrän tietoa lapsen terveestä kehityksestä lahjasoluperheessä ja ahminut tietysti erityisesti kaiken tiedon lapsen hyvinvoinnista yhden vanhemman lahjasoluperheessä.
• Olen valmentautunut kaikin mahdollisin tavoin siihen, miten lapsen kanssa puhutaan hänen lahjasolutaustastaan. Siihen on olemassa omat sääntönsä, ja puhumisen tavalla on suuri merkitys lapsen hyvinvoinnille koko elämän mittaisesti. Tällä lapsella ei ole isää millään tasolla, eikä tule koskaan olemaankaan. Minä en ole koskaan tavannut sitä ihmistä, jonka geenejä hän kantaa. Sen asian käsittely on aivan oma erityinen asiansa, johon itsellisen vanhemman on valmistauduttava hyvin.
• Olen pohtinut tarkasti raha-asioita, asumisjärjestelyjä, tukiverkostoja, omaa jaksamista, mahdollisia tukitahoja, työelämän ja vanhemmuuden yhteensovittamista, erilaisia poikkeustilanteita ja niistä selviämistä ennen päätöstä yrittää saada lapsi.
• Olen pohtinut paljon sitä, mikä tulee olemaan ympäristön suhtautuminen minun toivottuun perhemuotooni ja joutuisiko lapsi kuulemaan ikäviä kommentteja taustastaan tai äidistään.
• Olen pohtinut vuosia sitä, mikä on oikein. Onko minulla oikeus haluta lapsi, vaikka minulla ei ole kumppania?
• Olen käynyt vaikeita keskusteluja lähipiirini kanssa aiheesta, ja joutunut selittämään ja korjaamaan väärinkäsityksiä uudestaan ja uudestaan.
• Olen käynyt keskustelemassa vanhemmaksi tulemisestani psykologin kanssa pakollisessa lahjasoluneuvonnassa.
• Olen lukenut lehtien palstoilta, että olen itsekäs ja kauhea ihminen. Olen tullut uskovaisten ja muiden konservatiivien tuomitsemaksi.
• Olen hyväksynyt sen, ettei minulla ole mahdollisuutta yrittää saada lasta muuten kuin epämiellyttävien ja osin kivuliaidenkin lääketieteellisten toimenpiteiden kautta. Minun mahdollisen lapseni alkuun saattamiseen ei tule liittymään mitään erityisen mukavaa tai kaunista, ainoastaan ikäviä kliinisiä toimenpiteitä, kipua ja yksityisen puolen hoitojen osalta myös todella isoa rahanmenoa.
• Olen kestänyt hedelmöityshoidot yksin. Olen taistellut yksin itseni läpi julkisen puolen epäinhimillisen hedelmöityshoitosuon.
• Olen pelännyt valtavasti, etten voi tai ehdi enää tulla raskaaksi. Olen saanut öisin paniikkikohtauksia tätä pelätessäni. Olen itkenyt pitkiä öitä hoitojen viivästyessä.
• Olen ehtinyt kokea valtavaa surua ja ulkopuolisuutta lapsettomuuden takia. Olen ollut suruni kanssa näkymätön, sillä sinkun lapsettomuussurua ymmärretään edelleen erittäin huonosti.
• Olen työstänyt asian mielessäni siihen pisteeseen saakka, että yksinhuoltajaksi ryhtyminen olisi minulle iloinen asia, ja olisin ylpeä yhärimamma. Tähän pisteeseen pääsemisessä kesti kahdeksan vuotta. Itselliset äidit joutuvat tyypillisesti harkitsemaan vanhemmaksi tuloaan aivan erilaisella tasolla, kuin perinteisellä tavalla lapsen saavat. Heidän matkansa vanhemmuuteen on siis aivan omanlaisensa.

Esimerkkejä asioista, joista en tiedä henkilökohtaisesti yhtään mitään:

• Miltä tuntuu erota lapsen toisesta vanhemmasta, kun toiveena on ollut perhe-elämä kahden vanhemman perheessä?
• Miltä tuntuu, kun raskaus on alkanut sellaisen kumppanin kanssa, jonka kanssa yhteiselämä ei ole mahdollinen?
• Miltä tuntuu, jos lapsen toinen vanhempi ei halua olla tekemisissä lapsen kanssa tai osallistua millään tavalla?
• Miltä tuntuu tulla vahingossa raskaaksi?
• Miltä tuntuu, jos joutuu pohtimaan aborttia?
• Millaista on eron jälkeen, jos välit ovat riitaisat?
• Miltä tuntuu, jos vanhempien näkemykset lapsen hoidosta ja kasvatuksesta eroavat kovasti?
• Millaista on, jos lapsi viettää aikaa myös toisella vanhemmallaan? Entä jos ei vietä?

Itsellisellä vanhemmalla on omanlainen taustansa yh-vanhemmaksi tulemisessa. Ei sen parempi tai huonompi kuin kenelläkään muullakaan, mutta aivan omanlaisensa ja erityinen. Myös yh-piireissä olisi hyvä kunnioittaa yksinhuoltajien moninaisuutta. Oikeastaanhan yksinhuoltajuus ei tarkoita vielä mitään muuta kuin sitä, että hoitaa lapsensa yksin. Ihmisiä ja taustoja on loputon määrä. Annetaan kaikkien tarinoille arvo, eikä mitätöidä toisten identiteettejä ja kokemuksia fiilispohjalta.

Pieni uudenvuodentoive

 Kunpa tämä olisi vuoden 2021 ensimmäinen ja viimeinen tällainen otsikko:

Kun kerran joka viides suomalainen tietää ihan omakohtaisesti, ettei lapsia todellakaan hankita vain päättämällä, on aika uskomatonta, että lasten saamisesta edelleen puhutaan jatkuvasti näin. Että eipä nyt olekaan tässä muuta, teenpähän vaikka lapsen. Otsikko on tässäkin tietenkin toimituksellinen valinta, eikä millään tavalla jutussa haastatellun vastuulla.

Kuten jokainen tahatonta lapsettomuutta syystä tai toisesta kokenut tietää, uskomattoman suuri osa ihmisistä ei ymmärrä ollenkaan, ettei lasten saaminen ole läheskään kaikille oma päätös. Ymmärryksen puute paitsi näkyy otsikon kaltaisessa tavassa puhua, myös pitkälti johtuu siitä, että asiasta puhutaan näin. Jos lapsia kerran voi tuosta vain tekaista sopivan tilaisuuden tullen, lapsettomuushan johtuu silloin loogisesti siitä, että ihmiset eivät ymmärrä käyttää sopivia tilaisuuksiaan hyväksi, vaan esimerkiksi keskittyvät liikaa uraan, bailaamiseen ja reissailuun. Oma vika siis.

Tällaiset otsikot generoivat lisää ja lisää syyllistävää syntyvyyspuhetta, joka tekee lasten yrittämisestä entistäkin vaikeampaa ja ahdistavampaa ja haavoittaa lisäksi syvästi sitä isoa joukkoa ihmisistä, joille lapsen hankkiminen ei ole oma valinta. Ja tämä koskee kaikenlaisia lapsettomia, myös elämäntilannelapsettomia.

Syntyvyys on yhteiskunnallinen asia, mutta missä määrin yksilön lapsen yrittäminen ja saaminen kuuluvat toisille? Onko meidän järkevää olla näin sairaalloisen kiinnostuneita toisten ihmisten raskauksista? Miksi tämän ammattiurheilijan lapsenhankintapuuhat kuuluvat meille? Eikö hänestä olisi paljon mielenkiintoisempaakin kerrottavaa?

Jo jonkin aikaa on muuten tuntunut vähän siltä, että Hesari on saanut sponsorikseen Väestöliiton, kun uusi perhetoimitus, ja näköjään muutkin osastot, tykittävät solkenaan innostavia vauvanteko- ja lapsiperhejuttuja. Ajoittain on tullut vaikutelma, että HS:llä on jotain syystä tavoite tuottaa tekstiä, joka kannustaa ihmisiä lapsen hankkimiseen ja perhe-elämään. Se tuntuu aika vastenmieliseltä, asenteelliselta ja tarpeettomalta. Henkilökohtaisesti lukisin mielummin Hesarini Hesarina ja sitten vaikka Meidän Perhe -lehteä, jos perhejutut jostain syystä alkavat kauheasti kiinnostaa. Eli ei.

Linkki HS:n juttuun

Ja sitten jotain aivan muuta: Upea gradu! Lukekaapa Maria Ilosen uunituore gradu Urbaanit vanhatpiiat: identiteetin muodostaminen ydinperhenormin ulkopuolella! Mikä aihe! Luin kertaistumalta. Saattaa olla, että bongaatte haastateltavien joukosta tuttujakin.

Lisäksi tykkäsin uudessa Journalistissa Anna-Sofia Niemisen jutusta Suomessa on yli 1,2 miljoonaa yksinasuvaa, mutta sitä ei uskoisi mediaa seuratessa. Nieminen pohtii yksinasuvien näkymättömyyttä mediassa mm. koronauutisoinnissa. Tärkeä juttu.

Vapaapäivän juttuja

Mitä luin tänään

• Leaving the land of romantic fantasy: why I chose to be a single mum. Australialainen Alexandra Collier kirjoittaa Sydney Morning Heraldissa siitä, kuinka hänestä tuli itsellinen äiti. Mielettömän hyvä teksti.

• Kaunis teksti yksinäisyydestä: Loneliness and me. Tämä todella puhutteli.

        "Why is marriage the only model for long-term, caring adult relationships?"

        "The pandemic showed me that for most people I am a 'nice to have', not a necessary part of their

           emotional infrastructure. We retrenched in March, turned inward, turned to those who live in our

           homes and, like I said, I live alone."

Lenkkiseurana tänään

Finally Pregnant Podcast, jakso 8 Solo parenting with Mel Johnson of The Stork & I.

Podcast löytyy eri palveluista, myös esim. Spotifystä.

Mitä katsoin tänään

Netflixin Jouluksi kotiin kausi 1, jakso 1. Nauratti aivan älyttömästi, ja treffikohtaus oli jopa terapeuttinen. Sarjassa kolmekymppinen Johanne elää lapsettomana sinkkuna perheellisten keskellä. Käsikirjoitus valitsee valitettavasti ainakin alkuun sen tylsimmän ja itsestäänselvimmän ratkaisuehdotuksen päähenkilön ongelmaan: Johanne ryhtyy etsimään itselleen miestä. Toivottavasti hauska ulkopuolisuudella revittely ei typisty sarjan jatkuessa kliseiseksi prinssinlöytämistarinaksi. Alku oli ainakin todella hauska.

Mitä ajattelin tänään

Monen monta painokelvotonta ajatusta koronasta. Tänään tuntuu, että en jaksa tätä omissa nurkissa ja oloissa nysväämistä enää sekuntiakaan. Olo on välillä niin yksinäinen, että minusta tuntuu, että tiivistyn ytimeni ympärille pieneksi mustaksi möykyksi, joka lopulta poksahtaa pienen kiukkuisen pihahduksen saattelemana maailman pienimmäksi mustaksi aukoksi kenenkään huomaamatta. Tämä aika ei ole ollut hauskaa kenellekään, mutta haluan lähettää erityishalauksia kaikille teille muille yksin eläville, jotka olette selvinneet. Tästä saa jo olla vähän ylpeäkin.

Ajatuksia ivf-hoidosta

Ennen hoitosyklin alkua pelkäsin hirveästi lääkkeiden sivuvaikutuksia, itseni piikittämistä ja munasolujen keräystä. En saanut kuitenkaan lääkkeistä mitään sivuvaikutuksia. Pistäminen oli kuvottavaa, mutta ei sattunut, ja totuin siihen parissa päivässä. Itse keräystoimenpidekin oli nopea ja sujui hyvin, samoin kuin siitä toipuminen. Olin pelännyt näitä asioita aivan suotta.

Kauheinta koko hommassa olikin minulle ehdottomasti se vuosi, jonka julkisessa terveydenhuollossa jonotin. Mikään lääke, piikki tai aiemmin kokemani kauheus ei vedä vertoja sille stressille ja ahdistukselle, jota tuon vuoden aikana koin. Lakkasin jossain vaiheessa nukkumasta öisin lähes kokonaan. Jos nukahdin, heräsin hetken päästä henkeä haukkoen paniikkikohtaukseen. Aika kului kulumistaan, mitään arviota aikatauluista ei saanut varsinkaan sen jälkeen kun korona sulki koko touhun muutamaksi kuukaudeksi. Tajusin, että täyttäisin 40 ennen kuin asiassa päästäisiin etenemään. Joka ikinen päivä jouduin pelkäämään, etten saa lasta, koska kulutan viimeiset mahdollisuuteni määrättömässä jonossa passiivisesti nököttäen.

Sinä päivänä kun lopulta sain aloittaa ensimmäisen lääkkeen, eli nenäsumutteen, jonka piti aiheuttaa muun muassa kauheita vaihdevuosioireita, masennusta ja unettomuutta, aloin voida hyvin ja nukkua kokonaisia öitä levollisesti. Mielialani parani huomattavasti, ja olin iloisempi ja rauhallisempi kuin pitkiin aikoihin. Sitä ennen piti vielä kuitenkin käydä yksi epätodellisen kummallinen episodi läpi:

Muutama päivä ennen sovittua lääkityksen aloittamista minulle soitettiin sairaalasta, ja kerrottiin, että hoitoa lykätään vielä muutamalla kuukaudella tai jopa puolella vuodella siksi, etteivät olleet polilla aiemmin hoksanneet pyynnöstäni huolimatta konsultoida sisätautien polia perussairaudestani. Romahdin täysin. Itkin puhelimessa koko vuoden ahdistukset ulos kerralla ja kieltäydyin odottamasta enää hetkeäkään. Tiesin itse, ettei sairauteni vaadi tätä ylimääräistä sisätautien käyntiä, eikä se sitten vaatinutkaan, sillä koko homma oli purkaukseni jälkeen puolen tunnin päästä peruttu, ja pääsin aloittamaan lääkityksen sittenkin sovitun aikataulun mukaan. Olin puhelun aikana todella tolaltani, mutta myös tietoisesti hankala potilas. Pääni ei olisi siinä vaiheessa kestänyt enää johonkin uuteen epämääräisen mittaiseen jonoon asettumista. Pelkäsin, että asioiden kumuloituessa voisi helposti taas käydä niin, että olisin vasta seuraavana syksynä hedelmöittymässä. Ei missään tapauksessa, päätin! Vuoden jonotus saa riittää. Lääkärille tuntui tulevan yllätyksenä, että asiaan liittyi tunteita, eikä minulle ollut aivan sama, pääsenkö hoitoihin nyt vai puolen vuoden kuluttua.

En vieläkään keksi oikein mitään painokelpoista sanottavaa tästä episodista, joten jätän kommentoinnin väliin. Lääkäri sen sijaan katsoi asialliseksi kommentoida tätä puhelua noustessani jokunen viikko myöhemmin munasolukeräyksen jälkeen verta valuvana, huumattuna ja kivuissani toimenpidepöydältä. "Minä puhuin kanssasi silloin puhelimessa tästä sisätautien lähetteestä, olit kyllä erittäin katkera", hän sanoi. Koitin urheasti selittää jotain, mutta lääkäri puhui päälleni ja lisäksi totesin olevani aivan liian kamoissa sanoakseni mitään järkevää, joten jätin homman sikseen. En keksi edelleenkään mitään painokelpoista kommentoitavaa tästäkään. Ilmeisesti lääkäri koki jollain tavalla tärkeäksi sanoa minulle tuossa tilanteessa noin, ja niin hän sitten tekikin.

Rohkaisen joka tapauksessa sydämestäni teitä muitakin olemaan tarvittaessa katkeria ja epänormaaleja ämmiä, sillä voi näköjään välttää puolen vuoden turhat ja mielivaltaiset jonottelut elämässä! Ja ehkä vielä lohduttaisin teitä muita ensimmäiseen ivf:ään menijöitä: Se ei välttämättä ole ihan kauheaa, ja jos onkin, todennäköisesti jollain sellaisella tavalla, jota ei voi etukäteen arvata. Minä pelkäsin aivan turhaan.

Vielä itsellisten niksinurkka: Jos haluatte tukihenkilön mukaan, muistakaa itse kysyä aktiivisesti asiasta ainakin Husissa! Minulta taidettiin unohtaa kysyä kokonaan, tajusin vasta lepotuolissa tipassa pötkötellessäni, että muilla oli puolisot tulossa toimenpidehuoneeseen mukaan, vaikka polin puolella ei saanutkaan ylimääräisiä hengailla.

P.S. En laita tähän nyt tarkoituksella minulta kerättyjen solujen tai saatujen alkioiden määrää, koska tiedän, että vertailu vain pahentaa omaa oloa. Makoilin itsekin jotensakin tyytyväisenä toipumassa toimenpiteestä lepotuolissani, kun kuulin vahingossa, mitä verhon toisella puolella ollut potilas oli saanut, ja oloni muuttui välittömästi todella kurjaksi. Lopultahan sillä ei oikeasti ole väliä, vaikka soluja tai alkioita saataisiin viisikymmentä, jos yksikään ei niistä toimi. Ja yksikin toimiva voi olla jo tarpeeksi!

"Kaikilla lapsilla on isä" ja pari muuta väärinkäsitystä

Puhumme kaverin kanssa hypoteettisesta lapsestani, siitä, jonka yritän nyt hoitojen avulla saada yksin.

"Sähän et sitten voi siihen vaikuttaa, kuinka paljon se lapsi haluaa lopulta isänsä kanssa hengata", sanoo kaveri, jolle olen kyllä selittänyt lahjoitetulla sukusolulla vanhemmoitumisen käänteet kerta toisensa jälkeen.

Selitän uudestaan: Lapsi saa halutessaan tietää lahjoittajan henkilöllisyyden täytettyään 18 vuotta. On mahdollista, että he löytävät toisensa aikaisemminkin niin halutessaan. Useimmat lahjoittajat pitävät lapsen yhteydenottoa ihan kivana ajatuksena, mutta heillä ei ole mitään velvollisuuksia lasta kohtaan. Heidän ei ole pakko tavata lasta, jos eivät halua. Lahjoittajat ja lapset eivät tyyppillisesti hengaile keskenään. Ja kaikista tärkeintä: Sukusolun lahjoittanut mies ei ole lapsen isä. Lahjoittajat eivät itse koe vanhemmuutta lasta kohtaan, eikä lapsi koe lahjoittajaa vanhemmakseen.

"Niin, mutta siis onhan nyt kaikilla lapsilla isä."

Ei. Ei ole.

"Niin, mutta onhan se nyt kuitenkin sen isä, vaikka sä et sitä siksi halua sanoa, ja kyllähän lapsen nyt pitää saada isänsä kanssa viettää aikaa."

Vedän syvään henkeä. 

Kaikkien lasten alkuun saamiseen tarvitaan kahdenlaisia sukusoluja, mutta kaikilla lapsilla ei ole isää tai äitiä tai joillain ei kumpaakaan. Sekä minut että lahjoittaja on valmennettu niin, ettei kummallakaan ole harhaista käsitystä siitä, että mies olisi lapsen isä. Ainoana huoltajana minä päätän lisäksi täysin sen, kenen kanssa lapseni viettää aikaansa. Me emme tunne tätä lahjoittanutta miestä, emmekä tiedä hänestä mitään. Minä en tule koskaan saamaan hänen henkilötietojaan. Eroa isän ja lahjoittajan välillä ei tehdä siksi, että minä saisin itsekkäästi pitää lapsen itselläni ja estää häntä tuntemasta toisen puolen geneettisiä juuriaan. Tätä ei tehdä myöskään siksi, että minä haluan jotenkin kostaa vanhapiikuuteni miehille ja pitää jokaisen heistä ulkona lapseni elämästä. Tämä tehdään lapsen edun vuoksi.

Lahjasoluilla alkunsa saaneet lapset voivat aivan yhtä hyvin kuin ns. perinteisin menoin syntyneet ikätoverinsakin, kunhan heille ollaan rehellisiä heidän taustastaan, ja asioista puhutaan avoimesti. Lapselle on vahingollista, jos hänelle annetaan sellainen mielikuva, että jossain on olemassa isä, joka ehkä joskus tulee osaksi hänen elämäänsä. Tällöin lapsi kasvaa valheeseen ja kaipaukseen sellaisella tavalla, joka tulee jättämään häneen ison aukon koko loppuelämäksi. Lahjoittajaa ei aleta kutsua isäksi vain siksi, että konservatiiviporukoille on tärkeää hokea, että "jokaisella lapsella on isä". Kun ei ole. Jos minä saan lapsen, ja hänelle tulee joskus isä, se ei aivan varmasti ole se mies, joka kävi lahjoittamassa solunsa klinikalla muovikuppiin (niin kiitollinen kuin hänelle olenkin), vaan se, joka rakastaa lasta ja minua, ja on mukana elämässämme ja arjessamme.

"Vai niin. No, joka tapauksessa sitä lasta pitää kyllä valmentaa vahvaksi, että se sitten kestää tuollaisen tilanteen."

Kavahdan. Miten niin?

"No, ihmiset nyt saattavat sanoa kaikenlaista."

Niin, sinä näköjään saatat, ajattelen. Useimmat kuitenkaan onneksi eivät.

Minun lastani ei ole edes olemassa, ja koen silti mielipuolisen raivokasta tarvetta suojella ja puolustaa häntä nyt. Olen niin herkillä asian kanssa, että olen valmis lyömään luurin korvaan ja katkaisemaan välit tähän ihmiseen välittömästi iäksi.

Mistä ihmeestä tulee tuo sairas ajatus, että minun lapseni olisi jotenkin niin kummallinen ja erilainen, että hänet pitää kasvattaa vahvaksi kiusaamista vastaan? Isättömiä lapsia on ollut aina, ja heitä tulee aina olemaan. Perheet ovat erilaisia, ja ihmiset myös. Ehkä aikuisista pitäisi kasvattaa mielummin vähän vähemmän kusipäisiä, etteivät kiusaisi lapsia ja laukoisi suustaan mitä tahansa? Tekisi mieleni sanoa: Kiitos, tämä oli hyvä keskustelu. Jos hän joskus syntyy, tiedän ainakin pitää hänet kaukana sinusta.

Onneksi suurimmalla osalla lähipiiristäni ei ole tarvetta jankuttaa minulle isästä ja lapsen karaisemisesta. He ovat aidosti kiinnostuneita mahdollisesta vanhemmaksi tulemisestani sen sijaan, että ajattelisivat tietävänsä puolestani, miten homma hoidetaan. Onneksi useimmat ihmiset ovat ihan mukavia.