Singlismistä

Bella DePaulo on tutkinut singlismiä, eli parisuhteetta elävien stigmatisointia, marginalisointia ja syrjintää Amerikassa. Syrjintä on todellista, ja tutkimuksissa on jopa todettu, että naimisissa olevat ihmiset saavat todennäköisemmin tarvitsemansa elinsiirteen kuin naimattomat. Heidän elämänsä katsotaan olevan arvokkaampaa, koska heillä on joku, joka on osoittanut institutionaalisesti rakastavansa heitä. Myös avioeronneet saavat elinsiirteen todennäköisemmin kuin ihmiset, jotka eivät ole koskaan olleet naimisissa. Melko hurjaa, eikö? Useimmiten singlismi on tietenkin paljon hienovaraisempaa ja pienimuotoisempaa, mutta pahimmillaan parisuhdestatuksesta johtuva syrjintä voi todella asettaa ihmiset jopa hengenvaaraan.

Entäpä meillä Suomessa? Aiheeseen liittyen vuonna 2018 HS:ssä julkaistu juttu on jäänyt lujasti mieleen. Se kertoo Satusta, jonka hedelmöityshoidot julkisella puolella lopetettiin, kun hänen miehensä ei halunnut enää jatkaa parisuhdetta. Hedelmöityshoitojahan on suostuttu antamaan julkisessa terveydenhuollossa ei-heteroparisuhteessa oleville vasta reilun vuoden verran, vaikka järjestely oli virallisestikin todettu syrjiväksi jo vuosia aiemmin. Järkyttävintä Satun tilanteessa oli se, että miehen lähtö tarkoitti hänen kohdallaan myös sitä, ettei mahdollisesti jopa leikkaushoitoa vaativaa endometrioosia suostuttu enää hoitamaan julkisessa terveydenhuollossa. Naisella ei siis ollut edes oikeutta saada hedelmällisyytensä säilyttämiseksi tarvitsemaansa välttämätöntä hoitoa, koska hänellä ei ollut miestä. Miehettömän naisen sairauden voi jättää hoitamatta. Ja tästä on vain muutama vuosi aikaa. Kuulostaako 2000-luvun Suomelta?

Minulla on henkilökohtaista kokemusta samasta ilmiöstä keväältä 2019, jolloin julkinen terveydenhuolto yritti kieltäytyä poistamasta kohdustani hedelmöittymistä haittaavaa polyyppiä siksi, ettei minulla ollut parisuhdetta. Olisin helposti voinut valehdella parisuhdeasiasta, miestä ei kai vaadita tulemaan mukaan polyyppioperaatioon, mutta en halunnut periaatteesta tehdä niin. Halusin testata, kävisikö epäilyni toteen, ja kävihän se: "Voit hoitaa asian yksityisellä, emme hoida itsellisten naisten hedelmöityshoitoja", kuului vastaus. Ei auttanut selittää, ettei polyypin poisto ole hedelmöityshoitoa vaan hedelmällisyyden hoitoa. Minulle ilmoitettiin, ettei hedelmällisyyteni ole julkisen puolen murhe, ellen ole parisuhteessa miehen kanssa. 

Jouduin riitelemään, ja tämän riidan voitin. Polyyppi nipsaistiin pois Husin toimipisteessä ja sen jälkeen siirryin kiltisti yksityiselle puolelle siitettäväksi ja jonottelemaan Husin vasta-auenneeseen loputtomaan lahjasolujonoon. Vaikka itsellisten naisten hedelmöityshoitoja ei oltukaan tuolloin vielä aloitettu julkisella puolella, ei voi mitenkään olla mahdollista, että minun pitäisi tuoda vastaanotolle mies näytille, ennen kuin minulla on lupa olla hedelmällinen. Rohkenenpa muuten epäillä, että yhdeltäkään mieheltä olisi koskaan yritetty evätä oikeutta tukkeutuneiden siemenjohdinten avaamiseen siksi, että hänellä ei ole vakituista naiskumppania elämässään.

Viimeisin kokemukseni rakenteellisesta singlismistä on sekin julkisen terveydenhuollon puolelta: Neuvolan terveydenhoitaja suositteli hiljattain, että jättäisin perhevalmennuksen ensimmäisen kerran väliin, koska minulla ei ole miestä. Perhevalmennus on järjestetty eri puolilla maata eri tavoin, ja Helsingissä se sisältää kaksi tapaamista, joista ensimmäinen käsittelee vanhemmaksi tuloa ja toinen synnytystä. Terveydenhoitaja kertoi, että ensimmäinen kerta on tarkoitettu parisuhteessa eläville, joten en todennäköisesti saisi siitä mitään irti. Ehdotin, että valmennuksen voisi järjestää siten, että sopisi kaikille, mutta se on kuulemma liian vaikeaa. "On hyvin harvinaista, että nainen saa lapsen yksin. Suurin osa ihmisistä on kuitenkin heteropariskuntia", sanoi terveydenhoitaja. Siksipä esimerkiksi nukkumisesta puhuttaessa perhevalmennuksessa otettaisiin huomioon ainoastaan sellainen tilanne, jossa taloudessa on kaksi aikuista jakamassa nukutusvuoroja. Tämä aiheuttaisi todennäköisesti melkoista pakokauhua ja pelkoa yksin odottavissa: Eikö tästä voi siis mitenkään selvitäkään yksin?

Olimme hoitajan kanssa samaa mieltä siitä, että pariton tuntisi olonsa tilaisuudessa varmasti hyvin ulkopuoliseksi, mutta siitä olimme mitä suurimmassa määrin eri mieltä, ettäkö olisi mahdotonta tai edes millään tavalla vaikeaa suunnitella valmennukset niin, että ne sopisivat kaikille odottajille. Yksin itsellisesti lapsen saava nainen on kai vielä melko harvinainen, mutta yksin odottavia naisia on kyllä aivan varmasti ollut aina. Myös me maksamme veroja ja kaikki neuvolan palvelut kuuluvat meille aivan yhtä lailla. On todella huolestuttavaa, jos Helsingin kokoisessa kaupungissakin julkisen terveydenhuollon asenne on se, että palvelut suunnataan ainoastaan enemmistöille, ja muiden tulee vetäytyä ja ymmärtää, etteivät ole avun ja tuen arvoisia. Monissa kaupungeissa yksin odottaville järjestetään omia valmennuksia, mutta Helsingissä se ei kuulemma ole mahdollista, koska keneltäkään ei voida kysyä, onko hänellä kumppani vai ei. Samaisen terveydenhoitajan ensimmäinen kysymys vastaanotolla oli, onko minulla kumppani vai ei. Aivan hyvin hän sen näytti voivan kysyä ja minä sen myös aivan sujuvasti ja vaikeuksitta kerroin. Vaihdoin hoitajaa tämän käynnin jälkeen.

Tänään singlismi on kuitenkin ollut ajatuksissa erityisesti tämän vuoksi:

(HS 24.3.2021)

Että mitenkä oli? 

En ota kantaa liikkumisrajoitusten tarpeellisuuteen. En kokisi itse millään tavalla ongelmalliseksi sitoutua niihin, koska käytännössä noudatan niitä jo. Mutta voiko todella olla niin, että ihmisten liikkumista voidaan rajoittaa eri tavoin sen mukaan, ovatko he parisuhteessa vai eivät? Voiko tämä todella olla laillinen peruste? On tietenkin aivan selvää, ettei liikkuvien parisuhdetilannetta voi mitenkään valvoa (tai kuten ystävä kommentoi: "polyamoria tulee lisääntymään"), mutta enpä olisi tätä sentään uskonut näkeväni. Ystäväni ei siis voisi edes teoriassa matkustaa toisesta kaupunginosasta puolta tuntia luokseni ulkoilemaan yhdessä, mutta poikaystävä voisi. Miten voidaan laillisesti perustella se, että parisuhde on niin paljon välttämättömämpi ja tärkeämpi ihmissuhde kuin jokin muu? 

Miksi ei voitaisi ajatella toisinpäin: Ehkäpä yksin eläville sinkuille voitaisiin antaa suuremmat oikeudet liikkua, koska heillä ei todennäköisemmin ole arjessaan sellaisia suojaavia tekijöitä, joita parisuhteen mukana usein tulee. Yksinelävät saattavat kärsiä jo valmiiksi esimerkiksi masennukselle ja ahdistukselle altistavasta oksitosiinivajeesta, joten miksipä emme tukisi nimenomaan erityisesti heidän oikeuttaan pitää kiinni tärkeistä ihmissuhteistaan poikkeusaikana?

Eipä taitaisi tulla kenellekään mieleenkään.

Karu planeetta ja muita juttuja

Pienin epäilyksin aloin eilen kuunnella äänikirjana Outi Mäkisen upouutta teosta Karu planeetta. Epäilykset johtuivat siitä, että usein nämä "sinkkukirjat" päätyvät toistamaan väsyneitä Bridget Jones -tyylisiä "sinkku sekoilee ja bilettää" -stereotypiota tai sitten ovat vain jotenkin muuten niin loputtoman ankeita ja kirjallisesti ala-arvoisia itkuvirsiä, että mielenkiinto loppuu alkuunsa. Kirjallisuudessahan sinkun kaiken toiminnan esitetään useimmiten keskittyvän ainoastaan parinetsintään ja hän on olemassa ihmisenä muissa konteksteissa vain hyvin ohuena, ikään kuin odottelemassa jäähypenkillä sen oikean elämän alkamista puolison löydyttyä. Tämän genren kirjallisuus aiheuttaa minussa useimmiten lähinnä ärtymystä ja vierauden tunnetta. En useinkaan pidä siitä, miten parisuhteetta elävät nähdään ja esitetään.

Nyt kun olen kuunnellut Karusta planeetasta noin kolmasosan, vaikuttaa kuitenkin siltä, että Mäkinen on välttänyt kliseeansat hienosti. Kirja toki keskittyy parittomuuden pohtimiseen ja sen suremiseen, mutta tyyli on kriittinen ja pidäkkeettä omia ja kulttuurisia ajatuskulkuja syväluotaava. Kerronta on riipaisevan avointa ja rehellistä olematta silti tunkkaisen itkuvirsimäistä. Olisikohan tämä nyt vihdoin se kirja, joka kuvaa ilman omaa toivettaan tai muuten vain yksin elävän ihmisen elämää jotenkin kunnioittavasti ja todellisesti kaikkine puolineen? Teos lupaa käsitellä myös yksinelävän lapsitoivetta, mutta en ole vielä päässyt niin pitkälle.

Taidan olla itse nyt sellaisessa elämänvaiheessa, että tarkastelen vahvaa kaipuuta parisuhteeseen vähän ulkopuolelta, mutta vielä muutama vuosi sitten olisin varmasti saanut tästä kirjasta mielettömästi vertaistukea. Uskon, että teos toimii monille juuri näin. Upeaa, että Outi Mäkinen on uskaltanut kirjoittaa tämän!

..

Joku kyseli kuulumisia. Huomaan, että on aika vaikeaa kirjoittaa niistä, koska en oikein enää tiedä, mikä tämä blogi on. En taida osata kirjoittaa raskausblogia tai vanhemmuusblogia ollenkaan, eikä tuntuisi reilulta muuttaa tätä nyt sellaiseksi, kun tiedän monien toivovien ja surevien lukevan. Vauva- ja perheblogeja taitaa olla ihan tarpeeksi jo muutenkin. Mitähän nyt pitäisi tehdä, kun kaikki onkin yhtäkkiä aivan toisin?

Jonkinlaisena yleishämmentyneenä tiivistelmänä voisin ehkä kertoa, että minulle ja Pienelle kuuluu hyvää. Näytän vähän lihavalta ja etsin meille uutta kotia. Toivoisin voivani muuttaa sellaiselle alueelle, jossa sattuisi olemaan omassa pihapiirissä vaunulenkki- tai hiekkalaatikkoseuraa. Olen taas ajoitukseni kanssa aivan pielessä, nekin viimeiset ystävät, jotka olivat vielä iltatähtiensä kanssa äitiyslomalla palailevat töihin siinä vaiheessa kun minä jään kotiin. Pelottaa aika paljon se, kuinka paljon tulen lopulta olemaan konkreettisesti aivan yksin vauvan kanssa. Pohdin välillä myös takaisin kotiseudulle muuttamista ollakseni vanhempieni lähellä, mutta pikkukaupunkielämä ei oikein houkuttelisi.

Kaiken kaikkiaan olen kauhean onnellinen ja äärimmäisen pihalla. Koitan sosiaalistua uuteen rooliini pääasiassa itsekseni, koska tämä aika ei juurikaan tarjoa mahdollisuuksia livekohtaamisiin, ja haluan pysyä kaukana netin raskaus- ja vauvaryhmistä, koska kaikenlainen aiheen ympärillä hössöttäminen tuntuu vastenmieliseltä. Menisin kyllä mieluusti vaikkapa johonkin mammajumppaan, jos sellaisia olisi. Kadehdin ennen sitä, kuinka kaverit saattoivat mennä mahojensa kanssa jumpalle yhdessä, ja minä en päässyt mukaan. Nyt olisi minun vuoroni, mutta jumppaseurana on vain youtube-video ja koira. Tällaista tämä nyt on kaikilla, vähän ankeaa, mahalla tai ilman. 

Enpä silti valita. Olen maailman onnekkain, niin onnekas, että itken sitä kirjaimellisesti joka päivä. Muistan, kuinka jossain vaiheessa hedelmöityshoitoja yksityisen klinikan lääkäri joutui katastrofiskenaarioitani aikansa kuunneltuuan muistuttamaan minua: "Muistathan, että kaikki voi mennä myös ihan hyvin?". Se oli erittäin aiheellinen muistutus. Sellainen vaihtoehto todella pääsi unohtumaan jossain matkan varrella ihan tyystin.

Pieni jälkilisäys: Nyt kun olen kuunnellut koko kirjan, on pakko todeta, että rakastan sitä! Haluan paitsi kuunnella sen uudestaan myös ostaa itselleni paperiversion. Tämä on parasta ja fiksuinta mitä sinkkuudesta on kirjoitettu ikinä. HS:n arvostelu kirjasta.

Oletteko koskaan yrittäneet selittää itsellistä äitiyttä 100-vuotiaalle sukulaiselle?

Minulla on 96-vuotias isoäiti, jonka kanssa käyn nykyään kahdesti viikossa puhelimessa seuraavan keskustelun:

- No mitä varten se sinun piti lapsi tehdä? kysyy Mummo.

- No mitä varten sinun? vastaan kysymyksellä.

- Niin, kai se on semmonen naisen vaisto.

- No siitä en tiedä mitään, mutta ihan samalla tavalla olen halunnut oman lapsen kuin kaikki serkutkin. En oikein ymmärrä, miksi minä en olisi saanut haluta.

- No ootko kertonut isälles ja äidilles, että on vauva tulossa?

- Olen tietenkin.

- No mitä ne sanoi?

- No mitä sitä nyt sanotaan, kun on lapsenlapsi tulossa? Iloisia olivat.

- Ihanko totta?

- No ihan totta. Yllättääkö se, että tästä lapsesta ollaan iloisia?

- No ei, lapsi on aina ihana!

- No niinhän se on. Mä olen tätä lasta toivonut 15 vuotta, ja on kyllä tosi vaikeaa kuvitella, että miksi joku ei olisi iloinen nyt kun se on tulossa. Oletko sä iloinen?

- No olen, mutta onhan siinä sitten kova työ.

- Niin, lapsissa on.

- Sitä minä en vaan ymmärrä, että kasvaako se ihan normaalisti.

- Millä tavalla tarkoitat? Fyysisesti vai pääkopasta?

- Kun en ymmärrä koko juttua.

- No se lapsi on tehty hedelmöityshoidoilla lääkärissä, mutta kyllä se sitten kasvaa ihan tavalliseen tapaan, jos fyysisestä puolesta puhutaan. Henkinen puoli jää sitten nähtäväksi, kun syntyy kuitenkin tähän sukuun.

- No näin. Nykyään on kaikenlaista, ettei enää perässä pysy. Sataako siellä lunta?

Minulla on lähestulkoon loputon kärsivällisyys Mummon suhteen, koska hän on maailman rakkain, eikä ole valinnut itse muistisairauttaan, eikä sitä, että tuli vähän höperöksi ja saattaa nykyään sanoa mitä sattuu. En ole vielä kilahtanut kertaakaan, koska tiedän, ettei hän ole tyly tai ärsyttävä tahallaan. Sanonpa nyt kuitenkin sen verran, että on se nyt helvetti, että ihminen, joka saattaa kesken puhelun unohtaa mikä vuodenaika on, muistaa kuitenkin käydä tämän protokollan läpi joka ikisessä puhelussa!

Rakastan sua Mummo, mutta nyt kyllä oikeesti! <3

Hilpeät jäähyväiset deittailulle

Tulipa mieleen, että kävin viimeksi treffeillä yli vuosi sitten. Ei ole ollut ikävä deittailua, vihasin sitä lopulta. Ihan mielettömän helpottavaa, ettei tarvitse enää altistua sille kaikelle kuonalle.

Itsellisesti äidiksi - Surua, iloa ja muutama oivallus

 

Ennen hedelmöityshoitojen aloittamista jouduin suremaan todella rankasti sitä, että minulla ei ole kumppania. Itkin perusteellisesti varmasti jokaista mahdollista mieleentulevaa miehetöntä tilannetta aina hedelmöityshoitoklinikan ensikäynnistä mahdollisen lapsen mahdollisiin valmistujaisjuhliin. Tuntui kauhean pahalta, ettei lapsella olisi toista vanhempaa. Olin myös surullinen, etten saisi jakaa tätä kaikkea ihanaa ja kamalaa kenenkään kanssa sellaisella tavalla kuin puolisot keskenään jakavat.

Kaikista vaikein oli tietenkin ajatus siitä, etteivät hedelmöityshoidot ole tae lapsesta, mutta heti sen jälkeen vaikein oli jostain syystä ajatus neuvolaan menemisestä itsellisenä. Kuvittelin itseni kerta toisensa jälkeen istumaan neuvolan täyteen odotusaulaan yksin mahani kanssa pariskuntien keskelle ja pillitin pillittämästä päästyäni. En ole edes varma miksi juuri tämä ajatus oli niin kauhea. Ehkä siinä yksin olemisessa parien keskellä konkretisoitui jotain oleellista omasta surusta vähän turhankin näkyväksi.

Mietin itselliseksi vanhemmaksi ryhtymistä niin kauan, etten todellakaan osaa sanoa, missä vaiheessa päätös lopullisesti syntyi. (Sen kyllä muistan, mikä sai minut lopulta tarttumaan välittömästi puhelimeen ja varaamaan ensikäynnin hedelmöityshoitoklinikalle.) Muutama keskeinen ajan kanssa tullut oivallus päätöksen tekemiseen näin jälkikäteen pohdittuna kai kuitenkin liittyi:

1. Aikaa kumppanin löytämiseen ei ollut enää, ja se oli oikeastaan loppunut jo muutama vuosi sitten, koska en kyennyt edes kuvittelemaan, että ryhtyisin yrittämään lasta jonkun kanssa hyvin lyhyen tuntemisen jälkeen. Hitaasti lämpenevyys ja harkitsevuus parisuhdemielessä ovat pysyviä piirteitäni, jotka eivät tule muuttumaan, vaikka tapaisin maailman upeimman miehen tänään.

2. Teen valinnan: Jos minusta tuntuu siltä, että minulle ainoa oikea tapa saada lapsia on saada niitä heteroparisuhteessa, se on ok, ja silloin valitsen lapsettomuuden. Tällöin voin alkaa heti surra sitä, etten tullut koskaan vanhemmaksi, ja pääsen sen surun käsittelyssä alkuun. Voin kuitenkin halutessani myös valita toisin, koska todellisuudessa ei ole olemassa yhtä oikeaa tapaa tulla vanhemmaksi tai ainoastaan yhdenlaisia perheitä, jotka ovat oikein.

3. Se, että ihminen saa lapsen kumppanin kanssa ei ole tae yhtään mistään. Perhe-elämä voi olla mahtavaa, hirveää tai ihan mitä tahansa siltä väliltä riippumatta siitä, onko vanhempi yksinhuoltaja vai ei.

4. En ole itsekäs. Jos valitsen lähteä yrittämään lasta yksin, teen lapsen kannalta vastuullisemman valinnan, kuin olisin tehnyt normatiivisesti perheytyessäni. Olisin voinut myös yrittää saada lapsen joissain aikaisemmista toimimattomista parisuhteistani, mutta se olisi ollut lapsen ja meidän perheemme kannalta ehdottomasti huonompi ja vastuuttomampi vaihtoehto. Suhteet olisivat päättyneet eroon, enkä usko, että lapsen kasvatukseen liittyvistä asioista oltaisiin suinkaan välttämättä päästy hyvässä hengessä yksimielisyyteen. Vanhemmat olisivat riidelleet, ja lapseni olisi saattanut myös tulla isänsä hylkäämäksi. Se, että lapsella on kaksi vanhempaa, ei ole mikään tae siitä, että lapsella on kaksi hyvää vanhempaa ja vakaat kasvuolot.

Vasta näiden oivalluksien ja vertaistuen löytämisen jälkeen alkoi tuntua mahdolliselta lähteä yrittämään itsellisesti raskaaksi. Sen jälkeen kun hoitoihin lähdin, en olekaan sitten enää juurikaan kaivannut kumppania. Äidiksi tulemiseen liittyvät jännitykseni eivät kai enää suuremmin eroa parillisten ihmisten jännityksistä. Sisimmässäni tiedän, että se mitä tapahtuu nyt, on hyvä ja oikein, ja odotan tulevaa innolla. Pitkä ja tuskallinen sureminen ja pohdinta ovat siis tehneet tehtävänsä, asiat ovat loksahtaneet paikoilleen, ja olen tilanteeni kanssa pääosin sujut. Hedelmöityshoitojen alkamisesta tähän hetkeen on tullut oikeastaan vastaan vain kolme sellaista tilannetta, joissa olisin yhtäkkiä toivonut aivan valtavasti, että en olisi ollut yksin. Kaikki nämä hetket liittyvät terveydenhuollon kanssa asiointiin.

Ensimmäisen kerran yksinäisyys lävähti päin pläsiä lujasti, kun olin juuri lähdössä jännittyneenä ensimmäiseen inseminaatiooni. Olin jo eteisessä takki päällä, kun piti vielä pysähtyä hetkeksi itkemään. Miksi en ollut pyytänyt ketään mukaan? Tuntui todella surulliselta olla lähdössä klinikalle yksin. Viiden minuutin tehokkaan romahduksen jälkeen tunne meni ohi, ja klinikan odotushuoneessa tuntui jo enemmänkin siltä, että olisi todella outoa, jos tässä olisi joku kaveri mukana. Kuka ottaa kaverin mukaan gynelle? Tiesin, että varmasti joku tulisi jos pyytäisin, mutta tajusin ihan selkeästi, etten todellakaan halua.

Ei ihan tähtihetki

Toisen kerran tunsin yksinäisyyttä vuotta myöhemmin odotellessani kanyyli kädessä munasolukeräystä. Huomasin yhtäkkiä, että kaikilla muilla oli miehet mukana. En voi vannoa aivan varmaksi, mutta mielestäni minulta ei kysytty koskaan, haluaisinko ottaa jonkun mukaani. Olin lukenut sairaalan sivuilta kuitenkin, että tukihenkilöitä ei pandemian vuoksi sallita, joten oletin, ettei asiaa tarvitse edes pohtia, kielletty mikä kielletty. Sitten kun tajusin olevani ainoana yksin, kyyneleet tulivat välittömästi. Keräys pelotti minua aivan tolkuttomasti (ihan turhaan), ja pelko purkautui itkuna. Itku helpotti, ja itse toimenpiteessä pötkötellessäni en sitten olisikaan enää halunnut ketään mukaan huoneeseen. Toimenpiteen jälkeen olin hyvävointinen, mutta ystävät auttoivat minua useammassa vuorossa ja sain apua niin paljon että meinasi jo vähän hävettääkin.

Viimeisimmässä yksinäisyyden kokemuksessa neuvolan odotushuone -fobiani tuli todeksi jonottaessani sikiöseulontayksikössä niskaultraan. Paikalla oli vain toisiaan kädestä pitäviä pariskuntia ja minä. Tästä selvisin ystävän kanssa tekstailemalla, ja itse vastaanottohuoneessahan asia unohtuikin sitten sillä sekunnilla, kun monitorissa näkyi pieni tyyppi salsaamassa vatsassani. Minä ja Pieni, meidän perhe. Ei tästä puutu ketään.

Alun meemi on yhdestä lempparisarjoistani, Parks and Recreationista. "Uteruses before duderuses" saa minut aina tyrskähtämään. Näinhän siinä nyt sitten kävi minullekin, että uterus meni duderusten edelle. Kyllä tähän kuvioon ehkä joskus vielä joku duderuskin on tervetullut, jos oikein hyvin sattuu, mutta olen ihan kauhean tyytyväinen nyt, että tartuin toimeen ja lakkasin rakentamasta elämääni jonkun näkymättömissä piileskelevän mielikuvitusmiehen varaan. 

Kas kun ei ole vain yhtä oikeaa tapaa saada perhe.

Pikkuiselleni

Olen odottanut ja ikävöinyt sinua niin kauan, ettei aika ole enää minuutteja, tunteja, viikkoja, kuukausia, vuosia, vaan kaikki on muuttunut hyhmäiseksi sohjoksi, jossa on vaikeaa nähdä eteen tai taakse. Liike on hidastunut, äänet ovat vaimentuneet, valo siivilöitynyt sumeaksi. Vielä kuuluu sydämenlyöntejä ja hengitystä, ja niistä tietää olevansa elossa. Ja sitten käännetään taas kalenterista lehteä, ja onkin ihan toinen vuodenaika, ja pian kokonaan toinen vuosi.

Pikkuinen, haluaisin kertoa sinulle, että elämä on niin kaunista, ettei kukaan ihminen ole keksinyt sellaisia sanoja, jolla siitä kaikesta voisi puhua kuulostamatta hassulta. Meidän ympärillämme tapahtuu koko ajan ihmeellisiä asioita, joita emme edes huomaa, jos emme oikein keskity. Aurinko nousee ja laskee, tulee talvi ja taas kesä, syntyy uusia puita ja ihmisiä, ja toisia kuolee. Jäät rymisevät irti rannasta ja muutaman uintireissun jälkeen veden päällä on taas jo riite. Ja sitten tulee uusi kesä, ja elämä menee eteenpäin ihmisestä välittämättä.

On asioita, joihin me voimme itse vaikuttaa, ja toisia, joita voimme vain katsella ja ihmetellä. Minä olen aina ollut sinun äitisi, mutta sitä en ole koskaan voinut varmasti tietää, saanko sinut syliini. Sellaista voi vain toivoa, ei koskaan tilata. Ei ole mitään tekoa, jolla voi lunastaa itselleen lapsen, eikä sellaistakaan, jonka vuoksi ansaitsee lapsettomuuden. Ne ovat elämän mielettömiä sattumia, eikä ihmisen osaksi jää muuta kuin toivoa, yrittää olla kärsivällinen ja päästää sitten irti, jos sen aika tulee. Kaikki tämä on aivan kohtuutonta, liikaa vaadittu keneltä tahansa. Ja silti ei ole mitään muuta vaihtoehtoa.

Nyt kun olet mukanani, saan pitkästä aikaa ilmaa, mutta sanoja en keksi. Olen istunut viimeiset kuukaudet hiljaa ja katsellut ikkunasta ulos. Lumisessa metsässä haluan kuulla vain tuulen ja askeleet. Ei ole olemassa yhtään ääntä, joka kertoisi siitä, mitä on tapahtumassa.

Pidäthän nyt lujasti kiinni, Pikkuinen? Nähdäänhän sitten kesän lopulla?

Terveisin Äiti

Kirkko ja hedelmöityshoidot - Kelpaako sinun perheesi kirkolle?

                                                                                      Rod Long, Unsplash

En ole hetkeäkään ajatellut, että jos saan lapsen, minun tuleva perheeni olisi evankelisluterilaisen kirkon mielestä oikein. Saisin lapsen yksin, ilman puolisoa ja avioliittoa, ja lapsella ei olisi isää. Lapsen alkuun saattamiseen olisi käytetty lahjasoluja. Ei ole erityisesti ollut tarvetta lähteä tarkistamaan, mitä mieltä valtionkirkkomme tästä mahtaisivat olla, niin selvää on, ettei tällainen sovi, ja helvettiin mennään niin että heilahtaa. Se ei ole omassa maailmankatsomuksessani merkityksellistä. En ole koskaan ollut kristitty tai millään tavoin uskonnollinen, enkä kuulunut mihinkään uskonnolliseen yhteisöön.

Nyt kuitenkin kävi niin, että vähän pyytämättä ja yllättäen netissä tulivat vastaan mitä ilmeisimmin kirkon viimeisimmät viralliset kannanotot hedelmöityshoitoihin liittyen, ja olihan niitä uteliaana sitten pakko vähän vilkaista. Jos erehdyn, ja kirkko onkin lausunut aiheesta tämän jälkeen jotain tuoreempaa, minua saa mieluusti oikaista. 

Tässäpä siis teille poimintoja kirkon näkemyksistä hedelmöityshoitoihin, lahjasoluhoitoihin ja lapsettomuuteen liittyen.

Kyseessä on laajakantoinen eettinen kysymys, joka liittyy elämän perustaviin arvoihin ja suhteisiin, ihmisarvoon, perheeseen, lapsen oikeuksiin, isyyteen ja äitiyteen. Pohjimmiltaan on kyse siitä, mitä suomalaisessa yhteiskunnassa pidetään hyvänä, arvokkaana ja oikeana.

Kukapa voisi olla eri mieltä? Kyseessä todellakin on iso ja tärkeä arvo- ja ihmisarvopohdinta. Kirkon mielestä tämä pohdinta kuitenkin koskee vain osaa ihmisistä, eli niitä, joilla oikeastaan taisi jo valmiiksi ollakin kaikki oikeudet ja mahdollisuudet:

Lakiesityksen varsinainen kohderyhmä ovat tuhannet lapsettomuuden kanssa kamppailevat pariskunnat, joiden vuoksi laki tulisi saada säädetyksi. Julkisuudessa media ja myös lainvalmistelua koskeva keskustelu on lähes täysin keskittynyt varsin harvalukuisten lasta toivovien yksinäisten naisten ja lesboparien kysymyksiin. Käyty julkinen keskustelu on ollut erittäin aikuiskeskeistä ja naisen oikeuksia koskevaa. Julkisuudessa on jopa esitetty, että ellei yksinäisten naisten oikeutta liitetä lakiin, ollaan pakottamassa heitä terveyden vaarantaviin irtosuhteisiin. Täysi-ikäiset, oikeustoimikelpoiset ihmiset ovat aina haluistaan ja perhesuhteistaan riippumatta moraalisesti ja juridisesti itse vastuussa omista teoistaan ja niiden seurauksista.

Heteropariskunnat kamppailevat, mutta "yksinäisiä naisia" (nyk. itsellisiä) ja lesboja todetaan siis olevan määrällisesti niin vähän, ettei heistä tarvitse tässä yhteydessä välittää. Oikea syy todeta nämä ihmisryhmät tässä oikeudettomiksi ei tietenkään ole heidän vähäinen määränsä, tämä on vain nolo yritys piilottaa moraalipaheksunta mitätöimällä ihmiset näkymättömiksi. Kuriositeettina kappaleen lopussa vielä ystävällisenä huomautuksena miehettömille naisille, että kaikenmaailman lorttoilu on sitten ihan oma vika.

Kas näin, ja eteenpäin! Perhe tarkoittaa siis kahden vanhemman heteroperhettä, jossa vanhempien avioliitto kestää kuolemaan saakka:

Lapsella tulee olla elämänsä lähtökohtana oikeus sekä isään että äitiin. --Yhteiskunnan perusyksikkö on edelleen miehen ja naisen parisuhteeseen pohjautuva perhe. -- Kirkon opetuksen mukaan ihanteena on miehen ja naisen välinen elinikäinen avioliitto, julkinen ja laillinen sopimus yhteiselämästä. Tämä on myös luonnollisin ja turvallisin parisuhteen muoto etenkin lasten kannalta.

Tästä seuraa se, että hedelmöityshoidot ovat sopivia vain aviopareille. Vuonna 2006 aviopareja olivat tietenkin vain mies-naisparit. Pitkin hampain voidaan ehkä myöntyä hoitoihin myös susipareille, kunhan ovat heteroita:

Kirkkohallituksen mielestä hedelmöityshoitoja voidaan antaa aviopareille. Mikäli hedelmöityshoitojen piiriin tulevaa joukkoa halutaan laajentaa, se tulee rajoittaa eri sukupuolta oleviin pareihin, joissa molemmat osapuolet myös juridisesti sitoutuvat hoitojen avulla mahdollisesti syntyvän lapsen vanhemmiksi - siinäkin tapauksessa, että käytetään luovutettuja sukusoluja.

Myös lahjasolut siis käyvät naimisissa oleville heteropareille, mutta niiden käytön yhteydessä ilmaistaan erityishuomiona se, että pariskunnan kummankin osapuolen tulee sitoutua lahjasoluilla alkunsa saaneen lapsen vanhemmaksi. Eli lähtökohtaisesti on oletettavaa, että vaikka pariskunta onnistuisi sekä olemaan hetero että naimisissa keskenään, he olisivat kuitenkin sen verran normi-ihmisiä hidasälyisempiä tai vastuuntunnottomampia, että rankkojen lapsettomuushoitojenkaan jälkeen eivät olisi ihan vielä hiffaneet, että tässä ei nyt olla autokaupoilla, vaan siihen lapseen pitäisi myös oikeasti sitoutua.

Toisaalta ristiriitaisesti toisessa kohdassa sanotaan, että lahjasolut eivät sittenkään sovi edes keskenään naimisissa oleville heteroille:

Nykyinen kirkkohallitus liittyy kuitenkin niiden kirkkojen kantaan, joiden mielestä keinohedelmöityksessä tulisi käyttää vain aviopuolisoiden sukusoluja. Ellei niitä voida käyttää, keinohedelmöityksestä olisi luovuttava.

Hämmentävää. Otapa tuosta nyt sitten selvää. Yhdestä asiasta kuitenkin on onneksi selvä konsensus: Hedelmöityshoidot eivät todellakaan voi olla sallittuja lesboille ja vanhoillepiioille.

Lähtökohtaisesti lapsella on oikeus vanhempiinsa, isään ja äitiin. Ei ole toivottavaa, että lain turvin saatettaisiin maailmaan lapsia, joilla ei ole isää. Näin ollen hedelmöityshoitoja yksineläville naisille tai naispareille ei pidä sallia. 

No se oli selkeä kanta. Isätön lapsi on nimittäin onneton lapsi, ja ne tutkimukset, joissa muuta todistetaan, joiden viitteitä ei nyt kuitenkaan muisteta, ovat jotenkin karkeita ja muutenkin ihan tyhmiä. Ja lesbot ja sooloäidit ovat sitäpaitsi itsekkäitä, ja ajattelevat vain omia tarpeitaan:

Kautta aikojen isättömyys on ollut syvän kärsimyksen lähde myös sellaisten ihmisten elämässä, joilla on hyvä äiti ja muita läheisiä ja huolehtivia ihmisiä ympärillään. Tarve tuntea oma biologinen ja sosiaalinen alkuperänsä ja sijoittaa itsensä omien vanhempien ja näiden sukujen verkostoon on jokaisessa ihmiseksi syntyneessä syvällä. Lesbosuhteessa tai yksin elävät naiset ovat perustelleet oikeuttaan saada lapsi omien tarpeittensa lisäksi myös sillä, ettei isättömistä kasvuoloista ole tutkimusten mukaan haittaa lasten kasvulle. Tällaiset tutkimustulokset ovat karkealla tieteellisellä tasolla tehtyjä ja niiden antama evidenssi on arveluttavaa. Ainut varma johtopäätös asiassa on se, ettei isättömyys ole lapsen edun mukaista. Siitä, että meillä Suomessakin on jo isästään mitään tietämättömiä lapsia, ei seuraa, että Suomen lainsäädännön olisi mahdollistettava se, että heitä syntyy lisää.

Perhe ei siis todellakaan ole perhe, jos siinä ei ole isää.

Lapsella on oikeus syntyä perheeseen, ei ennalta määrättyyn isättömyyteen. Lapsella on oikeus vanhempiin, jotka kantavat hänestä vastuun ja rakastavat häntä.

Ja eihän sellaista nyt tietenkään ihan suoraan kehdata sanoa, mutta eivätköhän vaan nuo vanhatpiiat mieli lapsia vain miehenkorvikkeeksi ja "korvikkeeksi elämän pettymyksille"!

Lapsi ei missään tilanteessa saa olla parisuhteen paikkaaja eikä korvike elämän pettymyksille. Tämän asian arvioiminen terveydenhuolto- ja sosiaalijärjestelmän kautta ei toisaalta ole mahdollinen normaalisti käynnistyvässä raskaudessa.

Niin, onhan se harmillista tosiaan, ettei terveydenhuolto- ja sosiaalijärjestelmä kykene, eikä kirkon anneta arvioida ihmisten motiiveja lapsen hankintaan. Pisteet siitä, että se myönnetään rehellisesti, että joku normatiivinenkin saattaa olla ihan paska vanhempi, mutta selväksi kyllä tulee, että erityisesti epänormatiivisten kohdalla asiaa olisi syytä tutkailla tarkemmin. 

Mitä sitten yleiseen lapsettomuuteen tulee, voidaan todeta, että lapsia ei todellakaan ole tarkoitettu kaikille (ei edes kaikille naimisissa oleville heteropareille), mutta ainahan sitä voi vaikka adoptoida:

Lääketieteen keinojen ja Luojan tehtävään puuttumisen välistä rajaa on kunnioitettava. Kaikkea, mitä tieteen avulla voidaan tehdä, ei ilman muuta ole tehtävä.

Joidenkin ihmisten osana on lapsettomuus. On pareja, jotka eivät vuosienkaan hoidon jälkeen saa lasta. Myös lapsettoman elämä on arvokasta ja hyvää. Toisille adoptio on hyvä vaihtoehto, toisille elämä antaa muita tehtäviä. Adoptiotoiminta on tärkeää ja kannatettavaa muun muassa siksi, että siinä orpo tai koditon lapsi voi saada perheen ja perhe kaipaamansa lapsen.

Tällaisia raikkaita terveisiä siis kansankirkoltamme lähetellään mm. niihin perheisiin Suomessa, joissa lapset on saatu aikaan hedelmöityshoitojen avulla. Ennen lahjasoluhoitojen avautumista hedelmöityshoitoja tehtiin Suomessa vuosittain n. 14 000 ja lahjasolun avulla alkunsa saaneita lapsia syntyi vuosittain n. 500. Määrät ovat kasvussa. Tahatonta lapsettomuutta kohtaa Suomessa henkilökohtaisesti jo joka viides. Nämä ihmiset eivät ole kaikki heteroita, cis-sukupuolisia tai parisuhteessa. Lahjasoluja käyttävät kuitenkin myös naimisissa olevat heteropariskunnat, ja jos se heille sallitaan, sitä ei voida muiltakaan enää kieltää. Paheksua toki voidaan ihan niin paljon kuin katsotaan tarpeelliseksi.

Kun Rakkauden lahja julkaistiin vuonna 2008 piispat Riekkinen ja Mäkinen eivät halunneet allekirjoittaa. He vetosivat mm. siihen, että homokysymyksen käsittely oli juuri parhaillaan työn alla kirkossa. Tätä kirjoittaessani on vuosi 2021, enkä ole havainnut merkittävää edistystä asiassa. Mitä hedelmöityshoitoihin tulee, monessa tarkastelemassani lähteessä kirkosta ja hedelmöityshoidoista muistetaan mainita, että kirkon sisällä on eriäviä kantoja tästäkin asiasta. Jos tämän tuoreempaa ulostuloa aiheesta ei ole tehty, nyt olisi toden totta aika päättää, kuvastavatko nämä lausunnot edelleen kirkon näkemyksiä lapsettomuudesta, oikeista perheistä ja hedelmöityshoidoista.

Jostain kai olisi joskus päästävä konsensukseen, @kirkko_evl ?

En pidätä henkeäni.

Lähteistä:

Kirkkohallituksen kannanotot eduskunnan valiokuntakäsittelyssä, kun hedelmöityshoitolakia ja isyyslakia tarkasteltiin vuonna 2006. Suomessa ev.lut. kirkolla todella on poliittista vaikutusvaltaa, ja se on mukana juuri tähän tapaan esimerkiksi eduskunnassa ottamassa kantaa tärkeisiin asioihin asiantuntijalääkäreiden, professoreiden ja lainoppineiden joukossa. (Kirkon osuus alkaa dokumentissa sivulta 36. Linkki aukeaa ainakin minulla jonkun kummallisen redirect noticen kautta, mutta siitä voi klikata ihan turvallisesti.)

Toinen, pari vuotta tuoreempi, mutta sisällöltään ja sävyltään varsin vastaava dokumentti on vuonna 2008 julkaistu Rakkauden lahja - Piispojen puheenvuoro perheestä, avioliitosta ja seksuaalisuudesta. Se on kahdeksan piispan yhteisesti allekirjoittama perhe- ja seksuaalieettinen kannanotto. Käytännössä siis piispojen ajatuksia mm. oikeanlaisesta perheestä, avioliitosta, seksuaalisuudesta ja lasten saamisesta.