keskiviikko 23. elokuuta 2017

Elämäntilannelapsettoman elämänmuutos

Vuodenvaihteesta saakka olen miettinyt, vatvonut, laskenut, järkeillyt ja tunteillut. Jos käy niin, ettei minulle tule perhettä, asuntolainaa, volvoa, äitiyslomaa, kesämökkiä, nimiäisiä, lasten synttäreitä, prometheus-juhlia, lakkiaisia, häitä, yhteistä hautapaikkaa kenenkään kanssa, mitä järkeä tässä kaikessa on? Raadan työssä, josta en erityisemmin pidä, mutta en saa mitään säästöön. Joka vuosi tulee uusi juhannus ja uusi joulu, ja minä olen aina vain minä. En me, minä. Arkeni täyttyy epätoivoisesta pyristelystä kohti sellaisia unelmia, jotka eivät ole minun ulottuvissani, ja minä olen jatkuvasti tyytymätön. Alkuvuodesta löysin itseni itkemästä metsästä ja päätin lakata yrittämästä. Tämä perhenormatiivinen räpiköinti ei ole minua varten.

Koska niistä asioista, joita minä haluan elämässäni tehdä, ei valitettavasti makseta asiallista korvausta, päätin ryhtyä vieläkin köyhemmäksi. Hain ja pääsin opiskelemaan jotain sellaista, joka on minulle maailman tärkeintä, mutta josta kukaan ei todennäköisesti tule koskaan maksamaan minulle mitään. Rahalla ei ole enää merkitystä. En halua katkeroittaa itseäni oravanpyörässä, jolla on tarjota minulle vastineeksi niin vähän. En aio enää koskaan käyttää suurinta osaa valveillaoloajastani pyörien julkisen puolen työnantajan käsittämättömissä byrokratiahelveteissä asiallisista työolosuhteista taistellen.

Maanantaina minulla oli jotenkin syyllinen olo. Join kaikessa rauhassa aamuteetä koira kainalossa ja koulukirja kädessä. Eikö minun todellakaan pitäisi nyt olla yhtään missään? Tiistaina ihmettelin jo, kuinka olen koskaan suostunut antamaan itsestäni niin paljon niin epäkiitolliselle työnantajalle kuin kuntasektori on. Ajatus siitä, että olisi muka pitänyt olla töissä pyörittelemässä lomakkeita ja raportoimassa raportointia, tuntui jo täysin absurdilta. Mitä ajanhukkaa! Ei ihminen voi kuluttaa elämäänsä tuollaiseen.

Olen aivan liian vanha käyttämään aikaani siihen, että yritän elää jonkun toisen porukan pelisäännöillä. Koska minulla ei ole perhettä, minä en ole vastuussa tekemisistäni kenellekään. Teen keikkahommaa sen verran, että saan laskut maksettua, ja käytän muuten valveillaoloaikani sellaisiin asioihin, jotka tekevät minut oikeasti onnelliseksi. Koska minun työpanoksellani ei ole kuitenkaan mahdollista hankkia pienintäkään varallisuutta, en aio enää koskaan tuhlata aikaani keskiluokkaisuuden tavoitteluun.

Tämän kaiken seurauksena olen juuri nyt niin onnellinen, että saatan pyörtyä. Näin opintojen kolmantena päivänä uskon tehneeni elämäni parhaan päätöksen. Hei hei oravanpyörä!

P.s. Löysin muuten uuden blogin: Erittäin toivottu. "30+ ikäinen sinkkunainen pohtii mahdollisuuksiaan saada lapsi. Sarkastista otetta, syntyjä syviä ja sateenkaarinäkökulmaa sopivassa suhteessa." Käykää tsekkaamassa!


15 kommenttia:

  1. Kuinka onnelliseksi tulinkaan puolestasi! Itse vähän samaan suuntaan menossa, mutta en vielä ihan noin rohkeasti. Hienoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Tämä on ollut pitkä prosessi, nyt tuntuu, että olen tehnyt oikean päätöksen.

      Poista
  2. Ooh, löysit minun blogini :o Kiitos maininnasta, olet ollut bloggaajaidolini jo vuosia, vaikka en olekaan saanut koskaan aikaiseksi kommentoida. Oma blogini hakee vielä muotoaan ja voi olla että päivitystahti on alkuun hidas, sillä minulla ei tällä hetkellä ole vielä paljoa muuta kirjoitettavaa kuin iänikuinen sinkkuvolina, kun hedelmöityshoitoihin hakeutuminen on vielä pahasti vaiheessa. Mutta yritän pitää blogin hengissä ja kirjoittaa sinkkuudesta ja elämäntilannelapsettomuudesta jotenkin muuten kuin angstin kautta, vaikka itselläni siihen paha taipumus onkin ;)

    Tähän postaukseesi piti kommentoida, että miettisin varmasti itse vakavasti samankaltaista muutosta, ellei mahdollinen lapsentekoprosessi kolkuttelisi kulman takana. Tuo lapsihomma on ainoa syy, jonka vuoksi on ikään kuin pakko ainakin tässä kohtaa kitkutella tylsässä ja kahlitsevassa julkisen puolen vakityössä. Itse asiassa juuri eilen ennen nukkumaanmenoa mietin, millaisia päämääriä elämässäni kehittäisin, jos kävisi niin että lapsi ja/tai parisuhde jäisivät saamatta. Opiskelu ja joustavampi työ olivat listalla aika korkealla. Ja oli ylipäätään terveellistä huomata, että yllättävän nopeasti ylipäätään keksin useitakin haaveita ja tavoitteita, jotka eivät ole parisuhde- ja lapsitoiveeseen sidoksissa. Vanhaan taloon maaseudulle ajattelin muuttaa joka tapauksessa, eipä sekään ole mikään tyypillinen kolmikymppisen sinkkunaisen valinta :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mitä ihmettä :D ? Bloggaajaidoli :D :D ? Hihittelen täällä.

      Kirjoitat hyvin, jatka ihmeessä! Mäkään en ole ottanut mitään paineita säännöllisestä päivitystahdista, olen kirjoittanut silloin, kun on tuntunut että on jotain asiaa. Enemmän lukijoita saisi varmasti niin, että julkaisisi säännöllisesti aina jonain tiettynä viikonpäivänä. Ja oletko lukenut alkupään tekstini? Pelkkää volinaa. Ei haittaa. Volinalla on tärkeä paikkansa vertaistukikontekstissa.

      Kävin aikanaan lahjasolukonsultaatiossa saakka ja tein päätökseni. Jos olisin päättänyt toisin, kärvistelisin ilomielin edelleen töissä, koska silloin siinä olisi jotain järkeä. On varmasti älyttömän viisasta, että on monia erilaisia haaveita. Elämä ei todellakaan aina mene niin kuin ajatteli. Toivon sulle älyttömästi onnea siihen, että saat sen, mitä haluat! Jään seuraamaan blogia.

      Poista
  3. Onnittelut opiskelupaikasta ja rohkeasta valinnasta! Ymmärrän erittäin hyvin kirjoittamasi. Hieman samoissa fiiliksissä itsekin olen ollut viime aikoina, vaikka mitään suurta elämänmuutosta en olekaan tehnyt. Mitäpä sitä kärvistelemään ilman hyvää syytä työssä, joka tekee vain onnettomaksi. Varsinkin jos ei ole sitonut itseään kaikenlaisiin velvollisuuksiin. Kirjoituksesi on kannustava, kiitos siitä. Kaikkea hyvää jatkoon :)

    VastaaPoista
  4. Aala, mä olen vähän päälle kolmekymppinen nainen ja ihan itekseni olen asunut maaseudulla reilut viisi vuotta! Hetkeäkään en ole katunut, vaikka pimeät ajat ovatkin-- noh, pimeitä. Sen verran voisin heittää vinkkiä -vaikket sitä kysynytkään-, että ei kannata yksin muuttaa ihan korpeen kuitenkaan. Lähellä on hyvä olla sellainen naapuri, jolta saa tarvittaessa, tai hätätilanteessa apua. Esimerkiksi jos hiiret ja rotat ovat valtaamassa saunarakennusta, niin naapurinmies on se, joka saa tulla asentamaan pyydyksiä.. :D Myöskin kannattaa realistisesti miettiä sitä, kuinka isoa pihaa jaksaa yksin hoitaa ja kuinka siistinä sen haluaa pitää. Itse olen joutunut tontin jättiläismäisyyden vuoksi tinkimään hiukan omista siisteysstandardeista, koska yksin aika ei vain riitä kaikkeen, ellei ole mahdollisuuksia viettää jokaista valveillaolohetkeä polvillaan pusikoissa. Sukulaisia joutuu toki aika ajoin vaivaamaan, kun jotain isompia hommia on tiedossa. Mutta noin muuten, kyllä maalla on mukavaa! Täällä on oltava sinut itsensä kanssa ja siedettävä ihanaa tylsyyttä. :)

    VastaaPoista
  5. Loistavaa :) Rohkea veto! Elämme tosiaan vain kerran ja vain itse voimme tehdä itsemme onnelliseksi! Olen miettinyt myös samanlaista mutta vielä ei ole rohkeutta löytynyt, mutta uskon että sieltä se löytyy ja uskallan myös sanoa bye,bye oravanpyörälle ja normien mukaan elämiselle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitti! Kyllä muakin edelleen hirvittää tuo taloudellinen puoli, täytyy vain olla aktiivinen keikkahommien suhteen ja uskoa että kaikki järjestyy. Voihan olla, että olen jo vuoden päästä taas onnellisesti kuukausipalkalla konttorissa ;)

      Poista
  6. Toivottavasti ihmiset löytävät tämän tekstin ja kirjoittavat tänne omista elämänmuutoksistaan. On rohkaisevaa lukea, kuinka elämää voi elää niin monella eri tavalla. Itse päädyin tänä syksynä tekemään 80% työaikaa ja nautin siitä todella paljon. Ja minulla siis ei ole lapsia, joiden vuoksi sen tekisin. Ihan vain itselleni :) Toki kun yksin elän, niin joutuu miettimään sitä taloudellista puolta, mutta ainakin vielä koen, että enemmän vapaa-aikaa on sen rahan menetyksen arvoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Olisin myös halunnut tehdä 80 % työaikaa, mutta meillä se on mahdollista vain nille, joilla on lapsia. Pidän tätä käytäntöä syrjivänä. Oli sitten pakko tehdä vähän radikaalimpi ratkaisu.

      Poista
  7. Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että se on syrjivää. Aina välillä minulla on sellainen tunne, että perhe määritellään sopivasti tilanteen mukaan voimavarana tai haasteena. Kun puhutaan työelämästä, niin perhe (siis nimenomaan perhe, jossa on lapsia) on haaste, jonka takia työelämän pitää joustaa. Mutta sitten kun puhutaan meistä yksineläjistä, niin perhe onkin voimavara, jota paitsi me olemme jääneet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle on jäänyt vähän epäselväksi, mikä olisi työelämän kannalta naispuolisen työntekijän ideaali perhetilanne. Jokainen lisääntymisikäinen nainen on potentiaalinen lisääntyjä, jonka palkkaamista pidetään riskinä, ja jota pyritään sanktioimaan etukäteen silä varalta, että ryhtyy kohta lisääntymään. On selvää, että päteviä naisia jätetään palkkaamatta lisääntymispotentiaalin vuoksi. Lapsia saava nainen on monelle työnantajalle hankala, mutta niin on lapsetonkin, sillä hän on kuitenkin lopulta jollain tavalla lisääntynyttä heikompi yksilö. Samalla kun lapsen saaneita naisia pidetään työelämässä hankalina tapauksina, muistetaan myös lapsettomille usein osoittaa, etteivät he oikeastaan ansaitse mitään.

      Tänä aamuna kiehun ravosta: Törmäsin eilen sattumalta miespuoliseen lapsettomaan kollegaani, joka kertoi, että hänen kohdallaan kyllä olivat onnistuneet sellaiset työaikajärjestelyt, joita minulle ei sallittu. Kuinka kätevää laittaa minut rahattomana kokonaan talosta ulos, kun miesten kohdalla joustoa työhön löytyy. Ilmeisesti kyseessä on jälleen kerran paitsi lisääntymispotentiaaliin myös pallittomuuteen perustuva syrjintä.

      Poista
    2. Noissa pomon kanssa käytävissä neuvotteluissa pitää usein olla pelisilmää ja osata juuri sitä neuvottelua. Turhan moni vain hieman arastellen kysyy vaikkapa, että voisinko jatkossa tehdä vain 4pv viikossa töitä. Kun pomo sitten sanoo (tietysti), että sellainen ei meillä ole tapana kuin erityisistä syistä (esim. pienet lapset), todetaan siihen vaan, että no ei voi mitään. Omalla työpisteellä sitten hiljaa mutistaan kuinka en taaskaan saanut mitään ja pomo on mulkku.

      Jos taas sen sijaan toteaa jotain tyyliin "Jaa, no siinä tapauksessa minun on kyllä pakko alkaa vakavasti harkita muita vaihtoehtoja, koska tämä on minulle tärkeä asia". Tällöin pomo huomaa, että hetkinen tuo kaverihan on oikeasti tosissaan, eikä vain kokeile ns. kepillä jäätä. Jos kyseessä vielä on oikeasti hyvä työntekijä, pomo alkaa miettiä vaihtoehtoja. 4pv on kuitenkin parempi kuin nolla ja uuden palkkaaminen on aina kustannus ja riski. Toki jossain julkishallinnon virastoissa homma voi toimia toisinkin, koska sieltähän ei oikeasti odoteta kenenkään lähtevän kuin korkeintaan eläkkeelle. ;)

      Poista
    3. Mä reippaasti ilmoitin, että mielelläni teen osa-aikaista, muussa tapauksessa lähden kokonaan. Lopputulos oli tämä. Toivottavasti ei tarvitse palata.

      Poista